Jussi Aurén

Maakuntajohtaja on nyt sitten valittu, ja on jo ehditty analysoida, kuinka pätevä Pertti Rajala on maakuntamme etua ajamaan. Vähemmän on sen sijaan keskusteltu siitä, mitä tuo maakunnallinen etu on tai onko sellaista ylipäätään edes olemassa. Toki maakunnan etu voidaan määritellä niin laveasti, että se käy mihin maailmankolkkaan tahansa, ja näin on vuosikaudet tehtykin, mutta yhtään järkevää määritelmää ei ole esiin saatu. Täysin toisistaan poikkeavien toiveiden yhteen niputtamista kun ei kaiketi voi pitää minään yhteisenä etuna.

Yhteisen maakunnallisen edun puuttuminen johtuu tietenkin siitä, ettei Satakunta ole maakuntana muuta kuin romantisoidun historiakäsityksen ja pönäkän byrokratian kömpelö ristisiitos. Esimerkiksi Satakunnan reunaa nakertava Pirkanmaa on pääomien kasautumien muodostama aito talousalue, ja siksi sillä on vetovoimaa, josta Satakunta-aatetta messuavat juhlapuhujat voivat vain haaveilla.

Eikä yksittäinen ihminen mitään nykyistä enempää Satakunnalta kaipaakaan. Paikka on ihmisten tekemä ja ihmisen kokoinen. Alue on keino hallita ja käyttää valtaa. Vai kuinka moni teistä määrittelee itsensä satakuntalaiseksi, jos teitä pyydetään esittelemään itsenne jollekin satunnaiselle joukolle? Epäilen että aika monta määrettä siihen esittelyyn saa käyttää ennenkuin siinä kotimaakuntaa tulee mainittua.

Tietenkin esimerkiksi vaalijärjestelmämme painostaa meitä ajattelemaan maakunnallisesti. Onhan uhrattu valtavasti energiaa siihen, että kansanedustajat tulevat valituksi suhteellisen tasapuolisesti kaikkialta maasta, vaikka kaikki muu tasapuolinen edustuksellisuus jääkin näissä vaaleissa säännöllisesti toteutumatta. Jokainen voi sitten tykönään miettiä, mitä lisäarvoa kansanedustaja saa siitä, että hän näin vaalien alla muistaa asuvansa Satakunnassa.

Labels: Elämää Porissa

Jaska Filppula: Kauniita ilmoja. WSOY 2006

Hyvä romaani ei ole ensisijaisesti tarina, kertomus tai edes kuva maailmasta, vaan ennemminkin kuin maailma itse, jolla on kokonaan omat lainalaisuutensa. Faktat ovat romaanille vain väline tehdä sen maailmasta tutumpi ja helpommin lähestyttävä. Tarpeen vaatiessa niitä voidaan kuitenkin muokata sellaiseen kuosiin, jossa ne palvelevat parhaiten romaanin omia tarkoitusperiä.

Jotakin tuollaista löytyy muistiinpanoistani aina sen jälkeen kun olen lukenut Jaska Filppulan romaanin. Niin kävi myös tällä kertaa, sillä Filppulan Kauniita ilmoja on sellaista verbalistista sokkeloarkkitehtuuria ja kirjallista aivomyrskyä, että jos sitä ajattelee suoraviivaisena tapahtumaketjuna tai vaikkapa ajankuvana, on kuin mieltäisi elämän pelkäksi paperille piirtyneeksi sydänkäyräksi.

Toki se tarinakin Kauniita ilmoja -romaanista löytyy. Tarinakeskeisesti hahmotettuna Kauniita ilmoja on kertomus b-luokan filmitähden ja entisen sotilaslentäjän tyttärestä Alice Hopperista, joka kamppailee itselleen asemaa 60-luvun yhdysvaltalaisessa musiikkibisneksessä. Tämän kamppailun aikana Alice kohtaa niin aikansa suurimpia populaarikulttuurivaikuttajia kuin monta kokonaan unohduksiinkin jäänyttä pakertajaa. Samalla Alice saa myös kokeilla niin hyväksikäytetyn kuin hyväksikäyttäjänkin rooleja.

Romaanin henkinen miljöö on siis jollakin tapaa verrannollinen Filppulan loisteliaan esikoisen Chicago, 1959:n miljööseen, mutta nyt soundi on lähempänä länsirannikon kukkaismeininkiä kuin kadunkarheaa ja ihmisen ahdingosta sielunsa ammentavaa bluesia. Mutta vaikka Kauniita ilmoja soikin kuin 60-luvun musiikin kerralla haltuun ottava cd-boksi, ei romaani kuitenkaan mikään musiikkikirja ole. Siihen siinä on yksinkertaisesti aivan liian paljon elämää ja liian vähän kiiltokuvaa epäilyttävästi muistuttavaa rähjäromantiikkaa, jolla rock-kuvaukset tapaavat kuvattaviensa egoja pönkittää.

Huikea yhden
naisen show

Myös näkökulma musiikkiin on ennemminkin kaupallinen kuin taiteellinen, ja juuri sen vuoksi romaani onnistuu irtoamaan kuvaamastaan ajasta ja kasvamaan mittaan, josta voi luontevasti kurottaa kohti yleispätevyyttä. Onhan ostaminen ja myyminen tänään vähintään yhtä ajankohtaista kuin kultaisella 60-luvullakin.

Rakenteellisesti Kauniita ilmoja eroaa tämän ´´amerikansielun suomennokseksi´´ kutsutun romaanisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta (Chicago, 1959 ja Virginia City, 1965.) Edellisissä osissa kerronnan tavaramerkkinä oli maailman pauhua imitoiva moniäänisyys, mutta nyt kuorolaulanta on vaihtunut huikeaksi yhden naisen show’ksi. Romaanin kertoja Alice onkin kuin vokalisti, joka häärii Filppulan kokoaman orkesterin edessä ja lainaa ääntänsä jokaiselle äänen ansaitsevalle tarinalle.

Näissä tarinoissa tulee yhtälailla esitellyksi niin laittomien siirtotyöläisten arkea kuin legendaaristen Monterreyn popfestivaalien järjestäminenkin - ja suurin piirtein tuhat monenkirjavaa tarinaa näiden ääripäiden välillä. Tarinoiden monenkirjavuus saa aika ajoin hyvinkin psykedeelisiä sävyjä, mikä kuvattavaan aikaan hyvin sopiikin.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Olen menossa tänään katsomaan nyrkkeilyä. Ammattilaisnyrkkeilyä. Siis lajia jossa on tarkoitus lyödä toista niin kovaa, että hän putoaa lattiaan eikä enää nouse sieltä.

En mene tapahtumaan pelkästään elämyksiä metsästämään, vaikka en olekaan ammattilaisnyrkkeilyä aikaisemmin livenä nähnyt. Yritän siis sanoa, että pidän nyrkkeilystä ja olen aina pitänyt siitä.

Yksi syy mieltymykseeni on varmasti nyrkkeilyn selkeydessä. Siinä on jotain samaa järkähtämättömyyttä kuin jalkapallossa. Näiden lajien säännöt eivät vaihdu kaksi kertaa vuodessa. Näissä lajeissa urheilija on vielä tärkeämpi kuin urheiluvälinettä kehittävä insinööri.

Toinen syy saattaa piillä nyrkkeilystä tehdyistä elokuvista. Tekisi mieleni väittää että mistään muusta urheilulajista ei ole tehty yhtä monta yhtä hyvää elokuvaa kuin nyrkkeilystä.

Nyrkkeiilyelokuvien aatelia on dokkari When We Were Kings / Kehäkuninkaat. Se kertoo Muhammed Alin ja George Foremanin legendaarisesta mestaruusottelusta Zairessa 1974, mutta hyvän elokuvan tavoin se kertoo oikeastaan ihan jostain muusta. Tarmo Uusivirran viimeisestä ottelusta kertova Ringside häälyy jossain dokkarin ja fiktiivisen elokuvan välimaastossa ja onnistuu olemaan jotain enemmän kuin tälläisen ristisiitoksen oikeastaan pitäisi voida olla.

Puhtaasti fiktiiviseltä puolelelta tulee mieleen Robert Wisen The Set Up, Martin Scorcesen Kuin raivo härkä ja hieman tuoreempi tapaus Clint Eastwoodin Million Dollar Baby. Jopa Rocky-sarjan avaus on viattomuudellaan onnistunut viehättämään minua. Eikä sarjan uusinkaan tuotos kuulemma urheiluelokuvien huonoimpia ole.

Eli onhan tässä kulturelleja syitä pitää nyrkkeilystä. Todella ärsyttävää että tunnen kaipaavani sellaisia.

Labels: Urheilun maailmasta

Risto Eronen: Lintumyrsky. WSOY 2006

Risto Eronen on esikoisteoksestaan Väärät veljet lähtien kuvannut niitä yhteiskunnallisia murroksia, jotka ovat tönäisseet yksittäisen ihmisen sivuun tutuilta raiteiltaan. Tuolta tavanomaisten raiteiden ulkopuolelta Eronen on sitten löytänyt vääristyneitä todellisuuksia, jotka ovat peilanneet maailmaa kuin väärin hiottu peili. Silmiinpistävien ja räikeidenkin yksityiskohtien määrä on voinut olla ylenpalttinen, mutta niiden takaa on aina löytynyt kuva, joka on ollut enemmän totta kuin olisi äkkiseltään ollut valmis myöntämään.

Lintumyrsky-romaanissa murrokset ovat jo maailmaa halkovia repeämiä. Romaanissa eletään nimittäin maailmanlopun aikoja: taivaalta sataa kuolleita lintuja ja vuodenaikojen muutoksiin yleensä liittyvät säämuutokset tapahtuvat täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä ja alati kiihtyvällä tahdilla.

Romaanin riemastuttavin henkilö yrityskonsultti Pasi Kristallipuro ei toki noin pienistä ennusmerkeistä hätkähdä. Hänestä maapallo on muuttanut kiertorataansa vain koska se on uhmaiässä. Aikansa pompittuaan se kuulemma taas palaa pelaamaan sääntöjen mukaan.

Ei mikään
tuomiopäivän pasuuna

Kristallipuro näkeekin maailmanlopussa ennenkaikkea maailman vanhimman brändin ja tilaisuuden rahastaa ihmisten kaipuulla selkeämpään maailmaan. Tosin paremman puutteessa selkeydestä käyvät kovapalkkaisen Kristallipuron höperyyttä lähentelevät selityksetkin. Työelämääkin kun Kristallipuro on lähtenyt uudistamaan siirtämällä seksin makuuhuoneista työpaikoille. Kristallipuron kotiäidiksi jääneelle vaimolle tämä tuottaa luonnollisesti aikamoisia ongelmia.

Samanlaisia ongelmia on monessa muussakin menestyneessä perheessä, ja tähän saumaan iskee ekologinen moottoripyöräjengi. Tavoitteena on nimittäin kääntää ajan pyörää kotiäitien avulla. Toki jengillä on muitakin suunnitelmia Kristallipuron ja muiden hänenkaltaistensa pysäyttämiseksi. Tätä kahden aatemaailmaan välistä yhteenottoa kohti romaani sitten eteneekin vähän kuin muun tekemisen puutteessa.

Pelkkää luonnonkatastrofia Lintumyrsky ei suinkaan ole vaan koko yhteiskuntajärjestys on siinä romahtanut. Kerjäläiset joilla on ihmisen ruumis mutta eläimen sosiaaliturva vaeltavat kaduilla, ja entisellä keskiluokallakaan ei ole muuta tehtävää kuin mennä entisille työpaikoilleen juomaan elämäänsä sisältöä. Tehtaiden liukuhihnat on nimittäin korvattu liukuhihnoilla, joiden tavoitteena on ihmisten mahdollisimman tehokas humalluttaminen.

Mielenterveystyö on tässä yhteiskunnassa markkinaehtoista hulluuden hallintaa ja hullunpapereita juhlitaan kuin ylioppilastodistusta. Takaavathan ne onnellisen tulevaisuuden mielen turruttavan lääkityksen kautta.

Lintumyrsky onkin sellainen sekoitus ekologista pessimismiä ja yhteiskunnallista satiiria, että alta pois. Jokaiselle romaanin irvokkuudelle on nimittäin johdettavissa kehityskulku jo tästä meidän ajastamme.

Tuomiopäivän pasuunaksi Eronen on ehkä liian värikäs, mutta kyllä maailmanloppua voidaan ihan hyvin säestää kirkkaasti soivalla trumpetillakin.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Matti Mäkelä: Rakkausromaani. WSOY 2006

Esseessään Miehen tie Matti Mäkelä sai puolet lukevasta suomesta nousemaan kiukusta barrikadeille kirjoittamalla: ´´Haluan nyt, nelikymppisenä, mennä naimisiin neitsyeen kanssa ja aloittaa uuden elämän. Toinen vaihtoehto on, että tästä kirjasta saamillani tuloilla ostan neitsyttytön hetkeksi käyttööni. ´´

Noinhan ei älymystön edustaja saanut ajatella saati sitten kirjoittaa. Tuollainen puhe kuului ihmisille, joita sivistys ei ollut vielä barbarialta pelastanut. Tuollainen puhe ei ollut sopivaa tasa-arvon nimeen vannovalle ja tasapäistämiseen pyrkivälle kulttuuriväelle. Nuo lauseet myös takasivat, että aiemminkin taitavana esseistinä ja poleemikkona tunnettu Matti Mäkelä oli nyt myös yksi näkyvimmistä miesasiaprosaisteistamme.

Tästä lähtökohdasta minä luin Matti Mäkelän uutukaista ja samalla hänen ensimmäistä romaaniaan Rakkausromaani, joka ainakin kustantajan mukaan on Suomen ensimmäinen sadomasokistinen rakkausromaani. En nimittäin osannut pitää muuna kuin poleemiikkina romaania, jossa kovin Matti Mäkelän oloiselta Samuelilta vihainen nainen vie rahat, arvostuksen, itsemääräämisoikeuden ja lopulta sitten syö hänen sukupuolielimensä.

Samuelit
muutoksen airuina

Myös päähenkilön nimi Samuel tuntuu merkitykselliseltä. Olihan Kotkan toisen suuren pojan Toivo Pekkasen alter ego Samuel Oino. Rakkausromaanin Samuelin alistamista tulee siis luettua jonkinlaisena nykyaikaisena peilikuvana Tehtaan varjossa Samuelin sosiaaliselle heräämiselle. Näiden kahden romaanin välillä maailma on siis muuttunut niin, ettei valtaapitävää luokkaa määritä enää raha vaan sukupuoli. Yhteistä on sen sijaan se, että kummankin vallanpitäjän edessä yksittäisen Samuelin osa tuntuu yhtä säälittävältä.

Tietenkin Samuelia voi tulkita myös raamatullisista lähtökohdista. Vanhan testamentin Samuelhan oli Jumalan viisas mies, välittäjä jumalallisen ja maallisen vallan välillä. Näin ollen vieraiden miesten spermat vaimostaan nuoleva Samuel olisikin oman aikamme jumaluuden uskollinen palvelija ja silta siinä murroksessa, jonka jälkeen meidän tuntemaamme maailmaa ei enää ole.

Kyse on siis miehisen maailman apokalyptiasta, profeetallisia sävyjä imitoivasta ennustuksesta ´´naisten valtakunnasta, jossa miehiä kuohitaan liukuhihnalla, vatsallaan makaavat miehet tulevat leikkurin kohtaan, kuuluu vain huuto ja hetken huudon jälkeen miehiltä katkeaa myös pää. Sen valtakunnan kuningatar syö vain tuoreita sukuelimiä ja käy päivittäin kuuntelemassa hihnan huutoja. ´´

Aivan muuta
kuin rakkausromaani

Poleemiikkina Rakkausromaani toimii. On ravisuttavaa lukea tasa-arvon hengessä annetusta avioliittoneuvonnasta, jossa avioliittoneuvoja auttaa vaimoa pahoinpitelemään miestään. Samaten hääkuvaus jossa pappi ja suntio raiskaavat morsiamen ja pakottavat sulhasen katselemaan sitä on raflaava muistutus siitä, kuinka sujuvasti kirkon virkamiehet ovat aina osanneet luovia eri aikakausien asettamissa odotuksissa.

Jos taas Rakkausromaania lukee kustantajan mainostamana sadomasokistisena rakkausromaanina, lukukokemuksesta jää puuttumaan kovin paljon. Olen nimittäin tottunut edellyttämään hyvältä romaanilta, että sen henkilöiden toiminta on perusteltua tai edes jollakin kiinnostavalla tavalla perustelematonta. Sen tietysti ymmärtää, että Samuel on pelkkä esine häntä alistavalle vaimolleen, mutta romaanikirjailija Mäkelän soisi näkevän henkilössään jotain sisäistäkin elämää.

Sadomasokististen seksikohtausten kirjoittajana Mäkelä on sitäpaitsi toivottoman tylsä. Jatkuva päähän kuseminen tuskin antaa mitään kicksejä neitseellisemmällekään asian harrastajalle.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Colin Dexter: Kolmannen virstan arvoitus. Otava 2006. Suomentanut Ilkka Terho

Colin Dexterin Kolmannen virstan arvoitus on alkukielellä julkaistu kuudentena Morse-dekkarina, ja tässä teoksessa ylikomisario Morse ja hänen uskollinen apulaisensa Lewis ovat jo löytäneet ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka ovat sittemmin tehneet heistä lukijoiden ja erityisesti tv-katselijoiden suosikkeja. Suomennosten varassa olevalle Morse-diggarille onkin vaikea suositella turvallisempaa luettavaa kuin Kolmannen virstan arvoitus.

Suositella kirjaa voi senkin vuoksi, että sen asema Morse-sarjassa on varsin keskeinen, vaikka se ei ehkä aivan sarjan parhaita teoksia olekaan. Kolmannen virstan arvoitulsessa valotetaan nimittäin niin Morsen aikanaan epäonnistuneita yliopisto-opintoja kuin hänen nuoruutensa rakkauselämäänsäkin, ja nämä takautumat syventävät sitä traagisen sankarin muistomerkkiä, joka Morsesta romaanisarjan edetessä vähitellen muodostuu.

Menneisyytensä kanssa romaanissa painiskelevat muutkin kuin Morse, ja loppukokeiden tuloksia jännittävää yliopistoa ravisteleva katoamisten ja murhien sarja saa alkusysäyksensä niinkin kaukaa kuin El Alameinin taisteluista vuonna 1942. Tämänkaltaisessa sivistyksen ja historian ristisiitoksessa Morse on luonnollisesti parhaimmillaan, ja kun kirjailijakin tuntuu tuntevan Oxfordilaisen yliopistomiljöön, saadaan loppukokeiden tulosten julkistamisen ympärille punottua varsin näppärä murhamysteeri.

Sen sijaan professoreita turmioon syöksevän prostituution ja alamaailman kuvauksessa Dexter on aika lailla heikommilla. Osan taitamattomuudestaan hän onnistuu sysäämään maailman viettelyksistä hämmentyneen sankarinsa niskaan, mutta ihan riittävästi Dexter ehtii silti todistella kömpelyyttään kohtauksissa, joiden pitäisi tarjota lukijalle ´´kiduttavan houkutteleva tilaisuus tutustua korkean tason haureuteen. ´´

Huomattava tosin myös on ettei Dexter ole koskaan ollut mikään sulava kynäniekka, joka on lumonnut lukijoitaan taitavalla tekstillään. Hänen vahvuutensa on ollut taitavasti sommitelluissa arvoituksissa, joissa lukija on voinut luottaa vihjeiden ja johtolankojen oikeellisuuteen. Tällä kertaa osaa tekstin kömpelyydestä voidaan sitäpaitsi syyttää kääntäjää ja teoksen kotimaista kustantajaa. Monet tekstin lapsukset kun olisi yksikin huolellinen oikolukukerta varmasti paljastanut.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Ikärajat ovat hankala juttu. Jotenkin ne ovat vain aina vedetty väärään kohtaan. Elämän ensimmäiset parikymmentä vuotta tuntuu siltä, että kaikki mielenkiintoiset jutut on kätketty liian korkeiden ikärajojen taakse, ja sitten kun ikää alkaa olla riittävästi, huomaa etteivät ne asiat nyt oikeastaan niin mielenkiintoisia olleetkaan. Kielletyistä asioista katoaa särmä sen saman tien kun niistä tulee sallittuja.

Kaikki eivät tunnu tätä itsestäänselvyyttä ymmärtävän. Onhan äänestysikärajaakin haluttu laskea, jotta yhä useampi nuori voi jättää äänestämättä. Mitään muuta motiivia tuolle ikärajan laskemiselle ei nimittäin voi olla. Sillä jos nuorten äänestysaktiivisuutta halutaan kohottaa pitää nimenomaan painottaa sitä, että äänestäminen on kielletty alle 18-vuotiailta. Tällöin puolet 16-vuotiaista änkeää äänestyspaikalle lainatuilla tai väärennetyillä papereilla.

Myös mainonta voisi tukea mielikuvaa, että äänestäminen ei ole mikään velvollisuus tai oikeus, vaan ennemminkin aika epäilyttävää ja vaaralista touhua. TV-mainoksissa voitaisiin näyttää vaalitilaisuutta pitävää ehdokasta, joka epätoivoisesti yrittää päästää juttusille häntä väistelevien jalankulkijoiden kanssa. Loppuun teksti: Politiikka tuhoaa omanarvontuntosi nopeammin kuin heroiini! Myös poliitikkojen puheita ja kirjoituksia voitaisiin lainata, ja sitten ruutuun astuisi valkotakkinen setä, joka sanoisi: ´´Ennen hänkin ajatteli aivan selväjärkisesti.´´

Tietenkään pelkkä K 18 -leima ei riitä, vaan täytyy myös pitää huolta, että tuote vastaa niitä mielikuvia, joita K 18 -status herättää. Helpointa olisi järjestää äänestyspaikoille seksiä, väkivaltaa ja alkoholitarjoilua, mutta tässä olisi se vaara, että vaaleista tulisi vain yksi tapahtuma muiden joukossa.

Labels: Rakkikoira räksyttää

Juha Numminen: Iskijä. WSOY 2006

Suomalaisen jännitys- ja rikoskirjallisuuden taso on noussut viime vuosina. Kirjojen kuvaamat rikokset ovat sijoittuneet yhä luontevammin suomalaiseen nykytodellisuuteen, ja kamarinäytelmämäisistä murhaajan etsimisleikeistä on siirrytty rikollisuuden realistisempaan kuvaukseen. Samalla tämä on tarkoittanut sitä, että monet vanhat ja hyvänäkin pidetyt tekijät ovat menettäneet painoarvoaan.

Yksi näistä aavistuksen sivuraiteille joutuneista on 19 rikosromaania julkaissut Juha Numminen. Kovankin kynämiehen maineessa oleva Numminen kun onnistuu uusimmalla rikosromaanillaan Iskijä lähinnä vaivaannuttamaan lukijaansa. Jo romaanin lähtöasetelma on kuin tympeää saksalaista tv-sarjatahnaa.

Kerronnan keskiössä on Iskijä lempinimeä kantava kovapintainen, mutta oikeamielinen entinen nyrkkeilijä, joka on vahingossa tappanut lupaavan kilpamoottoripyöräilijän. Tästä vahingosta on aikanaan lavastettu silmitön murhatyö, josta on annettu pitkä vankilatuomio.

Vankilatuomio on jo kärsitty, mutta Iskijän kärsimykset eivät ole vielä ohi. Rikollisjärjestöjen välienselvittely imaisee Iskijän mukaansa väkivaltaiseen tapahtumaketjuun, josta osansa saavat niin kauniit mutta kylmät naiset, lipevät liikemiehet kuin epärehelliset asianajajatkin. Henkilögalleria onkin kuin suoraan iltapäivälehden lööpeistä, ja heidän kuvaustapansakin muistuttaa lööppien näennäiskriittistä ja helposti lähestyttävää tyyliä.

Liian tuttuja
henkilöitä?

Edes Nummisen vakiohahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen, rikosylikonstaapeli Sami Salakka tai rikostoimittaja Make Sarkala eivät saa kirjailijaa syttymään kaunokirjallisuudelle ominaiseen henkilökuvaukseen. Tuntuukin kuin Numminen olettaisi, että jokainen tuntee nämä hänen luomansa hahmot jo ennalta, joten yhtään ylimääräistä lausetta ei heidän kuvaamiseensa tarvita. Lähinnä henkilöt tuntuvatkin olevan olemassa vain yllättäviä juonenkäänteitä varten.

Romaanin juonenkäänteetkään eivät ihan sulavasti kirjan sivuille taitu. Toistoja ja takautumia Numminen käyttää kuin pakottaakseen lukijan huomion kiinnittymään haluamaansa suuntaan, ja se romaanin suurin pahiskin tuodaan loppuratkaisuun kokonaan romaanin ulkopuolelta.

Tätä ratkaisua voisi tietysti yrittää kiitellä arvoitusdekkarin lajityyppisääntöjen rikkomisesta, mutta kaltaistani kyynistä lukijaa jäytää epäilys, ettei Numminen ole itsekään ollut kirjoittaessaan varma romaaninsa murhaajista. Sen verran outoja johtolankoja hän on nimittäin romaaninsa matkan varrelle sirotellut.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Hannu Salama: Elämän opetuslapsia IV. Otava 2006

Lukiessa Elämän opetuslapsia IV -romaania mielen valtaa kiitollisuus siitä, että Hannu Salama on yhä olemassa. Niin harvinaista herkkua kirjallisuudelta maistuvat romaanit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Elämän opetuslapsia -sarjahan on ensimmäisestä osastaan lähtien ollut yksi mielenkiintoisimmista ja haastavimmista proosajärkäleistämme. Sen ainutlaatuinen tapa yhdistellä kirjailija Harri Salmisen arkipäivää, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja verbaalisella ilotulituksella maalattua ´´myyttishistoriallisen kristinuskon viraltapanoa´´ on lyönyt kipinää älyä arvostavan lukijan tajunnassa. Nuo kipinät ovat sitten toisinaan sytyttäneet roihuun ajatusprosesseja, jotka ovat pakottaneet näkemään maailman kokonaan uudella tavalla.

Sarjan uusimmassa ja alunperin ehkä viimeiseksikin aiotussa osassa tuo kristinuskon viraltapano, vaihtoehtoevankeliumiksikin kutsuttu osuus on kuitenkin kuihtunut taka-alalle. Sen paikan on ottanut kuvaus Harri Salmisen vankeudesta ja kuulusteluista. Kuulustelujen tavoitteena on todistaa Harri Salminen syylliseksi maanpetturuuteen. Näihin syytöksiin kun löytyy aihetta niin Harri Salmisen vasemmistolaisesta taustasta kuin hänen oikeaan osuneesta ennustuksesta WTC-iskuistakin. Sen verran rankkoja ennustuksia Salminen myös tulevaisuudestamme esittää, että ihan suotta häntä ei kirjassa tituleerata itäkeskuksen Nostradamukseksi.

Jollakin tapaa oireellista myös on, että nämä Salmisen kuulustelut toteutetaan kuin television Big Brother -ohjelma. Salmisen vanhoista vihamiehistä ja -naisista koostuva yleisö on tosin konkreettisesti paikalla ja tekniikan ylivalta ihmiseenkin on vielä paljon totaalisempaa kuin pelkkä kameran valvova silmä.

Pinnan alla
kaikki ei ole hyvin

Maanpetturuussyyte luonnollisesti kuljettaa ajatukset niihin syytteisiin ja syytöksiin joihin kirjailija Hannu Salama on joutunut pitkän uransa aikana vastaamaan. Tälläinen rinnastus on kuitenkin turhan yksioikoinen, sillä eihän Salaman jälkirealistinen proosa ole koskaan ollut niin suoraviivaista kuin ensivilkaisu olisi antanut ymmärtää.

Nytkin Salmisen kuulusteluista kehittyy yksinkertaisen vihamiehille kuittailun sijasta huima sukellus yhteiskuntamme kätkettyyn ytimeen, niihin salaisuuksiin jotka tätä maata koossa pitävät. Harri Salmisen lapsuus ja nuoruus, taustalle varjojaan langettava kirkko ja yllättävänkin monessa muodossa romaaniin osaa ottavat sota ja armeija tekevätkin romaanista Hannu Salaman henkilökohtaisen version koti, uskonto ja isänmaa -teemasta. Mikään yllätys ei varmaankaan ole, että tässä romaanissa nuo määreet kätkevät taakseen aivan muuta kuin sitä perinteistä liturgiaa.

Romaanin realistisimmissa osissa kertojana toimii Harri Salmisen ´´kohtuullisen älykäs kuntosalituttava´´, joka ikäänkuin astuu Harri Salmisen kadottua tämän elämään. Salmiselta kun ei ole jäänyt jälkeensä kuin kaikkien himoitsemat päiväkirjat ja omaelämäkerrallinen romaanikäsikirjoitus, josta taas kukaan ei ole kiinnostunut. Se miten nämä realistiset jaksot ristivalottavat koko romaanin uudelleen tarjoaakin minulle syyn lukea Elämän opetuslapsia IV kolmannen ja ainakin vielä neljännenkin kerran.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Hanna Hauru: Muuttoliike. Like 2006

Hanna Haurun pätkiskokoelma Muuttoliike on selvä laajennus Haurun aiempaan tuotantoon. Sävyjä on aiempaa enemmän, ja erityisesti huumori on nyt löytänyt luontevan osansa Haurun tekstissä. Tuntuu myös kuin Hauru katselisi miniatyyrikertomustensa tapahtumia etäämpää kuin ennen, ja ahdistus joka oli ennen läsnä miltei jokaisessa Haurun lauseessa, olisi nyt saanut intohimoisen myötäeläjän sijasta tarkkanäköisen kuvaajan.

Pohjoinen ahdistus on silti yhä olennainen osa Haurun proosaa. Suvaitsemattomuus rajaa kokoelman henkilöiden elämää siinä kuin köyhät ja ankarat olosuhteetkin, ja kiihkouskovaisuuden ja alkoholismin väliltä ei tunnu kovin monta vaihtoehtoa löytyvän. Kokoelman kuvaama muuttoliike heilahteleekin rajusti juuri näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Maantieteelliset vastinparinsa nämä vaihtoehdot saavat useimmiten maaseudusta ja kaupungista, vaikka novellissa Jumalan uskossa Hauru riemastuttavasti antaakin päähenkilönsä kohdata jumalan kaupungin baarien ja niiden mukanaan tuomien irtosuhteiden pyörteissä. Tässä novellissa Hauru myös esittelee taitavimmin uutta bravuuriaan pikaelämäkertaa, sillä novellin päähenkilön HIV:n sairastuminen, siitä parantuminen, uskoon tuleminen ja Pelastusarmeijan sotilaaksi ryhtyminen kuvataan tempolla, joka väistämättä tuo mieleen Petri Tammisen esikoisteoksen Elämiä. Esimerkkinikin tosin paljastaa, että Tammisen arjen dramatiikka on jonkin verran hienovireisempää kuin Haurun suosimat juonenkäänteet.

Ratkaisuja löytyy
yllättävistä suunnista

Maaseudun ja kaupungin välillä edestakaisin virtaavaan muuttoliikkeeseen Hauru kirjoittaa vain muutaman poikkeuksen, mutta ne ovat sitäkin hauskempia ja oivaltavampia. Novellissa Äidinmaito sisarpuolet muuttavat Neuvostoliittoon ja löytävät sieltä paremman elintason ja aitoa naisten keskistä toveruutta. Novellissa Musta mies kertojan isoäiti taas muuttaa Etiopiaan, koska hän on kuullut, että vanhoja naisia pidetään siellä arvossa.

Yleisimminkin ottaen kokoelmassa on kyse ennenkaikkea naisten yrityksistä muuttaa elämäänsä, ja nuo muutokset eivät totisesti ole aivan sitä, mitä huomattavasti kevyemmän sarjan kirjoittajat muutoksena tarjoilevat. Haurulla kun on aina ollut taito luoda kokonaan omia maailmojaan. Tällä kertaa Haurun kuvaama maailma tuntuu kuitenkin aiempaa tutummalta ja helpommin lähestyttävältä.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Mauri Paasilinna: Vihkiloma. Gummerus 2006

Mauri Paasilinnan jatkosodan aikaan sijoittuva romaanisarja on jo edennyt kolmanteen osaan, ja Vihkiloma jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Korpivaellus jäi. Sankarikersantti Veikko Valkama heräilee vaikeasti haavoittuneena sotilassairaalassa, ja jo ensimmäisissä houreissa hänen silmiinsä nousee kuvia häntä niin tylysti saksalaisupseerin kanssa pettäneestä Eila Leppäsestä, jonka silmät ´´jostain kumman syystä läikehtivät myös läheisyyttä ja lämpöä. ´´ Ihan yksipuolisia nämä tunteet eivät ole, sillä omalla tahollaan Eilakin jo ajattelee Veikosta näin: ´´Veikon olisi voinut panna koska tahansa komeimpien saksalaisten upseerien rinnalle, ja vaikka hän ei yhtä sliipattu ollutkaan, korvasi jämerä miehekkyys kyllä prässit ja saappaiden kiillon. ´´

Tätä jo ensimmäisessä osassa rikottua nuorta rakkautta ollaan siis kovasti saattelemassa yhteen, mutta koska Paasilinna tuntuu haluavan tähän romaanisarjaan ainakin vielä yhden osan, ihan suorinta tietä yhteisen katon alle ei tietenkään voida mennä. Niinpä Veikkokin ehtii mennä naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan kanssa, mutta Eilan miehessä aikanaan sytyttämä mustasukkaisuus riivaa tuota suhdetta niin, ettei se oikein ehdi saada ilmaa siipiensä alle.

Eila taas kamppailee opintojensa ja aviottoman lapsensa kanssa pommitusten piinamassa Helsingissä, ja nuo pommitukset saavatkin aikaan dramaattisen onnettomuuden hänen elämässään. Paasilinnan tapaan tämä onnettomuus esitellään jonkinlaisena jumalallisena rangaistuksena Eilan aiemmasta siveettömyydestä, vaikka se itseasiassa johtuukin vain hänen typeryydestään.

Klisheinen vai
lajityyppisidonnainen?

Ihmissuhderintamalta ei siis mitään uutta, mutta muilta osin Vihkiloma petraa edeltäjiinsä nähden. Sotakuvauksissa alkaa olla aito tappamisen meininki, eikä sotiminen tunnu enää pelkältä luontoretkeilyn sivutuotteelta. Myös taistelutahdon asteittaisen murtumisen Paasilinna kuvaa hyvin, ja muutenkin sota-ajan henki on nyt jotain enemmän kuin pelkkiä saksalaisten kanssa liehakoivia suomalaisneitoja.

Toki Vihkilomassa sotaromaaninakin omat rasittavuutensa on, mutta ne ovat niin lajityyppisidonnaisia, että niistä on kai turha alkaa narista. Suomalainen, luokkatietoinen sotaromaanihan kuuluu kirjoittaa niin, että kouluja käymätön rivisotilas näkee puolustuksen aukot ensisilmäyksellä paremmin kuin siihen koulutuksen saanut upseeri. Samoihin sääntöihin kuuluu kaiketi myös, että johtavien upseerien kuuluu olla silloin pelaamassa tennistä, kun herrojen kiukkuiseksi piinaama jermu vastaanottaa vihollisen ratkaisevaksi aikomaa hyökkäystä.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Televisiolupa-asiat ovat olleet tapetilla. Ministerien lupia tutkittiin, ja moni tavallinenkin taneli hankki luvan siinä pelossa, että kateellinen naapurikin rientää harjoittamaan tutkivaa journalismia. Maassa pitäisi siis kaiken olla hyvin, kun kerran ministerit ovat kunniallisia ja kansalaisetkin ovat sankoin joukoin palanneet Yleämme rahoittamaan.

Ihan näin auvoisasti asiat eivät kuitenkaan ole, ja syypää tähän on nuoriso. Tämä aina niin epäilyttävä ihmisryhmä on nimittäin huomannut, että ajan saa kulumaan ilman telkkaakin. Netistähän saa viihdykettä ruudulle ja möykkää korviin tuhat määrin enemmän kuin mitä Yle pystyy tarjoamaan.

Mutta ei hätää! Valppaat virkamiehemme ovat keksineet tavan, millä Ylen Moolokin kita saadaan täytettyä, vaikka kukaan ei Ylen palveluja käyttäisikään. Nämä yhteisen edun vaalijat ovat nimittäin väsäämässä laajakaistaveroa, jolla saadaan niin televisiottomat opiskelijat kuin pienyrityksetkin sponsoroimaan Kesäillan valssia ja muuta korvaamatonta kotimaista kulttuurituotantoa. Opetus- ja viestintäministeriöstä tosin vakuutetaan, ettei kyseistä veroa ole v i e l ä tulossa, mutta tiedämmehän me ministeriöiden miesten luontaisen vaatimattomuuden.

Idea tälläisestä korvaavasta verosta on nimittäin niin loistava ja niin härski, ettei sitä yksinkertaisesti voi jättää käyttämättä. Tälläinen verohan antaa Ylelle mahdollisuuden rahastaa materiaalista, jonka tekemiseen tai jakelemiseen se ei ole sijoittanut senttiäkään. Vai kuvitteleeko joku, että esim. eduskunnan kyselytunteja imutetaan netistä piuhat punaisena?

Tämä korvaava vero on myös jatkojalostettavissa. Kirjoille, urheilutapahtumille ja vaikkapa jumalanpalveluksille voidaan tulevaisuudessa määrätä lisälasku sillä perusteella, että nämä aktiviteetit voivat osaltaan vähentää televisionkatselijoita.

Labels: Rakkikoira räksyttää

Jukka Pakkanen: Tinasotamiehen poika. Like 2006

Syksyllä 2003 kirjoitin Jukka Pakkasen Muuan Jeesus -romaanin olevan ´´niin loppuun asti kehitelty, että on helppo aistia jonkun nyt loksahtaneen täydellisesti kohdalleen´´, ja vasta ajan tuoma ymmärrys osoitti, kuinka vähättelevä osasinkaan olla. Muuan Jeesus ei nimittäin ollut tuotteen tapaan kehitelty, vaan elävän organismin tapaan koko ajan kehittyvä. Tuohon johtopäätökseen olen tullut, sillä Muuan Jeesus on jäänyt elämään tajuntaani ja kasvanut omin avuin yhdeksi viime vuosien väkevimmistä lukukokemuksistani.

Nyt kun kirjoitan Jukka Pakkasen Tinasotamiehen poika -romaanista, olen vähän samanlaisen ongelman edessä. Haluaisin arvottaa romaanin hyväksi, mutta pelkään taas kirjoittavani latteuden. Mielessäni nimittäin kalvaa aavistuksen omainen epäilys, että Tinasotamiehen poika on vielä sitäkin parempi.

Muukin kuin armottoman kova taso yhdistää näitä kahta romaania. Muuan Jeesuksessa Pakkanen kirjoitti siitä Jeesuksesta, joka löytyy useimmista meistä, ja uskonnollisesta kuvastosta on taas kyse. Nyt Pakkanen kuitenkin kirjoittaa siitä rajasta, joka jumaluuden ja ihmisen väliin useimmiten jää, ja ajoittain se raja muistuttaa epäilyttävästi hulluutta.

Särkyneet kuvat,
eheyttävät sanat

Rajalle, reunalle ja niiden yli ajautuminen onkin Tinasotamiehen pojan hallitsevia teemoja. Romaanin keskeisimmät henkilöt, epäuskonsa kanssa kamppaileva pappi Viktor ja hänen valokuvaajapoikansa Kristo, kulkevat molemmat lähellä oman elämänsä reunaa ja niin kaukana toisistaan, ettei vertaus ristillä jumalansa hyljeksintää itkevään Jeesukseen ole ollenkaan kaukaa haettu. Ymmärrystä siinäkin itkussa isän ja pojan välille haetaan.Välittäjänä isän ja pojan välisessä ymmärryksessä on isän kirjoittama päiväkirja, jota poika lukee seuratessaan Italiaan kadonneen isänsä jälkiä. Kyseessä on siis sanan voima maailmojen, todellisuuksien luojana, mutta läsnä on koko ajan myös kuva.

Kuvaa edustaa tietenkin valokuvaajapoika, mutta myös muunlaiset kuvat, kuvaukset ovat romaanissa vahvasti läsnä. Tinasotamies on Viktorin isän särkyneen haaveen deskriptio, ja vähän samaa edustaa krusifiksi Viktorille. Kuva onkin koko ajan romaanissa jotain tavoittamatonta tai palapeliin tapaan särkynyttä, kun taas eheys saavutetaan sanojen kautta. Siksi onkin miltei terapeuttista, kun romaanin lopussa on taas niin selkeästi sanojen aika.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Arto Paasilinna: Kylmät hermot, kuuma veri. WSOY 2006

Maailma ja maailmankatsomuksemme henkilöityvät. Käsitämme maailman yhä enenevässä määrin tv-sarjan tapaan toimivaksi ihmissuhdedraamaksi, jossa asiat ovat olemassa vain niitä edustavien ihmisten kautta. Jotain tuollaista voisi kuvitella Arto Paasilinnan ajatelleen suunnitellessaan uusinta romaaniaan Kylmät hermot, kuuma veri, sillä tässä romaanissa kerrotaan Suomen historia veljessodasta aina 1990-luvun alkuun saakka tasan yhden henkilön kautta.

Kokkolalaiseen kauppiasperheeseen syntyy nimittäin 1918 poika, joka on mukana niin käymissämme sodissa kuin pienemmissäkin säpinöissä, joita maamme lyhyeen historiaan on ihan kiitettävästi mahtunut. Niinpä romaanin päähenkilö Antti Jalmari, jota tietenkin tarpeen vaatiessa voidaan myös kutsua Andreas Hjalmariksi, ehti huomattavan vaurastumisen lomassa ja ennenkuin hänestä tulee arvostettu valtiomies taltuttaa muun muassa lapuanliikkeen kyyditykset, osallistua asekätkentään ja melkein voittaa olympiakultaa.

Kuvaan tietysti kuuluu, että kaikkea Antti Jalmarin toimintaa ohjaa syvä sosiaalidemokraattinen vakaumus, jonka tuomalla oikeutuksella rökitetään niin yhteiskuntarauhaa häiritseviä lahtareita kuin perherauhaa häiritsevää taistolaispoikaakin. Neekerilapsen synnyttänyt tytär saa sentään jäädä rökittämättä, kun Antti Jalmarinkin on myönnettävä, että se pentu on kaikesta huolimatta mukava ja oppii suomeakin. Suomalainen suvaitsevaisuuskin on siis saatu sujuvasti ujutettua romaaniin mukaan.

Halutessaan tälläistä yhden miehen show´ta voisi tietenkin kutsua allegoriaksi suomalaisuudesta, meistä suomalaisista. Mutta koska tylsämielinen kirjallisuuskriitikko olettaa onnistuneella allegorialla olevan idean lisäksi myös edes aavistuksen toteutusta, en pysty tuotakaan latteutta ihan vakavissani kirjoittamaan. Kylmät hermot, kuuma veri on nimittäin pelkkä synopsis, romaanin rungoksi suunniteltu kohtausluettelo, joka on yhtä kaukana kirjallisuudesta kuin rakennuspiirustus on valmiista talosta.

Erityisen raastavaa tämän teelmän lukeminen on niille, jotka tuntevat Arto Paasilinnan tuotantoa kauempaa kuin viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kaksikymmentä vuotta sitten Arto Paasilinna olisi nimittäin kirjoittanut näistä samoista aineksista oikein mojovan romaanin.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Taavi Soininvaara: Marsalkan miekka. Tammi 2006

Taavi Soininvaaran Marsalkan miekka -romaanin lähtökohta on mielenkiintoinen. Vanhalla ja sairaalla suomalaisella jatkosodan veteraanilla on hallussaan vuosisatojen ajan koottu kirjallinen dokumentti, joka todistaa Venäjän ja Neuvostoliiton hallitsijoiden hirmuteoista aina Iivana Julman ajoista asti. Sen jälkeen kun dokumentti on joutunut suomalaisten haltuun, sillä on monesti kiristetty maallemme lisää liikkumatilaa suuren itänaapurimme kainalosta. Muunmuassa Porkkalan ennenaikainen palautus on tälläisen kiristyksen ansiota.

Venäjän turvallisuuspalvelu FSB ja Venäjän ortodoksinen kirkko pääsevät Marsalkan miekaksi kutsutun dokumentin jäljille, ja suurta salaisuutta hallussaan pitänyt vanhus ymmärtää, että Marsalkan miekan on aika siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Onneksi hänellä on jo pitkään ollut suunnitelma, jonka avulla salaisuus voidaan siirtää niin, että tuo poliittinen valttikortti säilyy edelleen suomalaisilla.

Suunnitelma on epäuskottavan monimutkainen, ja sen on sitä oltavakin, jotta tarinaan saadaan ujutettua väkivaltaisten venäläissotilaiden ja vallanhimoisten kirkonmiehien lisäksi kovasti Putinin oloinen Venäjän presidentti ja Soininvaaran vakiosankari Arto Ratamo. Terveysongelmien kanssa painiva Ratamo on tosin tällä kertaa niin pahasti sivuraiteilla, että voi epäillä Soininvaaran ottaneen hänet mukaan seikkailuun vähän kuin vanhasta muistista. Ratamoon sivuosaan joutuminen ihmetyttää senkin vuoksi, että entiselle virustutkijalle olisi voinut kuvitella isompaakin roolia tarinassa, jonka keskeisiin uhkakuviin kuuluu lintuinfluenssasta kehitetty bioase.

Dan Brown kohtaa
Selma Lagerlöfin

Innoittajaa tälläiseen kätketyn historiallisen tiedon varaan rakentuvaan romaaniin ei tietenkään tarvitse kauan miettiä. Onhan Da Vinci -koodin lihottama pankkitili motivoijien parhaimmistoa.

Ihan samantasoista menestystä Marsalkan miekalle ei tosin uskalla povata, sillä markkinoiden pienuuden lisäksi sitä rasittaa Soininvaaralle epätyypillinen kotikutoisuus. Marsalkan miekan seuraavaksi haltijaksi suunnitellun historian professorinkin ammattitaito tuntuu kopsatun Wikipediasta hakusanoilla ´´Suomen kuninkaat.´´ Muutenkin suomalaisten pirunkirkkojen ja linnavuorien välillä suhaava romaani tuo mieleen ennemminkin Selma Lagerlöfin maantietoa paasaavan Peukaloisen retket kuin Soininvaaran aiemmat turboahdetut thrillerit.

On tosin syytä muistaa, että kohtuullisen romaanin suurin vihollinen on sille asetetut liian kovat odotukset.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Olen ollut murhemielellä viime päivinä. En siksi että minulla olisi mennyt mitenkään tavallista huonommin, vaan empaattisena miehenä olen murehtinut muiden murheita. Siis heidän joilla on taskussaan puolueen jäsenkirja.

Tekin olette varmasti huomanneet, että jäsenkirjan omistavilla on nykyään vakavia työllistymisongelmia. Ei riitä että on pätevä johonkin virkaan. Sen lisäksi on täytynyt käydä vielä niin hyvä säkä, että on jo vuosia sitten osannut valita taskuunsa oikeanlaisen jäsenkirjan. Paikalleen jämähtäneille tämä ei ole tietenkään mikään ongelma. Porissakin pärjää sujuvasti samalla jäsenkirjalla koko elämänsä. Mutta työvoiman liikkuvuutta tämä rajoittaa. Ei demarien jäsenkirjalla kepulaisenemmistöisen kaupungin pomoksi ruveta. Ihmettelenkin miksi tähän ongelmaan ei ole tartuttu, kun kuitenkin tavallisten duunareittenkin liikkuvuutta on ehdotettu helpotettavan kaikennäköisillä muuttoavustuksilla.

Tietenkin on niin, että suuret ajatukset tarvitsevat synnyttäjikseen suuria ajattelijoita. Eivät siihen tehtävään pysty mitkään tavalliset heinäluomat ja pekkariset. En nyt tässä yhteydessä viittaa suuriin ajattelijoihin ainoastaan viitatakseni itseeni vaan mielessäni on ennenkaikkea Satakunnan pieni suuri mies: Sampsa Kataja!

Sampsahan on tehnyt Satakunnan Kokoomuksesta jäsenkirjojen vaihtokauppaan erikoistuneen kirpputorin, jossa jäsenyyden vaihto käy kätevästi ilman turhia koukeroita. Alkuvaiheessa kirpputorin asiakkaiksi on lähinnä hakeutunut Helsinkiin töihin haikailevia naisihmisiä, mutta lopullisena tavoitteena on todellinen jäsenkirjatavaratalo, josta kuka tahansa voisi löytää nostetta uralleen ikään, sukupuoleen tai aatemaailmaan katsomatta.

Labels: Elämää Porissa

Armas Alvari: Varmat tapaukset. Tammi 2006

Esikoiskirjailija Armas Alvarin novellikokoelma Varmat tapaukset alkaa leppoisasti. Julkisuudelta ja kaupalliselta menestykseltä välttynyt pitkän linjan kirjailija tulee pitämään yleisöluentoa paikkakunnalle, joka yhden vuosikymmeniä sitten kirjoitetun lauseen vuoksi haluaa omia kirjailijan omaisuudekseen. Tilanteessa hehkuu surumielisyydellä sävytetty komiikka, ja lukijan odotukset kokoelmaa kohtaan muotoutuvat sen mukaisiksi.

Odotukset kuitenkin murtuvat pala palalta. Jo avausnovellin pinnan alta on löydettävissä lapsuuden synnyttämiä henkilökohtaisia traumoja. Kokoelman päättävässä novellissa Parveke eletäänkin sitten jo koko yhteiskunnan sisäistämää painajaista, jossa muukalaisviha ja rasismi ovat kansakunnan ainut koossapitävä voima. Näiden ääripäiden välissä on sitten novelleja, joissa poika epäilee isänsä yrittäneen ampua hänet, toinen poika on lapsena nähnyt äitinsä tappavan isän ja ilmeisesti eräässä novellissa kuvataan äitinsä tappaneen pojan särkynyttä ajatusmaailmaa.

Varmat tapaukset on siis matka valosta kohti pimeyttä, yksityisestä kohti yleistä, mutta ennenkaikkea se on kuvaus menetetyn yhteisöllisyyden maailmasta. Kokoelman perheet ovat pelkkiä ihmissuhdeverkostojen risteyspaikkoja, eikä henkilöiden välinen vuoropuhelukaan yleensä kykene luomaan mitään yhteyttä henkilöiden välille. Sanat yleensä sinkoilevat keskustelukumppanin ohi ja keskustelu muistuttaa vuoropuhelua vain rytmiltään.

Yleensähän tälläisiä tarinoita on totuttu lukemaan suurkaupungeista, ja yhtenä Armas Alvarin ansiona pidänkin sitä, että hän saa niin luontevasti siirrettyä suurkaupunkilaisen sielunmaiseman suomalaisen pikkukaupunkiin. Esimerkiksi novellissa Hyvän ihmisen remontti on sellaista mielen täyttävää autiutta, ettei kertomuksen pikkukaupunkimiljöö tunnu yksinkertaisesti riittävältä sille.

Kokoelma rakentuu toisiinsa limittyvistä novelleista, jossa edellisen novellin päähenkilöstä saattaa tulla seuraavan sivuhenkilö. Ratkaisua on pidettävä onnistuneena, vaikka se ei yksittäisten kertomusten tasolla mitään lisäarvoa teokseen tuokaan. Kertomusten väliin tämä ratkaisu kuitenkin rakentaa kokonaisen maailman.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Risto Juhani: Vastarannan kiiski. Like 2006

1972 esikoisromaaninsa julkaissut ja vasta nyt 2000-luvulla kirjailijana uudelleen aktivoitunut Risto Juhani on passittanut vakiosankarinsa komisario Paavo Iisakki Pesosen lyhyelle tauolle. Tuoreella Vastarannan kiiski -romaanilla on nimittäin uusi päähenkilö. Ulkoministeriössä työskentelevä juristi Sakari Kiiski, joka romaanin alussa saa potkut ilmeisen epäselvissä olosuhteissa.

Omat faninsa tämäkin hahmo varmasti löytää. Onhan Sakari Kiiski aikamoinen snobi, ja hän tuntee sekä gourmet-keittiöiden että kalliiden viinikellareiden salat. Tämäntapaisia päähenkilöitähän dekkariharrastajat tapaavat kutsua tyylikkäiksi. Sitäpaitsi romaanin käsikirjoitus on jo ehtinyt voittaa menneenä kesänä Kouvolan dekkarikilpailunkin. Enemmän tuo voitto kuitenkin kertoo kilpailun tasosta kuin mistään muusta.

Vastarannan kiiski ei ole nimittäin dekkari vaan ennemminkin kuin kesäteatterin leppoisuuteen sovitettua Taavi Soininvaaraa. Kuviot ovat Soininvaaran tapaan isoja ja maailmanpolitiikkaa syleileviä, sillä sankarin vastustajiksi löytyvät niin suomalaisten lempiviholliset Venäjä ja EU kuin jo selkäpiitä karmivat nimetkin valinneet Ikuisen Elämän Temppeli ja Moraalisen Varustautumisen Unioni.

Nuoremmista kollegoistaan Juhani kuitenkin eroaa siinä, että kun tarinan sankari ja pahikset on nimetty, ei juonen kehittelystä enää sen jälkeen välitetä. Romaania vain kuljetetaan kohti loppuratkaisua lähinnä eritasoisia lounaita vertaillen ja ikkunasta pahaa maailmaa katsellen.

Romaaninsa yksityiskohtiin Juhani suhtautuu kiusallisen välinpitämättömästi. Vastaamatta muun muassa jää, miksi Sakari Kiiski oikeastaan erotetaan ja mitä ulkoministeriön luihut nousukkaat Brysseliin tai Brysselistä rahtaavat.

Romaanin maukkaimmin kirjoitetut sivut löytyvätkin heti kirjan alusta. Uransa menettänyt Sakari Kiiski ajautuu rappioalkoholistiksi ja haikailee keisarillisen Venäjän loistoa puistonpenkillä likööriä kitaten. Valitettavasti tämä hyvin alkanut alkoholistin ura kuitenkin katkeaa liian nopeasti kun hymynkaretta silmäkulmissaan kantava nainen päättää, mitä Sakari Kiiski oikeastaan elämältä haluaa.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Kari Hotakainen: Huolimattomat. WSOY 2006

Kari Hotakaisen uusin romaani Huolimattomat on hämmentävä kirja ja on sitä ennenkaikkea siksi, että sen on kirjoittanut Kari Hotakainen. Huolimattomat ei ole nimittäin hauska. Taisin itseasiassa hymyillä kerran lukiessani sitä.

Lukijan hämmentäminen ei ole tietenkään huono asia, eikä kunnianhimoinen kirjailija ole mikään posetiivi, joka pyörittää samaa renkutusta vuodesta toiseen. Niinpä Huolimattomat-romaanin vakavuuskaan ei ole humoristin epäonnistuminen, vaan ilmeisesti alun perinkin vakavaksi tarkoitettu puheenvuoro.

Romaanin vakavuuteen on nimittäin syynä romaanin aihe. Yksinäisyydestä kertovan romaanin kun olisi vaikea nauraa ilman, että siihen nauruun tulisi ilkkuva sävy. Sellainen sävyhän olisi tietenkin sopimatonta, sillä suomalainen humoristi ei saa olla ilkeä. Ei ainakaan sille taviksellle, joka Kari Hotakaisenkin kirjojen sankari useimmiten on.

Hyvä asiakas
on estoista vapaa

Romaanilla on kolme päähenkilöä. Vanhasta estojen varaan rakennetusta agraari-suomesta irti repäistyt rikoskomisario Antero Mokka, missing link manager Harri Boström ja ihmisten hellyydenkaipuusta itselleen bisneksen tehnyt Leila Korhonen.

He kaikki ovat vanhan ajan airuita uudessa maailmassa, jossa irvokkuus on synonyymi rehellisyydelle ja ihmisestä on tullut joko asiakas tai asiakaspalvelun tuottaja. Kauppaa tässä yhteiskunnassa käydään pääasiassa mielihyväteollisuuden tuotteilla, joita media tykittää verkkokalvoille alati kehittyvän tekniikan suomin valtuuksin.

Tätä tekniikan valjastamista mielihyväteollisuuden tarpeisiin Hotakainen kuvaa ehkä turhankin pitkän mutkan kautta, sillä romaani alkaa vuodesta 1826 ja pitää sisällään niin kameran ja television keksimisen kuin pornoelokuvien ensiaskeleetkin. Ensimmäisillä sivuilla en ollutkaan ollenkaan hajulla, että olen lukemassa nyky-Suomeen sijoittuvaa kolmiodraamaa. Muutenkin romaanin muoto on koko ajan aavistuksen liian levoton.

Ihmisen kokoinen
ja muotoinen loppu

Hotakaisen kuvaamassa estottomassa maailmassa yksinäisyys rinnastuu kovin suoraviivaisesti seksin puutteeseen, sillä muun laista ihmisten välistä yhteisyyttä ei Huolimattomat juurikaan tunne. Tosin kaikki muukin pyörii Hotakaisen kuvaamassa maailmassa seksin ympärillä. Esimerkkinä tästä mainittakoon suomalaiset yritysjohtajat, jotka pitävät vain aavistuksen yliampuvina amerikkalaisen yhteiskuntatieteilijän ajatusta suurpanijoiden ja suurantajien merkityksestä menestyvälle yhteiskunnalle.

Halutessaan Hotakaista voisi luonnollisesti moittia liian helposta ja liian ilmeisestä yhteiskuntakritiikistä, sillä eihän seksin ylikorostumisen huomaamiseen kovin suuria näkijän lahjoja tarvita. Mutta koska Hotakainen on ennenkin onnistuneesti korvannut näkemyksellisyyden nokkeluudella, en koe noita moitteita kiinnostaviksi.

Mieluummin sanonkin että romaanin tarjoama matka kameran keksimisestä kahden ihmisen kosketukseen on tummine sävyineen yllättävänkin kaunis ja romanttinen loppuratkaisukin toimii sinänsä ihan hyvin.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Otava 2006. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen

Missä kuljimme kerran -romaanin alaotsikko: Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi, kertoo sen oleellisemman. Ihmisen ja kaupungin epäsuhtaisesta symbioosista on kyse. Romaanin kaupunki on tietysti Helsinki, sillä Helsinkiähän Westö on koko ajan kuvannut ja kuvannut sitä kuin rakastettuaan; rakastettua joka väistämättä jättää varjoonsa kaikki ihmisen kokoiset henkilöt.

Makuasia sitten on, miten tähän Westön kirjallisen jatkumon uusimpaan osaan suhtautuu. Mitään sellaista mitä Westö ei olisi jo tehnyt, Missä kuljimme kerran -romaanissa ei nimittäin ole. Ajoittain se jopa kulkee löysässä käsikynkässä mainion Isän nimeen -romaanin kanssa, vaikka askellus aika lailla raskaampaa onkin.

Mutta totta on myös se, että Westön kerronta toimii, ja luettu alkaa elää ja muuttua koetuksi. Vastattavaksi siis jää, moittiako kirjailijaa siitä, että hän tekee sitä minkä hän osaa niin hyvin.

Maailma sotii,
ihmiset elävät

Romaani alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938 luoden kuitenkin vielä muutaman hätäisen silmäyksen tuleviin sotavuosiinkin. Paljon on siis historian myllerryksen tarjoamaa draamaa tarjolla, jos haluaa tarkkaa ajankuvaa piirtää, ja sitähän Westö haluaa tehdä. Itsenäisyyspyrkimykset, maailmansota ja meitä vielä enemmän ravistellut kansalaissota, ankeissa oloissa pitkään kytenyt sosialismi ja sosialismin vastavoimaksi noussut oikeistoradikalismi luovat hyvät kulissit kymmenien henkilöiden kirjalliselle saippuaoopperalle, jossa yksityinen ja yhteinen kohtaavat ja historia muuttuu kertomuksiksi.

Paitsi faktan ja fiktion sekoittamisella Westö luo toimivaa ajankuvaa myös kielellisellä taituruudellaan, jossa vanhahtavat ilmaisut soljahtelevat sujuvasti paikoilleen luettavuuden juurikaan kärsimättä. Suomennoksen kyseessä ollen tästä kuuluu suuri kiitos teoksen suomentaneelle Katriina Savolaiselle.

Jazzia, urheilua
ja erotiikkaa

Pelkkään maailmanpolitiikan ja sotahistorian kuvaamiseen tai puheenparren imitoimiseen Westö ei kuitenkaan tyydy, vaan hänelle ominaiseen tapaan ajan vyöry otetaan haltuun ennenkaikkea populaarikulttuurin kautta. Niinpä romaani kuvaa myös jazzmusiikin saapumisen ja juurtumisen Suomeen, muodin muutokset ja tietenkin - kun Westöstä on kyse - urheilun todelliset ja keksityt merkkipaalut.

On sitten kyse urheilijoista, taiteilijoista tai muusikoista, niin Westö kuvaa heitä häikäilemättömästi romantisoiden. Nuori työläisurheilija luopuu menestyksestä aatteensa vuoksi, valokuvaaja voittaa tavoitellun kiertopalkinnon eroottisilla kuvilla naispuolisista ystävistään ja aloittelevat muusikot löytävät sisäisen swinginsä kuvittelemalla soittavansa tavoittamattomien rakkauksiensa iholla. Ihmetellä täytyykin, miten Westö saa noinkin nuorisokirjamaiset kohtaukset luontevasti ujutettua aikuisille suunnattuun romaaniin. Mutta huomattava tosin myös on, ettei Westö ole romantisointia tai patetiaa ennenkään pelännyt.

Edellä kuvattu romanttinen elämänasenne on kuitenkin lähes pelkästään miesten yksinoikeus. Onnistunutta ajankuvaa lienee sekin, että elämä pitää romaanin naisia paljon raaemmin konkretiassa kiinni.

Lähellä lukijaa,
kaukana kerrottavasta

Missä kuljimme kerran on siis laaja ja henkilöitä siinä on paljon. Sekamelskaa se ei toki ole, ja kaiken hyörinän keskeltä on poimittavissa kokoava ajatus, kuinka vaikea ihmisen - ja vaikka sitten sen kaupunginkin - on tulla siksi mikä on. Ehyeksi en silti romaania luonnehtisi, sillä se on koko ajan hajoamassa jonnekin osiensa väliin. Henkilöt ja tapahtumat kun eivät kuitenkaan ole kyllin tiiviisti yhtä.

Suurin syyllinen tähän on varmasti romaanin kertoja, joka koko ajan pyrkii lähemmäksi lukijaa kuin kerrottaviaan. Esimerkiksi kansalaissodan kuvauksessa kertoja toimii kuin puolueeton sotilastarkkailija, ja lukija saa huomata pahuutta olleen niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Mitään sen yllättävämpää hänelle ei kuitenkaan kerrota. Jollei sitten pidä yllättävänä sitä, että ruotsinkieliset käyttäytyvät sodassa aivan yhtä raadollisesti kuin me suomenkielisetkin.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006

Petri Tamminen lainaa romaaninsa Enon opetukset etulehdellä suomalaisen tietokirjallisuuden isänäkin pidetyn Antero Wareliuksen kirjaa Enon opetuksia luonnon asioista, ja tämä lainaus vaikuttaa siitä lähtien koko lukuprosessiin. Väistämättä Tammisen romaania alkaa lukea niinkuin se olisi vähän muutakin ja jotain enemmän kuin pelkkä romaani. Tammisen tekstin ystävää tuollainenkaan pönäkkä ennakkoasenne ei kuitenkaan lannista, sillä sitähän Tammisen koko kirjallinen tuotanto on tähän astikin ollut. Vähän muuta ja jotain enemmän kuin muut olisivat samoista aiheista saaneet irti.

Romaanin kertoja, yliopiston tuntiopettaja Jussi, etsii omaa rooliaan epätyydyttävässä avioliitossa, työssä ja elämässä yleensäkin. Omat odotukset, ihmissuhdeoppaat ja naistenlehtien artikkelit kun eivät oikein yhdenmukaisia ohjeita miehisyyden rakentamiseen tarjoa.

Kyse on siis äijäkirjallisuudesta, mutta koska romaanin on kirjoittanut Petri Tamminen, mitään viinassa ja seksissä rypemistä ei tästä itsensä etsimisestä muodostu. Toki niilläkin oma sijansa kirjassa on, mutta näitä äijäproosan peruskiviä katsellaan tässä romaanissa vain sivusta. Kertojan eno ja hänen ystävänsä Myrsky elävät nimittäin juuri sitä sankarillisen rappion koristamaa elämää, jota kertojakin haikailee, mutta jota hän ei itse uskalla tai osaa elää.

Me ollaan
sankareita kaikki

Kertoja kokee enonsa ja tämän ystävän ylivertaisina, sankareina ´´jotka menivät ja tulivat, lähtivät kylille ja oikoivat siellä vääryyksiä joita heidän eteensä osui niin kuin Mustanaamion eteen osui vääryyksiä, kun hän nousi valkean Heron selkään.´´ Lukijan on kuitenkin suurimman osan aikaa vaikea yhtyä kertojansa näkemykseen, eivätkä romaanin muutkaan henkilöt näe enossa ja Myrskyssä kuin pari holtitonta juoppoa. Tämä asetelma tekeekin romaanista tutkielman sankaruudesta ja niistä mekanismeista, joilla me esikuvamme valitsemme.

Sen lisäksi Enon opetukset myös havainnollistaa sitä maailmojen ja todellisuuksien erillisyyttä, joka on ajallemme tyypillistä. Erityisesti Tamminen havainnollistaa tätä kuvaamalla miesten ja naisten maailmat niin erilaisiksi, etteivät nuo maailmat voi kohdata kuin yhteentörmäyksien kautta.

Samaan yksilön eristyneisyyden korostamiseen tulkitsen myös viittaavan sen, että kertoja on valinnut esikuvakseen nimenomaan enon. Ei esimerkiksi isää tai jotain muuta läheisempää sukulaista. Kun vielä tapahtumien taustalla välkkyy koko ajan tv-kuvia kruununprinssi Charlesin mutkikkaasta avioelämästä, ei ihmisen tuomionomaista yksinäisyyttä voisi kai selvemmin alleviivata.

Tuomiopäivän pasuunaa Tammisesta ei kuitenkaan saa. Siitä hänen omintakeinen ja miltei kätketty huumorinsa pitää huolen. Tammisen huumori on nimittäin niin hienovireistä, niin ohueksi ja huomaamattomaksi hiottua, että suurimman osan aikaa ei tiedä, onko nyt soveliasta nauraa. Onhan itkukin tekemässä itseään koko ajan tykö.

Kun vielä lisään, että lopulta romaani kuitenkin sanoo jokaisen ihmisen olevan täydellinen, on helppo todeta tämän kirjasyksyn alkaneen poikkeuksellisen komeasti.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Monien muiden tavoin olen ollut viime päivät järkyttynyt legendaarisen Karhu-oluen kohtalosta. Mihinkään boikotteihin en ole kuitenkaan ryhtynyt. Nythän Karhun ystävän on suorastaan velvollisuus kiskoa kitusiinsa jokainen Porissa pullotettu Karhu, mitä kaupasta löytyy. Peijaisiinhan ne karhun kaadot sitäpaitsi aina ennenkin päättyivät.

Porilaisen Karhun kaatuminen koskettaa kuitenkin paljon muitakin kuin meitä oluen ystäviä. Suunnitteilla olevista kuntayhteistyökeskusteluista se vie heti pohjan pois, sillä mitä järkeä on puhua maakunnan miehille uudesta uljaasta Karhukaupungista, jos se tuo mieleen 70-luvun Neuvostoliittoa muistuttavan Keravan? Mielikuvat kun kuitenkin yllättävän usein jyräävät alleen faktat, ja Porin kaupungin vaakuna ei mielikuvamarkkinoilla omaa aivan samanlaista painoarvoa kuin kädessä hikoileva viileä olutpullo.

Uskonkin että tulemme helpommin löytämään uuden suosikkioluen kuin uuden brändin, jolla kaupunkiamme markkinoidaan. Esimerkiksi Viksu-variksessa ei ole aivan samaa dynamiikkaa kuin Porin karhussa. Onhan Poria tosin muullakin kuin karhulla markkinoitu, mutta minä en ole esimerkiksi vielä tavannut yhtään ihmistä, jolle slogan ´´oikean rytmin Pori´´ olisi aiheuttanut sydämessä jonkinlaista läikyntää. Ihmisiä koskettavat asiat syntyvät vähän kuin huomaamatta. Eivät kallispalkkaiset copywriterit niitä synnytä.

Ulvilassakin ollaan huomattu Porin tämänhetkinen imagovaje. Siellä suunnalla kuulemma jotkut kuiskivat, että Ulvila-vetoinen suur-Ulvila olisi maakunnalle paljon parempi vaihtoehto kuin Porin ympärille kyhätty Karhukaupunki. Ihan pelkästä imagosta tuo mielipide ei tosin taida olla kiinni. Enemmän maakunnan miehiä taitaa huolettaa porilaispäättäjien tapa hoitaa raha-asioita.

Labels: Elämää Porissa

James Ellroy: Erittäin salainen. Like 2006. Suomentanut Juha Ahokas

Erittäin salainen on järjestyksessään toinen James Ellroyn kirjoittama romaani, ja sitä voikin lukea jonkinlaisena pohjustuksena loisteliaalle Los Angeles -kvartetille (Musta Dahlia, L.A. - Langennut kaupunki, Hollywood - Suuri tyhjyys ja White Jazz - Musiikkia pimeästä.) Lisäbonuksensa Los Angeles -kvartetin ystäville Erittäin salainen tarjoaa sitä kautta, että tässä romaanissa esiintyvät ensi kerran kvartetissakin jyräävät Dudley Smith, Dick Carlisle ja Mike Breuning. Carlisle ja Breuning jäävät toki tällä kertaa lähinnä pahojen poliisien luonnoksiksi, mutta Dudley Smithistä on jo helppo aavistaa, että hänellä on lukijoille tarjottavanaan vielä monta ikävää yllätystä.

Muutkin Ellroyn myöhemmän tuotannon keskeiset elementit ovat jo Erittäin salaisessa suhteellisen hyvin paikallaan. Romaanissa jahdataan sadistista naistenmurhaajaa, ja pakkomielteiden riivaamat miehet ja elämän haavoittamat naiset punovat niitä katkeransuloisia ihmissuhdeverkkoja, joiden läpi murhatutkimusten on ujuttauduttava. Jokaista valon kajoa varjostaa 50-luvun vainoharhaisuudella kyllästetty amerikkalainen moraali, jonka suurimmat uhkakuvat ovat kommunistit ja homot. Maassa makaavan ja puolustuskyvyttömän rikollisen kylmäverisesti teloittava poliisi ei taas ole tuolle moraalille uhka ollenkaan, vaan kokonaisen yhteisön esikuvaksi kelpaava sankari.

Toki jotain myöhempien teosten loistosta jää vielä puuttumaankin. Elämän pohjalle ajautuneiden ihmiskohtaloiden kakofoninen kuoro ei nyt soi rujon itsetietoisesti, vaan Ellroy ujuttaa taustalle niinkin romanttisia sointuja, että ajoittain kovaksikeitetty dekkari lipsahtaa melkeinpä kauhuromantiikaksi. Elämän synkkään moniulotteisuuteenkaan Ellroy ei uskalla sukeltaa päätä pahkaa, vaan hän tirkistelee ihmisestä löytyvää hirviötä turvallisesti etäältä, niin ettei lukijankaan tarvitse tällä kertaa pelätä löytävänsä lukusession jälkeen veriroiskeita vaatteiltaan.

Lopun avioliittojärjestelyt ja 9-vuotiaan orpopojan adoptointi syventävätkin entisestään sitä vaikutelmaa, että Ellroyn omalla skaalalla mitattuna Erittäin salainen on suhteellisen kepeäkin romaani. On silti syytä huomauttaa, että Ellroyn oma skaala tarkoittaa tässä yhteydessä suurin piirtein samaa kuin punnitsisi ensimmäinen viikon painonvartijoita anorektikkojen vuosikokouksessa.

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö. Tammi 2006

Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Viimeinen kesäyö on taattu makupala kaikille Lehtolaisen faneille. Kertomukset ovat pääosin näpsäkästi punottuja rikosnovelleja, ja monet Lehtolaisen luomat vanhat hahmot esiintyvät näissä novelleissa. Maria Kallio on luonnollisesti monessa mukana, mutta osa hahmoista on kaivettu huomattavasti kauempaakin, ja saapa novellissa Naisten asiaa ennemmin lähinnä Maria Kallion oikeana kätenä toiminut Pekka Koivu itselleen koko kertojanvastuun. Minä jäin tosin vielä kaipailemaan novellia, jossa Lehtolaisen kaikkien aikojen kiinnostavin henkilö Pertsa Ström olisi herätetty henkiin, sillä Lehtolaisen kuvaamat poliisiryhmät ovat niin kovin harmonisia työyhteisöjä nykyään.

Osa novelleista lipeää huomattavasti rikosnovellin määritelmien ulkopuolelle, ja esimerkiksi novellissa Jouluenkeli Lehtolainen osoittaa, että hänellä on kykyä tehdä pätevää jälkeä myös oman lajityyppinsä ulkopuolella. Sähäkimmillään Lehtolainen on kuitenkin kokoelman nimikkonovellissa Viimeinen kesäyö, joka on perinteinen ja aavistuksen romanttinenkin maaseutumiljööseen sijoittuva murhamysteeri. Erityismaininnan tuo novelli ansaitsee myös sen takia, että se sisältää mielikuvituksellisimman murhan, mitä ainakaan minä olen pitkään aikaan lukenut.

Myös Lehtolaisen aiempien tekstien ongelmat ovat kokoelmassa vahvasti läsnä. Esimerkiksi Lehtolaisen epätoivoinen pyrkimys olla yhteiskuntakriittinen kirjailija, ei ole koskaan tuonut hänen kirjoihinsa yhtään omaperäistä ajatusta, eikä niin käy tälläkään kertaa. Toki vaikkapa tyttöjen ympärileikkaukset ovat varmasti useimpien suomalaisten mielestä väärin, mutta asetelma jossa suomalainen miespoliisi käy opettamassa sen sudanilaiselle bussikuskille, on alentuvuudessaan lähinnä rasistinen ja ennakkoluuloja ruokkiva.

Onkin itseasiassa aika jännittävää, kuinka perinteisiin näkökulmiin Lehtolainen koko ajan turvautuu. Nytkin hän kirjoittaa muun muassa sadomasokismista, lapsipornosta ja huumeista, mutta peruskoulutyylistä valistusta enempää hän ei edes yritä. Liekö tälläinen helposti sulava kriittisyys sitten juuri Lehtolaisen menestyksen salaisuus?

Labels: Puhetta kirjallisuudesta

Näin kesällä tulee silloin tällöin maleksineeksi torille, sillä tähän aikaan vuodestahan torissa on jotain ideaa. Muulloinhan torikauppiaat värjöttelevät torilla lähinnä keskenään, kun taas asiakkaat käyvät kauppaa tuulelta ja räntäsateelta suojassa marketeissa ja kauppakeskuksissa. Huoneihmisiä ilmeisesti miellyttää myös se, että näissä ostospaikoissa käyvät kaikki nykyaikaiset maksuvälineet ja niiden tuotevalikoima on pärekoreja nykyaikaisempi.

Kaikki eivät kuitenkaan tätä hyväksy. Onhan menneen haikailu pysähtyneisyyden jalostunein kehitysaste. Niinpä Porissakin perustettiin työryhmä toria elävöittämään. Se tietenkin unohtui, että jos joku asia tarvitsee elävöittäjäkseen virkamies- tai poliitikkovetoisen työryhmän, olisi oikeastaan armeliaampaa antaa koko asian kuolla. Elvytyshommat kun eivät näiltä porukoilta onnistu.

Hyvältä ei tämänkään ryhmän ennuste näytä. Jos nimittäin asiakaskadosta kärsivää liikepaikkaa lähdetään piristämään pidentämällä aukioloaikoja, voi ajattelun takana olevaa logiikkaa kutsua vähintäänkin omintakeiseksi. Torinhan funktio on nyt jo tarjota ennemminkin eksotiikkaa kuin vastata kaupunkilaisten elintarvike- tai vaatehuollosta, joten jokainen lisätty tunti toriaikaan on vain omiaan pienentämään torin lumoa.

Toki nykymuotoisella torikaupalla voi olla vielä joitakin lisävuosia, jos torikauppiaat pelaavat korttinsa oikein. Aukioloaikojen sovittaminen ihmisten elämänrytmiin olisi askel, joka olisi syytä ottaa ensimmäisenä. Markkinointiin pitäisi satsata sitten heti sen jälkeen. Kilpailijoiden kadehtiminen ei ainakaan johda mihinkään, ja mitään ulkopuolisia lahjan kaltaisia satsauksia on turha odottaa. Tori kun on kuitenkin millä tahansa mittarilla mitattuna torikauppiaille paljon tärkeämpi kuin kaupungille. Tarkoitin nyt siis taloudellisia mittareita. Kotiseutumuseomiehillä on toki käytössään mittarit, joissa ei ole numeroita ollenkaan.

Labels: Elämää Porissa

Henning Mankell: Daisy Sisters. Otava 2006. Suomentanut Outi Knuuttila

Vaikka Henning Mankellin romaani Daisy Sisters ei olekaan dekkari, se pyrkii epäilemättä laajentamaan niitä teemoja, joita Mankell on jo mainioissa Kurt Walllander -dekkareissaan käsitellyt. Onhan Kurt Wallander ollut luonteva jatke sille pohjoismaalaiselle sosiaalisen omantunnon dekkariperinteelle, jonka jo Sjöwald ja Wahlöö 70-luvulla aloittivat.

Ruotsalaisen kansankodin ruoskinnasta on siis kyse, ja koska dekkarin turhankin kahlitseva lajityyppi ei ole sanelemassa rajoituksia Mankellin kerronnalle, Daisy Sisters yrittääkin ottaa haltuun ruotsalaisen yhteiskunnan muutosprosessin aina 40-luvulta melkein vuosituhannen vaihteeseen asti. Tuon muutosprosessin joutuvat omakohtaisesti ja erityisen karvaasti kokemaan äiti ja tytär, Elna ja Eivor, joiden elämiä Daisy Sisters seuraa. Elnan ja Eivorin lisäksi romaani kuvaa muutamaa muutakin naisellista parivaljakkoa, mutta miksikään naisten välisen ystävyyden yliistykseksi Daisy Sisters ei kirjailijan kovasta yrityksestä huolimatta kasva.

Naiset ovat siis romaanin pääosassa, ja se onkin varmasti yksi suurimmista Daisy Sistersin ongelmista. Pelkkä tätimäinen ote kun ei kuitenkaan riitä verta ja lihaa olevien naishahmojen luomiseen. Lörpöttelevä kertoja ja joka toisen virkkeen perään ängetyt kolme pistettä saivatkin ajoittain epäilemään, että Mankell ei ole osannut päättää, kirjoittaako hän feminiinisyyden parodiaa vai vakavasti otettavaa naiskuvausta.

Jälkijättöistä
työläisproosaa

Tietynlainen liiallinen ilmeisyys myös vaivaa Daisy Sistersiä pitkin matkaa. Ainakin minä olisin nimittäin halunnut sota-ajan pinnan alle patoutunutta väkivaltaisuutta havainnollistettavan muullakin tavoin kuin teinitytön raiskauksella, ja teollisuustyöntekijöiden huonoja työolojakin olisi ehkä voinut kuvata syvällisemmin kuin punomalla latteaa draamaa taukohuoneen seinälle kiinnitettyjen pornokuvien ympärille. Naista alistavat väkivaltamekanismit kun eivät nyt ihan pelkästään seksiinkään liity.

Toki Mankellilla on romaanissa vahvatkin hetkensä. Ruotsalainen hyvinvointi kulkee romaanissa tukevassa käsikynkässä pahoinvoinnin kanssa, ja henkilöidensä unelmat Mankell lakaisee katuojaan niin lakonisen tyylikkäästi, että aavistuksen valtiomiesmäisen yhteiskuntakritiikinkin on sillä hetkellä valmis antamaan anteeksi. Eikä sekään ole tietenkään Mankellin vika, että suomalainen lukija on lukenut Daisy Sistersiä väkevämpää työläisproosaa jo vuosikymmeniä sitten.

Asko Sahlberg: Paluu pimeään. WSOY 2006

´´Entä jos olenkin väärässä? Jos kaupunki ei olekaan syyllinen ja minä olen jatkuvasti paennut vastuuta, linnoittautunut lurjusmaisesti syyntakeettomuuteni valheellisiin kulisseihin?´´

Edelle lainattuun kysymykseen voi tiivistää Asko Sahlbergin Paluu pimeään -romaanin. Teos nimittäin palaa niihin maisemiin ja henkilöihin, jotka jo Sahlbergin huikeissa Pimeän ääni ja Hämärän jäljissä -romaaneissa esiintyivät. Nekin henkilöt jotka ovat uusia, ovat Sahlbergin tuotantoon tutustuneelle lukijalle tuttuja. Kovin samanlaistahan se suurkaupungin pohjalle ahdettu väki tuntuu nimittäin olevan, vaikka nimi ja kansalaisuuskin välillä muuttuu.

Kuten alun lainauskin vihjaa, Paluu pimeään kuitenkin kyseenalaistaa sen, mitä Göteborg-trilogian kaksi ensimmäistä osaa meille synkkämielisyyteen taipuvaisesta kertojasta opettivat. Nyt kertojan menneisyys ei suostu mukautumaan pelkäksi kaunokirjallisuuden rakennusmateriaaliksi, vaan se vainoaa kertojaa kuukasvoisen miehen muodossa. Samalla koko kertojan minuus saa valaistuksen, jota suurkaupungin yökään ei enää niin suoraviivaisesti pysty heijastamaan.

Melkein se odotettu
siirtolaisromaani

Pelkäksi paluuksi tuttuihin maisemiin romaani ei jää senkään vuoksi, että nyt kaikessa on koko ajan suurta lopullisuuden ja totaalisuuden makua. Tällä kertaa nimittäin valintaa ei tehdäkään pimeän ja hämärän vaan pimeän ja valon välillä. Jonkin on suurkaupunkiin hautautuneen suomalaiskertojan elämässä pakko muuttua - tai sitten sen elämän on vain yksinkertaisesti loputtava.

Mutta tietenkään Paluu pimeään ei ole pelkkää sisäsiittoista keskustelua Sahlbergin aiempien teosten kanssa. Itseasiassa Paluu pimeään tuntuu hiukkasen jopa siltä suurelta siirtolaisromaanilta, jota Sahlbergilta on jo pitkään odotettu. Tietenkään Sahlberg ei vastaa noihin odotuksiin niin suoraviivaisesti kuin siirtolaisromaanin odottajat toivoisivat, sillä Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta tuskin kelpaa pohjaksi ruotsinsuomalaisuutta käsittelevään historiankirjoitukseen.

Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta on nimittäin niin raadollinen, että ajoittain romaania lukiessa tuntuu kuin seuraisi villieläinlauman sisäistä reviiritaistelua. En toki tiedä, mitä kirjailija itse on ajatellut, mutta kun minä luin kuvausta suomalaisen pikkurikollisen Jakobssonin ja balkanilaismafian välisestä valtataistelusta, uskon samalla lukeneeni kertomusta pohjoismaalaisen elämäntavan kuolinkamppailusta.

Toki Paluu pimeään -romaania voi lukea myös kertomuksena eksistentiaalisemmasta siirtolaisuudesta. Tässä lähestymistavassa ihminen ei jätäkään pelkästään kotimaataan, vaan hän jättää ennenkaikkea oman omimman itsensä ja ottaa tilalle palan kenelle tahansa kuuluvaa todellisuutta. Tällöin muiden ihmiskohtaloista tulee minuuden polttoainetta, mutta todellista yhteyttä lähimmäisiinsä tälläinen itselleenkin ulkopuolinen ei voi koskaan saavuttaa.

Ruben Stiller: Suomi Finland. Teos 2006

Ruben Stillerin kirjoituskokoelma Suomi Finland on kovin kirjoittajansa näköinen kirja. Se mesoaa Ruben Stillerille tärkeistä asioista eikä välitä pätkääkään siitä, onko kirjoituksilla lukijoille mitään annettavaa.

Näkökulmat aiheisiin ovat vielä usein niin ennalta arvattavia, että yllätysmomentteja ei ole lukijalle sitäkään kautta tarjolla. Sauvakävely ja verkkarit ovat in, ja formulat ovat jotenkin epäilyttävää touhua. Eurooppalaisiksi haikailevat suomalaiset ovat poikkeuksellisen falskeja, kun taas junttia esittävä talk show -isäntä on ilmiselvästi hauska heppu. Sitten vielä sekaan vähän juutalaisuuden mukanaan tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta, ja koko hässäkän päälle reilusti itseironiaa, niin siinähän se Suomi Finlandin resepti onkin.

Suomi Finlandin tarjoamaan lukukokemukseen voikin luottaa kuin pikaruokaravintolan standardihampurilaiseen. Jos olet tähän astikin pitänyt Ruben Stilleristä, sinulla on Suomi Finlandin ääressä luvassa äärettömän hauskat pari tuntia. Jos taas Stiller on ollut sinulle lähinnä median suoltamaa ylijäämäsaastetta, tähän kirjaan tuskin kannattaa kallisarvoisia lukuhetkiään tuhlata.

Suomi Finlandin kuluttajaystävällisyyteen on toki syynsä. Sen kirjoitukset on aiemmin julkaistu Imagessa ja Helsingin Sanomien Nyt -liitteessä. Näin ollen lukuprosessi on nyt kovin erilainen kuin tekstien alkuperäisessä julkaisuympäristössä. Onhan eri asia lukea hyvää vitsiä viisi minuuttia kerran viikossa kuin paukuttaa yhteenmenoon 220-sivua tekstiä, joka toistaa itseään enemmän kuin lukijan mielenterveys oikeastaan sallisi.

Toisinaan olenkin ihmetellyt kustantajien innokkuutta julkaista kolumneja ja ties mitä lehtiin kyhättyjä rykäisyjä kovissa kansissa. Hyväuskoisesti kuitenkin toivon, että näitä julkaisupäätöksiä ovat säätelemässä muutkin tekijät kuin pelkkä kolumnistin julkisuusarvo.

Albert Sánchez Pinol: Kylmä iho. WSOY 2006. Suomentanut Anu Partanen

Albert Sánchez Pinolin kiitetty esikoisromaani Kylmä iho matkaa syrjäiselle etelämeren saarelle, joka on niin pieni, että tarkimmassakin kartassa se piiloutuu kokonaan kartan koordinaattiviivojen alle. Tälle saarelle haetaan säähavainnoitsijaa, ja romaanin kertoja, Irlannin sotaisuuteen kyllästynyt ja aatetovereihinsa pettynyt tasavaltalaistaistelija, tarttuu tähän tilaisuuteen.

Jo ensikosketus saareen kuitenkin vihjaa, että ihan pelkkää auvoisaa yksinäisyyttä ei säämiehen vuoden pestistä tule muodostumaan. Täysiveriseksi thrilleriksi Kylmä iho muuttuukin sitten jo säämiehen ensimmäinen saarella viettämän yön aikana, sillä silloin merestä nousee lauma murhanhimoisia hirviöitä ja säämiehen eloonjäämistaistelu voi todenteolla alkaa.

Hirviöiden ympärille on tietysti hyvä rakentaa toimintaa, ja sen mahdollisuuden Pinol käyttää kiitettävästi hyväkseen. Toistuvissa taistelukohtauksissa on suurta tappamisen juhlaa, kun kertoja on ehtinyt liittoutua saarelle vapaaehtoisesti jääneen entisen säämiehen kanssa. Mutta tähän asetelmaan Kylmä iho ei pitkäksi aikaa juutu, sillä vähitellen paljastuu, etteivät hirviöt olekaan hirviöitä, ja ylipäätään ystävät ja viholliset ovat aivan päinvastaisessa suunnassa kuin ensin näyttää.

Älä usko
siihen mitä näet

Romaani piirtääkin varsin tarkkanäköisen kuvan siitä, miten meillä on taipumus nähdä vihollisemme hirviöinä ja miten taitavia me olemme keksimään oikeutuksia niille teoillemme, joilla ei mitään oikeutusta voi olla. Jonkin verran kriittisesti sen sijaan suhtaudun siihen tapaan, jolla Pinol tarjoilee lukijalleen ajatuksen hirviöiden inhimillisyydestä. Kertojan huomattavasti sotaisampi kollega on nimittäin kaapannut yhden naaraspuolisen hirviön kotitalousorjakseen ja parittelukumppanikseen, ja tähän olentoon tutustuminen auttaa kertojaa näkemään hirviöt uudessa valossa.

Tietenkin jättikokoisen sammakkoeläimen ja kahden miehen ympärille punottua kolmiodraamaa voi lukea pelkkänä yllättävänä juonenkäänteenäkin. Ainakin minulle on kuitenkin vähän turhan machoa, kun puhekyvytön keittiöorja kuvataan täydellisenä kiiman alkulähteenä ja vieläpä jonkinlaisena vaihtoehtonakin eurooppalaisen naisen seksuaalisuudelle. Eli ilmeisesti skandinaavinen arvomaailma on taas pilannut yhden fantasialle alttiin lukijan.

Kansiteksti lupailee Kylmän ihon olevan trilogian ensimmäinen osa, ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen tuollainen lupaus, joka ei ärsyttänyt minua ollenkaan. Pinolin tekstissä on nimittäin sitä samaa lumoa, jolla hänen luomansa saari ottaa yksitellen valtaansa sinne tulleet matkaajat.

Intohimosta rikokseen: Naisen rikos. Gummerus 2006

Kun maamme kymmeneltä eturivin rikoskirjailijalta tilataan novelli aiheesta naisen rikos, ei ole tietenkään mitenkään erityisen ihmeellistä, että noista kymmenestä novellista syntyy varsin laadukas kokoelma. Siksi lieneekin viisainta todeta heti alkuun, että Intohimosta rikokseen -sarjan uusin osa Naisen rikos on pätevää luettavaa kannesta kanteen, ja siirtyä tutkimaan kokoelman kiinnostavampia ulottuvuuksia.

Viime vuosinahan rikoskirjallisuutemme on ollut huomattavasti kiinnostuneempi naisesta rikoksen ratkaisijana kuin sen tekijänä, kun taas joskus vuosia sitten paheelliset naiset olivat rikoskertomusten vakiokalustoa. Ilmeisesti aiheen lupaama mahdollisuus palata ajassa taaksepäin onkin innoittanut ainakin joitakin kirjailijoita, sillä esimerkiksi Tapani Bagge ja Harri Nykänen tyylittelevät novelliensa kohtalokkaat naiset niin makoisasti, että perinnetietoinen lukija huomaa tuntevansa nämä naiset jo muutaman ensimmäisen rivin luettuaan.

Seksuaalisen vetovoimansa hyväksikäyttäjien lisäksi kokoelma esittelee varsin kattavan otoksen myös muunlaisia rikoksiin sotkeutuneita naisia. Mukaan ovat mahtuneet muun muassa oikeudenmukaisuutta peräävä kostaja, häikäilemätön vaimo, gangsterinheila ja ihan tavallinen nainenkin, joka sattuman ilkikurisuuden vuoksi joutuu tappamaan ihmisen.

Naispoliisit ovat sen sijaan kokoelmassa harvemmassa, mikä tuntuisikin viittaavan siihen, että asetelmaa jossa nainen ratkoo naisen tekemää rikosta, ei pidetä kyllin kiinnostavana. Tuuli Rannikon novellissa Elämän varas on tosin ihan aidosti tutkimuksiin osaa ottava naispoliisi, mutta hänen vastustajanaan onkin sitten mies. Jarkko Sipilän novellissa Tukkijoki ylikonstaapeli Anna Joutsamo taas tuntuu olevan mukana lähinnä kermanvärisiä rintaliivejä esitelläkseen.

Kauimmas rikoskirjallisuuden perinteestä lipeää Matti Rönkä. Hänen novellissaan Helvi ja Veikko rikos saa niin arkipäiväisen esillepanon, että ainakin minä jäin kertomuksen luettuani miettimään, onko novellin rikollinen naisen sijasta elämä itse.

Yrittäminen on metka sana. En tiedä teistä, mutta ainakin minun suussani se maistuu tekemiseltä, jonka tuloksesta ei ole mitään takuuta. Vanhat sananlaskutkin kuten yritys hyvä kymmenen tai yrittänyttä ei laiteta viittaavat mielestäni juuri tähän asenteeseen, jossa touhuaminen on paljon tärkeämpää kuin se varsinainen lopputulos. En toki tiedä, paljonko oma yrittäjähenkinen geeniperimäni vaikuttaa, mutta minusta asian pitääkin olla noin.

Tuloskeskeinen maailmamme kuitenkin näkee asian aivan toisin. Yrittäjän pitää tehdä tulosta, josta riittää jaettavaa puolelle kylää. Ne jotka siinä eivät onnistu ripustetaan häpeäpaaluun kaiken kansan töllisteltäväksi. Epäonnistujahan on ennenkaikkea ikävä muistutus siitä, mikä meitä jokaista voi jo seuraavan nurkan takana odottaa.

Valitettavasti yrittäjät itsekin ovat menneet mukaan tähän onnistumiskeskeisyyteen. Ansioristiä ja muuta koreaa prenikkaa tuupataan niiden yrittäjien rintaan, joilla on gloriaa ja mammonaa jo niin paljon, ettei mokoma killutin rintapielessä voisi vähempää kiinnostaa. Kun taas se kahdentoista konkurssin yrittäjäveteraani, joka on taas kerran keksinyt uuden ja entistä loistavamman bisnesidean, seuraa tuota juhlintaa ujosti porstuan puolelta.

Siksi olisikin mielestäni erittäin tärkeää, että näille ns. ikuisille yrittäjille olisi myös olemassa jonkinlainen palkinto. Mies joka monen totaalisen vararikon jälkeen on yhä onnistunut säilyttämään elämänsä hallinnan, olisi totisesti jonkinlaisen kukituksen ansainnut. Samaten kuin nainen joka neljättäkymmenettä vuotta sinnittelee pienen kukkakauppansa kanssa, vaikka liiketalouden oppikirjat olisivat ajaneet tuon kioskin konkurssiin jo vuosikymmeniä sitten. Ovathan he yrittäjiä sanan aidoimmassa merkityksessä, ja samalla niin terveellinen muistutus siitä, että yhtä onnistumista kohden tarvitaan monta hyvää yritystä.

Hannu Luntiala: Hommes. Tammi 2006

Esikoiskirjailija Hannu Luntialan novellikokoelma Hommes kuvaa ihmisiä, joiden on vaikea päästä vuorovaikutukseen muun maailman kanssa. Yksinäisyys on niin olennainen osa novellien sielunmaisemaa, että tuntuu kuin erilaisten ihmisten maailmat eivät yksinkertaisesti voisi kohdata, vaan jokainen olisi tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Vaikutelmaa vielä korostaa novellien kieli, joka on niin kertojiensa näköistä, että lukijallakin on ajoittaisia vaikeuksia ymmärtää missä todellisuudessa hän paraikaa on.

Arvoituksellisuuteen Luntiala näyttää mieltyneen muutenkin, sillä monissa novelleissaan hän panttaa kertomuksen kätketyt tasot avaavaa koukkua aivan viimeisille riveille asti.

Nimestään ja miespuolisista päähenkilöistään huolimatta kokoelman näkökulma yksinäisyyteen ei ole mitenkään erityisen miehinen. Toki sitä pariutumiskumppaniakin joissain novelleissa haikaillaan, mutta pääosin yksinäisyys on yleispätevämpää laatua. Se on yksinäisyyttä, joka on aivan yhtä kotonaan niin työpaikoilla kuin taloyhtiön sisäisissä valtataisteluissakin. Pari kovin epätodennäköistä poikkeusta Luntiala tuolle yksinäisyydelle kirjoittaa, mutta pääosassa kokoelmassa on maailma, jossa perheidylli löytyy vain halvasta lännenlukemistosta ja isoisän ja lapsenlapsen välistä vuoropuheluakin käydään kahdenkymmenen vuoden viiveellä.

Totaalisimmillaan yksinäisyys on kokoelman päättävässä novellissa Exit, jossa täydellinen muistinmenetys riistää mieheltä yhteyden muuhun maailmaan. Lempeimmillään Luntiala taas on kokoelman avausnovellissa Musta, joka on silmät avaava syväsukellus Suomessa osaansa etsivien pakolaisten elämään. Ehkä osa lukukokemuksen hyytävästä vaikuttavuudesta johtuukin juuri tästä matkasta alun humaanisuudesta kohti lopun tuomionomaista eristyneisyyttä.

Ahdistavan pääteeman varjossa Luntiala osoittaa kuitenkin omaavansa silmää myös elämän humoristisimmille sävyille. Usein hänen huumorinsa on älykäs pisto kätketyn todellisuuden ytimeen, mutta myös alatyylisemmän huumorin Luntiala taitaa. Hauskimmin nämä kaksi tyylilajia yhdistyvät novellissa Hombres, jossa Luntiala varsin vallattomalla tavalla "opettaa" lukijalleen katalaanin kieltä, mutta ironisoi samalla myös sitä, mitä kaikkea hölynpölyä voidaan YK:n nimissä suojella.

Jouni Tossavainen: Eskimobaari. Like 2006

Runonlaulajien heimoon itsensä pysyvästi kirjoittaneen Jouni Tossavaisen uusin proosateos Eskimobaari on ehdottomasti parasta, mitä Tossavaisen tekstinkäsittelylaitteesta on tähän asti lähtenyt. Erityisen mielenkiintoista on, että vaikka jokaista sivua lukiessaan onkin aivan varma tekstin hyvyydestä, tuon huomion tekee hiukan vastentahtoisesti. Eskimobaari on nimittäin kirja, joka ei ainakaan tämän lukijan arviointiapparaattiin ihan sellaisenaan soljahtanut, vaan välillä oli laajennettava muutamaa ajatuspolkua, jotta turhan tiukaksi viritetty kone ei olisi kokonaan tukehtunut Tossavaisen elämän kokoisen tai vielä vähän sitäkin suuremman romaanin edessä.

Isoja tarinoitahan Tossavainen on kirjoittanut aina. Joskus niinkin isoja, etteivät edes yhden kirjan kannet ole niille riittäneet, vaan tarinaa on pitänyt pilkkoa niin runo- kuin proosahyllyyn, ja jokunen ylimääräinen hukkapala on vielä jäänyt keräämään akateemisia mainesanojakin. Kun taas tarina on kokonaan yksien kansien väliin saatu, on lukiessa koko ajan ollut tunne, että ihan kaikki kirjailijan haluama ei nyt tässä kirjassa ole ja että jotain on ehkä jonnekin matkan varrelle jäänyt.

Nyt kaikki on koko ajan lukijan edessä läsnä, vaikka tarina hamuaa syliinsä lähes kaikkea mahdollista 30-luvun naista syrjivästä seksuaalimoraalista Ruotsin kuningatar Silvian salamurhaa suunnitteleviin kosmosfuturistiterroristeihin. Kun kaikki tuo vielä kerrotaan yhden naisen elämäntarinaan ujutettuna, voi aika lailla varmana väittää, että Eskimobaarin Aino-mummo on tarinankertojana Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden perillisiä. Siinä missä Sheherazade satuili henkensä säilyttääkseen, Aino-mummo dramatisoi reissuhenkistä elämäntarinaansa vanhainkodin vapaaehtoistyöntekijälle Otolle, jotta tämä kuljettaisi Ainon vielä ennen kuolemaa lapsuuden maisemiin.

Osa Eskimobaarin viehättävyydestä perustuukin tähän sukupuoliroolien ylösalaisin keikauttamiseen, sillä harvoinhan mummot ovat kirjallisuudessamme rällätä saaneet. Väärin olisi kuitenkin väittää, että tuo keikautus olisi edes kovin oleellinen osa romaanin viehätystä. Kaaosta ja katastrofeja keräillessään Aino-mummo tulee nimittäin tallentaneeksi niin isoja paloja maailman muutoksesta, että miksikään pelkäksi reissumummoeepokseksi Eskimobaari ei jää. Tavallaan se on tietysti myös sääli, sillä joskus olisi hauska lukea kirja, jossa nainenkin voisi remuta ilman sen suurempia painolasteja.