Jussi Aurén

On paheksuttu Nelosen Time Out -ohjelmaa, jossa aiottiin järjestää nyrkkitappelu Ässien Pasi Nielikäisen ja Pelicansin Sami Heleniuksen välille, ja minäkin haluan hiukan paheksua. Paheksun nimittäin sitä, etteivät nämä paheksujat ymmärrä, kuinka hyvää viihdettä väkivalta on. Ainakin sata kertaa parempaa viihdettä kuin se valmentajien rakastama jääkiekko, jossa oma joukkue on parhaimmillaan silloin kun sillä ei ole kiekkoa. Eri mieltä kanssani olevat voivat vilkaista Ässien katsojalukujen kehitystä.

Joku voi pitää ajatustani julmana, vaikka olenkin liikkeellä humaanilla asialla. Minusta on nimittäin väärin, ettei ihminen saa tehdä sitä, missä hän on hyvä. Otetaan nyt vaikka tämä Matt Nickersonin tapaus. Nuori mies lentää tänne Dallasista saakka, ja melkein joka ottelussa joku raitapaitainen viihteen vihollinen häätää hänet pukukopin yksinäisyyteen, vaikka bileet jäällä ovat vasta alkamassa. Mitähän tämäkin tekee nuorukaisen itsetunnolle? Ei kai kukaan kuvitellut, että nuorukainen, jolle oli farmijoukkueessaankin kaavailtu vain tappelijan roolia, muuttuisi yhtäkkiä sulavakätiseksi taitokiekkoilijaksi?

Myös valmentajat joutuvat toisinaan näiden viihteen vihollisten ajojahdin kohteeksi. Valmentajia tavataan syyttää siitä, että he ovat käskeneet jonkun pelaajan jäälle tappelemaan, ja tästä sitten määrätään valmentajille rangaistuksia. Ei kai se kuitenkaan ole valmentajan vika, jos kymmenen viimeistä ottelua vaihtopenkillä istunut, hädintuskin luistimilla pystyssä pysyvä kolossi ei itse ymmärrä mitä häneltä odotetaan, kun oma joukkue on viimeisellä minuutilla 0 - 5 häviöllä. Ei kai silloin voida edes puhua käskemisestä vaan isällisestä ohjeesta tai lempeästä opastuksesta.

En tietenkään tarkoita, että väkivalta olisi ainut tie jääkiekkokatsojien suosioon. Toinen jääkiekossa valitettavan vähän käytetty viihdearvon lisääjä on seksi. Se on kuitenkin kokonaan toisen kolumnin aihe.

Hannu Vuorio: Aviorikosromaani. WSOY 2005

Rikoskirjailijana mainetta niittäneen Hannu Vuorion Aviorikosromaani on vankka osoitus kirjailijan ammattitaidosta. Vaikka lajityyppi on nyt kokonaan toinen, kokonaisuus on yhtä hallittu kuin Vuorion rikosromaaneissakin. Onhan romaanissa kaikki miehisen arkipäiväproosan keskeiset rakennuspalikat: turhalta tuntuva työ, reistaava terveys, liian itsenäinen vaimo, etäisiksi jääneet lapset ja iso kasa toteutumatta jääneitä haaveita. Mitäpä mies siinä sitten muuta kuin toteuttaa messiaanista kohtaloaan pakenemalla perheonnea häiritsemästä baariin, kesämökille tai äidin luo.

Aviorikosromaani asettuu siis luontevasti suomalaisen proosan perinteeseen, ja kun Vuorio osaa kertoa, ei tarina kirjapainoalan kesämökkeilyyn ja kuvataiteiluun vaihtavasta keski-ikäisestä miehestä ole ollenkaan vastenmielistä luettavaa. Kun mukaan on saatu vielä muutama muukin elämänsä kääntöpistettä hakeva mieskohtalo, ja jonkinlainen tiivistelmä suomalaisen talouselämän kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta, on äijäproosan ystävällä itseasiassa aika mukava lukuhetki edessään.

Naisilla onkin sitten romaanissa vähemmän tehtävää. Toki se aviorikos jää pääasiassa heidän syykseen, mies kun tässä romaanissa poikkeaa vieraissa lähinnä romanttista kaipuuta tyydyttääkseen, nainen silkkaa petollisuuttaan, mutta muuten naiset lähinnä komppaavat romaanin miehistä soundia. Aviorikoksilta ylijääneen ajan he nimittäin käyttävät miestensä lähiympäristölleen aiheuttamien kolhujen paikkaamiseen.

Kokonaisuus on siis perinteinen ja hallittu, ja se onkin Aviorikosromaanin suurin ongelma. Vuorio ei kertaakaan haasta lukijaansa vaan antaa tämän lojua tarinan vietävänä kuin taksiin sammuneen matkustajan. Siinä sitten matkataan halki kuihtuvan maaseudun ja yhden aviokriisin, mutta lukijan ei tarvitse herätä horroksestaan kuin sivuja kääntääkseen, kun kyyti on koko ajan niin ennalta arvattavaa. Pulaan joutuneen yrittäjän auttaa kuiville maaseudulle ominainen yhteishenki, ja vaimoa vokottelevan ystävän voi aina hakata sairaalakuntoon. Ilmeisesti Vuorio on itsekin huomannut, että hänen kerrontansa on suurimman osan aikaa automaattiohjauksella, sillä parissa kohtaa hän selvästi haikailee entistä lajityyppiään rikosromaania.

Romaanin loppu pelastaa kuitenkin paljon. Siihen Vuorio lataa sellaista tuikeutta, että lukuhetkestä jää kielen päälle vahva elämän maku.

Tapio Vallin esitteli Satakunnan Kansan (11.10) alanurkassa näkemyksiään siitä, kuinka kirjastopalvelut olisi syytä saada maksulliseksi. Itsekin olen joskus tuolla ajatuksella julkisesti leikitellyt, mutta kuten niin usein, todellisuuteen perehtyminen osoitti, että tuokin leikki oli syytä vain leikiksi jättää.

Ensimmäinen heikkous Vallinin ajatuskulusta löytyy idean taloudellista toteutettavuudesta. Yhden lainan kustannushan on kaiketi keskimäärin noin 5 euroa, joten jotta tämä kirjastojen maksullisuus saataisiin edes jollain tapaa järkeväksi, olisi tietenkin lainaajalta perittävän maksun oltava samaa luokkaa. Jos vielä sitten sosiaalisin perustein lainausmaksusta vapautetaan vaikkapa työttömät, eläkeläiset ja lapset, on selvää ettei tuo 5 euroa per laina enää edes riitä.

Millään puhtaasti muodollisella maksulla kun ei kuitenkaan kuin lisätä turhaa työtä ja kustannuksia ja lähetetä maailmalle viesti, että valtio ei pidä kirjallisuuden harrastusta kovin tärkeänä. Tapio Vallin toki saa olla sitä mitä, ettei yksittäisellä ihmisellä ole enää perusteita saada sivistystä ja tukea lukutaitonsa kehittymistä, kun kirjastossa voi muutenkin viihtyä ja vaikkapa surffata internetissä, mutta toivon että siihen on vielä aikaa, kun tämä näkemys tulee maassamme vallitsevaksi.

Kaunokirjallisuuden ja vanhustenhuollon asettaminen toistensa kilpailijoiksi on tietenkin siitä kätevä kärjistys, että järkisyillä ei sen kaltaiseen keskusteluun edes kannata yrittää osallistua. Samalle tasolle kai lähinnä pääsisin kun alkaisin vertailla Tapio Vallinin palkkaa jonkun pienimmällä mahdollisella kansaneläkkeellä elävän vanhuksen tuloihin. Mielekkääksi en kuitenkaan tälläistä keskustelua tuntisi.

Kannattaa myös miettiä minkälainen vaikutus tällä uudistuksella olisi kotimaisen kirjallisuuden kustantamiseen. Jos kirjastot tällä tavalla pakotetaan kustannustehokkaiksi, se ei voisi olla myös vaikuttamatta kirjastojen hankintoihin. Hyllyihin hankittaisiin ne kirjat, jotka tehokkaimmin keräävät yhteiskunnalle lainausmaksuja, ja muu vähemmän myyvä kirjallisuus jätettäisiin kokonaan hankkimatta. Käytännössä tämä tarkoittaisi myös sitä, että näitä kirjoja kohta enää julkaistaisikaan. Monien markkinavoimauskovaisten mielestä tämä olisi varmasti aivan oikein, mutta minä en mielelläni näkisi päivää, kun kaunokirjallisuutemme vaihdetaan Windowsin ohjekirjoihin ja pariin englanninkielellä kirjoitettuun toimintaseikkailuun.

Mielenkiintoinen mutta harvemmin käsitelty näkökohta myös on, miten kirjastojen maksullisuus tulisi vaikuttamaan kirjailijoiden ja kirjastojen yhteistyöhön. Nythän kirjailijat käytännöllisesti katsoen luovuttavat ilmaiseksi kaupallisesti hyödynnettävissä olevaa materiaaliaan kirjastojen käyttöön. Onko varmaa tai edes todennäköistä, että tuo materiaali olisi ilmaista myös sen jälkeen, kun kirjasto muuttuisi lainaamosta vuokraamoksi? Joutuisiko kirjasto maksamaan kirjailijoille jonkinlaista provisiota lainausmaksuista ja miten tämä rahaliikenne sitten tulisi vaikuttamaan kirjastotoiminnan kustannuksiin?

Siinä olen Vallinin kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnan tuella tässä maassa rakennetaan paljon turhia palatseja. Silmät avaamalla voi toki nähdä paljon turhempiakin palatseja kuin kirjastoja.

Arto Salminen: Kalavale. WSOY 2005

Kun Arto Salminen antaa romaaninsa nimeksi Kalavale ja laittaa sille vielä alaotsikoksi Kansalliseepos, alkaa Salmisen kyyniseen näkemyksellisyyteen ihastuneen lukijan takaraivossa kutkuttaa. Mielessä käy jo sekin, että ehkä kirjahyllyn kunniapaikka on tämän kirjan jälkeen laitettava kokonaan uuteen järjestykseen.

Koska romaani tapahtuu nykyajassa, on tietenkin luonnollista, että runonlaulajilta tätä uutta kansalliseeposta ei lähdetä keräämään, vaan aikamme henkeä saa kuvastaa sen kirkkain ilmentymä tosi-tv. Kuvaahan tosi-tv nimensä mukaisesti todellisuutta. Ei ehkä aivan suoraan, mutta eihän se Väinämöinenkään aivan dokumentaarinen hahmo ollut.

Kalavaleen keskushenkilönä on suomalaisen tv-viihteen konkari Fisu-Hanski, joka vielä vanhoilla päivillään joutuu kohtaamaan uuden ajan irvokkaat kasvot. Mikään pulmunen ei Fisu-Hanski itsekään ole, mutta elämäämme turnajaistalouden aikaa romaanissa edustaa Fisu-Hanskin omistaman tuotantoyhtiön nuori toimitusjohtaja Kasperi, jonka mielestä ´´ainoa moraalisesti hyväksyttävä asia bisneksessä on oman edun tavoittelu.´´ Kasperin johdolla Fisu-Hanski Oy lähteekin tuottamaan uutta tosi-tv-sarjaa Auschwitz, jossa 12 toisen polven työtöntä nöyryytetään keskitysleiriolosuhteissa.

Kyllä moraali silti
bisnestäkin ohjaa

Kasperi ei toki näe asiaa noin vanhanaikaisesti. Hänelle Auschwitz on uuden aallon yhteiskuntakritiikkiä, eikä hän mielellään puhu nöyryyttämisestä vaan sosiaalipoliittisesta kannanotosta. Ohjelmassa tapahtuvat raiskauksetkin todistavat hänestä vain, että ´´elämää ylläpitävä voima on kuitenkin se kaikista suurin. ´´ Toisaalta kuolemaan johtava puukotuskaan ei ole hänestä väkivaltaa vaan ´´vain kahden ihmisen intentionaalisten toimintalinjojen risteäminen´´, joten uudella ajalla näyttää uuden moraalin lisäksi olevan myös kokonaan uusi kieli.

Auschwitzin räjähdysmäisesti kasvanut suosio perustuu ohjelman ympärille tietoisesti synnytettyihin seksiskandaaleihin, mutta kilpailun todellinen kliimaksi on kilpailijoille hengenvaarallisia sähköiskuja antava sähkötuoli, johon ilmaiset sähköt tarjoaa ohjelman pääsponsori Fortum. Toki muutkin yritykset tulevat innolla ohjelmaa rahoittamaan, ja esimerkiksi Sampo-pankki mainostaa itseään sarjassa sloganilla: Sampo kipinöi kanssasi.

Yritysten mukanaolo on toki ymmärrettävää, sillä Auschwitz on julistautunut kestävän kehityksen lipunkantajaksi ja tiettävästi se on ensimmäinen tv-sarja, jolle EU on myöntänyt ympäristösertifikaatin. Onhan se sähkötuolin kuluttama sähkökin vihreää sähköä. Eli ei se moraalisuus ihan vierasta bisneksellekään ole.

Aikamme hengen Salminen on siis taas kerran onnistunut vangitsemaan. Ehkä Kalavale ei nyt ihan heti Kalevalaa sieltä kirjahyllyn kunniapaikalta syrjäytä, ja hyvä niin. Turhan pitkä matkahan sieltä kunniapaikalta lukulampun alle on.

Sofi Oksanen: Baby Jane. WSOY 2005

Sofi Oksasen romaani Baby Jane kertoo maailmasta, joka rajaa ihmisiä niin tiiviisiin lokeroihin, että lopulta tämä lokero on kuin kokonainen maailma. Lokerostaan on miltei mahdoton poistua, ja jos joku siinä onnistuukin, palkinnoksi tuosta onnistumisesta ei todennäköisesti tule kuin uusi ja entistä ahtaampi lokero. Lokeroiden määrittäjinä voi toimia lähes mikä tahansa. Raha, sairaus tai seksuaalinen suuntautuneisuus rajaavat tuon lokeron yhtä tehokkaasti kuin selli rajaa vankinsa elämän.

Näennäisesti Baby Jane toki kertoo kaupungin cooleimman lesbon ja anonyymiksi jäävän kertojan homoseksuaalisen ja traagisen rakkaustarinan, joka on täynnä rockballadien patetiaa ja elämän katkeransuloista karheutta. Naiset elävät lähinnä öisin, eikä päivällä tunnukaan olevan heille mitään annettavaa. Mielenterveydelliset ongelmat ovat vieneet heiltä työkyvyn, joten pimeään ja yöhön vetäytyminen on sitäkin kautta perusteltua.

Taustalla on kuitenkin koko ajan halu olla tavallinen, tavallisuutta ei saa tässä käsittää heteroseksuaalisuudeksi, halu kävellä valoon ja vapauteen, halu päästä juoksemaan vastasataneeseen lumeen. Juuri tästä halusta kasvaa romaanin tragiikka, sillä vain toinen rakkaustarinan henkilöistä uskaltaisi todella astua pois pimeästä.

Marionetit
elämän näyttämöllä

Suhteen alussa yhdessä ääneen lausutut unelmat jäävät toteutumatta, ja tilalle tulee käytettyjä alusvaatteita, joita voi myydä toisenlaisille oman elämänsä vangeille. Rakastavaisista tulee liikeyritys, ja omat unelmat puhkeavat sitä mukaa, kun heidän tuoksunsa ja äänensä jakavat niitä toisille. Lopulta ei pakoteitä olekaan enää kuin yksi, ja kun toinen tarinan henkilöistä siitä astuu, ei toisella enää ole yhtään avonaista ovea.

Asetelma on siis naiivistisen pelkistetty ja äärimmäisen ohueksi viritetty, eikä tilannetta mitenkään paranna se, että suurimman osan aikaa romaanin henkilötkin tuntuvat olevan kuin marionetteja, jotka sätkivät sattumanvaraisesti sinne, minne Oksanen heitä kiskoo. Mitään sanottavaa mielenterveysongelmistakaan Oksasella ei ole, vaikka kustantaja yrittää niin takakansiteistissä uskotellakin, ja erotiikkabisneksen kuvaus on Baby Janessa niin ilmeistä ja latteaa, että se on jo lähes täydellistä epäkirjallisuutta.

Silti ehkä pitää varoa tekemästä sitä johtopäätöstä, että Baby Jane olisi yksinomaan huono kirja. Kirjan puutteet voi nimittäin myös tulkita niin, että ne kuvaavat onnistuneesti maailmaa, jossa yksittäisellä ihmisellä on lähinnä sätkynuken osa ja elämä on ohutta kuin nukkea ohjaava lanka. Sellainenkaan maailma kuin ei ihan vieraalta nykyhetkelle tunnu.

Jussi Siirilä: SmartVille. Gummerus 2005

Kupla on tila, jossa vuorovaikutus muuhun maailmaan jää lähinnä katseen tasolle. Kummallakin puolen kuplan seinämää ihmetellään toisen puolen menoa, mutta niin kauan kuin kuplaa ei puhkaista, nämä erilaisuudet eivät pääse koskettamaan toisiaan. Juuri näin maailma rakentuu Jussi Siirilän uutuusromaanissa SmartVille, ja varmuuden vuoksi Siirilä on rakentanut romaaniinsa enemmänkin kuin yhden kuplan.

Tarinan kannalta keskeisimmän kuplan sisällä on web designer Minna, jonka työpaikka ComNet saa toimia esimerkkinä it-alan hulluista vuosista. Taitavana liioittelijana Siirilä ottaakin tästä aiheesta kaiken irti, ja meno ComNetissä on väkevää parodiaa ajasta, jolloin talouden lainalaisuuksia yritettiin taivuttaa kokonaan uuteen malliin. ComNetissäkin sijoittajille myydään tarinoita suurista tulevaisuuden projekteista, vaikka noilla projekteilla ei ole mitään sisältöä.

ComNetin täysin ammattitaidottomat työntekijät saattavat joskus pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki työpäivät kuluvat vain pornoflipperiä pelaillen ja muiden firmaan hankittujen viihdykkeiden parissa. IhmettelyI kuitenkin vaiennetaan nopeasti ja ihmettelijän käsketään pitää vain mielessä Ultimate Goal. Muutenkin uuden talouden saarnamiehet tuntuvat romaanissa kätkevän sisällöllistä tyhjyyttä englanninkielisiin sanoihin, mihin romaanin nimikin viittaa. Onhan teknologiakeskukseksi muotoutunut kaupunginosa SmartVille ollut vielä viikkoa aikaisemmin Älykylä.

Ei hypekään
kaikkia kosketa

Toisen tason romaaniin tuo Minnan päiväkoti-ikäinen tytär Jenna, joka äidin työskennellessä viettää omaa päiväänsä SmartVillen Day Care Centerissä. Ensialkuun tämä osuus hakee romaanissa vähän omaa paikkaansa, mutta vähitellen lukija oivaltaa, että kyllä lapsetkin osaavat omat kuplansa rakentaa, ja niitä omituisia leikkejäkin näkyy myös lasten maailmasta löytyvän. Jotain maailmasta sitten kertokoon, että havainnointini kulkee nimenomaan näin päin.

Äiti ja tytär -asetelma myös kasvattaa SmartVillen sujuvasti etenevästä satiirista lämminhenkiseksi selviytymistarinaksi, sillä sekä Minna että Jenna näyttävät tahoillaan lopulta särkevän omat kuplansa. Realismin suuntaan romaani taas kurottaa siten, että ainakin Minnalle näyttää kuplan puhkomisen jälkeenkin jäävän aivan riittävästi ongelmia.

Päiväkotijaksojen kautta Siirilä saa myös ujutettua romaaniinsa laajemman palan teknologiahypen ulkopuolista yhteiskuntaa. Maailmaa ryminällä valloittavan teknologiakeskittymän kahdessakymmenessä päiväkodissa on vain yksi yhteinen sairaslomasijainen, ja vaikka yritykset lahjoittavatkin vanhat tietokoneensa päiväkodeille, toimivia tusseja niihin ei ole varaa hankkia.

Romaanin kolmannen kuplan Siirilä puhkoo Suomen hiihtomaineen ympäriltä, ja vaikka tämä sivujuonne sijoittaakin romaaniin tarkasti kevättalveen 2001, jää se lähinnä tarpeettomien vitsien materiaaliksi muutenkin niin hilpeässä kirjassa. Vielä kun Siirilä turvautuu taannoisia hiihtosankareitamme pilkatessaan hänelle jo pieneksi maneeriksi muodostuneeseen absurdiin unijaksoon, ainakin minä toivoin, että Isometsät ja Myllylät olisi kokonaan pyyhitty kirjan sivuilta.