Wednesday, December 28, 2005
Tuoteperhe Tuomas Vimma (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.12.2005)
Tuomas Vimma. Toinen. Otava 2005
Kuka ja mikä minä oikeastaan olen, on kysymys, johon aika tehokkaasti tiivistyy aikamme henki. Onhan oman identiteetin etsintä ikäänkuin itsekeskeisyyden jalostuneempi ja älyllisempi muoto. Juuri tästä kertovat Tuomas Vimman romaanit Helsinki 12 ja Toinen. Osan siitä ne kertovat kansiensa välissä. Osan vasta vuoropuhelussaan maailman kanssa.
Viime syksynähän salanimi Tuomas Vimma julkaisi vimmaisen esikoisromaanin Helsinki 12, joka karrikoi 90-luvun IT-huumaa tavalla, josta useimmat karrikoinnin kohteeksi joutuneet eivät pitäneet. Meidän joilla oli enemmän etäisyyttä tuohon yhtä yhteiskuntamme murrosta ympäröineeseen kuplaan, oli huomattavasti helpompi nauraa romaanille, jossa jo ohikiitäneen hetken ruhtinaat kuvattiin kaikkine puutteineen.
Kaikille olisi pitänyt olla selvää, että Tuomas Vimma oli mielikuvitusolento, jota tarvittiin sekä romaanin päähenkilöksi että sen kirjoittajaksi. Voihan mielikuvitusolennolle kasata ominaisuuksia huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin oikeasti olemassa olevalle ihmiselle. Joillekin tämä identiteeteillä leikkiminen oli liikaa, ja he tiivistivät lukukokemuksensa kysymykseen: kuka on Tuomas Vimma? Jotkut ammattilukijat taas erehtyivät ottamaan leikin kokonaan todesta, ja heille romaanin seksin, huumeiden ja riehakkaan kulutusjuhlan kyllästämät kohtaukset olivat todentuntuista kuvausta uusmedia-alan ihmisten elämästä. Näistä lähtökohdista romaanin ympärille olikin helppo alkaa synnyttää hälyä, ja kuten Suomessa niin usein, hälyn synnyttäjät onnistuivat miltei täydellisesti pyrkimyksissään.
Toinen kertookin siitä hälystä, joka Helsinki 12:sta ympärille synnytettiin. Vimmalle ominaiseen tapaan se häly kuitenkin kuvataan vielä paljon suurempana kuin se todellisuudessa oli. Toista lukiessa tuntuukin kuin Suomessa ei olisi ollutkaan viime syksynä muuta puheenaihetta kuin Tuomas Vimma. Samanlaista huonomuistisuuden sävyttämää ja itseironisuudella maustettua hybristä Toinen on muutenkin pullollaan. Esimerkiksi esikoisensa myyntiluvut Vimma muistaa kymmenen kertaa todellisuutta suuremmaksi, ja Hesarin kirjallisuuspalkinnonkin hän väittää voittaneensa, vaikka todellisuudessa sen palkinnon taisikin voittaa Sanna Karlström.
Kirjailijan
märkä uni
Toista voisikin luonnehtia mitä jos? -metodilla kirjoitetuksi. Mitä jos Martin Scorcese tarjoutuisi tekemään suomalaisesta esikoisromaanista elokuvan? Mitä jos kustantaja lähettäisi sen esikoiskirjailijan Milanoon paksun rahatukon kanssa shoppaamaan, ja sitten se tapaisi siellä vaikka Kate Mossin ja dokaisi sen pöydän alle?
Toinen onkin kuin kirjailijaksi haaveilevan märkä uni. Viinaa, seksiä ja huumeita näkyy olevan esikoiskirjailijalle rajattomasti tarjolla, ja tietenkin Suomen suuret kirjamarkkinat takoo nuorelle lahjakkuudelle ´´massii niin et ranteit pakottaa. ´´ Juorulehtien toimittajat toki voivat vainota, mutta ainahan nyt yksi lehtitalo voidaan räjäyttää kirjailijaa ja hänen ystäviään häiritsemästä.
Identiteettileikilleen Vimma antaa Toisessa taas ihan uuden ulottuvuuden. Nyt hän nimittäin väittää, että itseasiassa hänen romaaninsa onkin kirjoittanut hänen tyttöystävänsä. Tyttöystävä jonka oikeaa nimeä ei edes Tuomas Vimma tiedä. Tämän leikin varaan Toinen pääasiassa rakentuukin, sillä monenlaista draamaahan voi tämän kuvion ympärille rakentaa.
Itseasiassa tämä anonyymiksi jäävä tyttöystävä antaa mahdollisuuksia vieläkin enempään. Voihan Tuomas Vimma nyt kirjoittaa kolmannen romaaninsa siitä, kuinka hän alkaa selvittää tyttöystävänsä henkilöllisyyttä ja kuinka Tuomas Vimmasta itsestään kasvaa tämän prosessin myötä kirjailija, joka alkaa julkaista kirjoja salanimellä Kusti Miettinen. Siitäkin keitoksesta tulisi todennäköisesti pahuksen viihdyttävää luettavaa.
Kuka ja mikä minä oikeastaan olen, on kysymys, johon aika tehokkaasti tiivistyy aikamme henki. Onhan oman identiteetin etsintä ikäänkuin itsekeskeisyyden jalostuneempi ja älyllisempi muoto. Juuri tästä kertovat Tuomas Vimman romaanit Helsinki 12 ja Toinen. Osan siitä ne kertovat kansiensa välissä. Osan vasta vuoropuhelussaan maailman kanssa.
Viime syksynähän salanimi Tuomas Vimma julkaisi vimmaisen esikoisromaanin Helsinki 12, joka karrikoi 90-luvun IT-huumaa tavalla, josta useimmat karrikoinnin kohteeksi joutuneet eivät pitäneet. Meidän joilla oli enemmän etäisyyttä tuohon yhtä yhteiskuntamme murrosta ympäröineeseen kuplaan, oli huomattavasti helpompi nauraa romaanille, jossa jo ohikiitäneen hetken ruhtinaat kuvattiin kaikkine puutteineen.
Kaikille olisi pitänyt olla selvää, että Tuomas Vimma oli mielikuvitusolento, jota tarvittiin sekä romaanin päähenkilöksi että sen kirjoittajaksi. Voihan mielikuvitusolennolle kasata ominaisuuksia huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin oikeasti olemassa olevalle ihmiselle. Joillekin tämä identiteeteillä leikkiminen oli liikaa, ja he tiivistivät lukukokemuksensa kysymykseen: kuka on Tuomas Vimma? Jotkut ammattilukijat taas erehtyivät ottamaan leikin kokonaan todesta, ja heille romaanin seksin, huumeiden ja riehakkaan kulutusjuhlan kyllästämät kohtaukset olivat todentuntuista kuvausta uusmedia-alan ihmisten elämästä. Näistä lähtökohdista romaanin ympärille olikin helppo alkaa synnyttää hälyä, ja kuten Suomessa niin usein, hälyn synnyttäjät onnistuivat miltei täydellisesti pyrkimyksissään.
Toinen kertookin siitä hälystä, joka Helsinki 12:sta ympärille synnytettiin. Vimmalle ominaiseen tapaan se häly kuitenkin kuvataan vielä paljon suurempana kuin se todellisuudessa oli. Toista lukiessa tuntuukin kuin Suomessa ei olisi ollutkaan viime syksynä muuta puheenaihetta kuin Tuomas Vimma. Samanlaista huonomuistisuuden sävyttämää ja itseironisuudella maustettua hybristä Toinen on muutenkin pullollaan. Esimerkiksi esikoisensa myyntiluvut Vimma muistaa kymmenen kertaa todellisuutta suuremmaksi, ja Hesarin kirjallisuuspalkinnonkin hän väittää voittaneensa, vaikka todellisuudessa sen palkinnon taisikin voittaa Sanna Karlström.
Kirjailijan
märkä uni
Toista voisikin luonnehtia mitä jos? -metodilla kirjoitetuksi. Mitä jos Martin Scorcese tarjoutuisi tekemään suomalaisesta esikoisromaanista elokuvan? Mitä jos kustantaja lähettäisi sen esikoiskirjailijan Milanoon paksun rahatukon kanssa shoppaamaan, ja sitten se tapaisi siellä vaikka Kate Mossin ja dokaisi sen pöydän alle?
Toinen onkin kuin kirjailijaksi haaveilevan märkä uni. Viinaa, seksiä ja huumeita näkyy olevan esikoiskirjailijalle rajattomasti tarjolla, ja tietenkin Suomen suuret kirjamarkkinat takoo nuorelle lahjakkuudelle ´´massii niin et ranteit pakottaa. ´´ Juorulehtien toimittajat toki voivat vainota, mutta ainahan nyt yksi lehtitalo voidaan räjäyttää kirjailijaa ja hänen ystäviään häiritsemästä.
Identiteettileikilleen Vimma antaa Toisessa taas ihan uuden ulottuvuuden. Nyt hän nimittäin väittää, että itseasiassa hänen romaaninsa onkin kirjoittanut hänen tyttöystävänsä. Tyttöystävä jonka oikeaa nimeä ei edes Tuomas Vimma tiedä. Tämän leikin varaan Toinen pääasiassa rakentuukin, sillä monenlaista draamaahan voi tämän kuvion ympärille rakentaa.
Itseasiassa tämä anonyymiksi jäävä tyttöystävä antaa mahdollisuuksia vieläkin enempään. Voihan Tuomas Vimma nyt kirjoittaa kolmannen romaaninsa siitä, kuinka hän alkaa selvittää tyttöystävänsä henkilöllisyyttä ja kuinka Tuomas Vimmasta itsestään kasvaa tämän prosessin myötä kirjailija, joka alkaa julkaista kirjoja salanimellä Kusti Miettinen. Siitäkin keitoksesta tulisi todennäköisesti pahuksen viihdyttävää luettavaa.
Friday, December 23, 2005
Pyyteettömyys ei ole rahan juttu (julkaistu Satakunnan Kansassa 21.12.2005)
Martti Linna: Syysmarkkinat. Otava 2005
Raha näyttelee yhä suurempaa osaa ihmisten elämässä. Martti Linnan esikoisromaanissa Syysmarkkinat raha on kuitenkin niin suuri ja mahtava kuningas, ettei tavallisella ihmisellä ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää itsensä itselleen tärkeistä asioista ja antaa talouselämän realiteettien eli osavuosikatsauksien ja muun vastaavan disinformaation täyttää tuon tyhjäksi jääneen tilan.
Romaanin keskiössä on yksityinen päiväkoti Saapasjalkakissa, joka muokkaa lapsista tehokkaita markkinatalouden palvelijoita. Bisnesopetusta on ujutettu päiväkodin ohjelmaan niiden perinteisten satutuntien ja leikkihetkien sekaan, ja pipareiden leivonnassakin lapsille opetetaan oikeaa hinnoittelua, jotta pipareista saadaan myyjäisissä riittävästi voittoa. Vanhempainiltoja kutsutaan päiväkodissa asiakasilloiksi, ja näiden iltojen markkinointiarvoa tähdennetään koko henkilökunnalle, sillä ovathan vanhemmat päiväkodille tärkeä sidosryhmä, josta täytyy pitää hyvää huolta.
Päiväkodin omistaa pääomasijoitusyhtiö Creative Corp, jota ytimekkään pahaenteisesti kutsutaan Korpiksi. Lopullisena tavoitteena Korpilla on viedä bisneshenkinen päiväkotikonsepti pörssiin, joten pääomasijoittajat ovat kiinteästi mukana pilottihankkeensa Saapasjalkakissan päivittäisessä toiminnassa. Kaupungin mukanaolo hankkeessa hillitsee toistaiseksi kaikkein hurjimpia suunnitelmia, mutta tavoitteena on, että tulevaisuudessa Saapasjalkakissa voisi ottaa asiakkaakseen vain niitä lapsia, joissa on kaikkein korkeimmat tuotto-odotukset. Onhan lapsi kuitenkin ennenkaikkea investointi.
Erilaisten maailmojen
yhteentörmäyksiä
Näinä aikoina kun kuntia painostetaan ulkoistamaan omia palvelujaan, Syysmarkkinat onkin varsin stimuloivaa luettavaa ja muistutus siitä, että pyyteettömyys kuuluu kovin harvoin rahan ominaisuuksiin. Hyvä oivallus ja tehokas kärjistys kirjailijalta tietenkin on, että hän vie bisnespainajaisensa sinne, mihin varmaankin useimmat meistä sen viimeiseksi soisivat menevän.
Tehokkaasta kärjistyksestä huolimatta Syysmarkkinoita leimaa tietynlainen ideoiden vajaakäyttö. Kuin luonnostaan satiiriksi taipuvan päiväkoti Saapasjalkakissan kuvaus jätetään nimittäin ikäänkuin kesken, kun romaanin päähenkilö lastentarhanopettaja Rauno lomautetaan päiväkodista tekaistun pahoinpitelysyytteen vuoksi. Tästä aiheesta Martti Linna punookin romaaniinsa kahden mieskuvan eli perinteisen uurastajaäijän ja naistenlehtien ideoiman pehmomiehen välisen kaksintaistelun, ja siinä taistelussa ei ole kuin häviäjiä.
Romaanin näennäisen valoisasta lopusta huolimatta tuntuukin kuin kirjailija näkisi ihmisen osan nykymaailman menossa aika pessimistisessä valossa. Markkinavoimia vastaan sotiminen johtaa nimittäin romaanissa täydellisen tuhoon, mutta ei niille rahan palvelijoillekaan näytä olevan tarjolla kuin juoksupojan paikkoja.
Raha näyttelee yhä suurempaa osaa ihmisten elämässä. Martti Linnan esikoisromaanissa Syysmarkkinat raha on kuitenkin niin suuri ja mahtava kuningas, ettei tavallisella ihmisellä ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää itsensä itselleen tärkeistä asioista ja antaa talouselämän realiteettien eli osavuosikatsauksien ja muun vastaavan disinformaation täyttää tuon tyhjäksi jääneen tilan.
Romaanin keskiössä on yksityinen päiväkoti Saapasjalkakissa, joka muokkaa lapsista tehokkaita markkinatalouden palvelijoita. Bisnesopetusta on ujutettu päiväkodin ohjelmaan niiden perinteisten satutuntien ja leikkihetkien sekaan, ja pipareiden leivonnassakin lapsille opetetaan oikeaa hinnoittelua, jotta pipareista saadaan myyjäisissä riittävästi voittoa. Vanhempainiltoja kutsutaan päiväkodissa asiakasilloiksi, ja näiden iltojen markkinointiarvoa tähdennetään koko henkilökunnalle, sillä ovathan vanhemmat päiväkodille tärkeä sidosryhmä, josta täytyy pitää hyvää huolta.
Päiväkodin omistaa pääomasijoitusyhtiö Creative Corp, jota ytimekkään pahaenteisesti kutsutaan Korpiksi. Lopullisena tavoitteena Korpilla on viedä bisneshenkinen päiväkotikonsepti pörssiin, joten pääomasijoittajat ovat kiinteästi mukana pilottihankkeensa Saapasjalkakissan päivittäisessä toiminnassa. Kaupungin mukanaolo hankkeessa hillitsee toistaiseksi kaikkein hurjimpia suunnitelmia, mutta tavoitteena on, että tulevaisuudessa Saapasjalkakissa voisi ottaa asiakkaakseen vain niitä lapsia, joissa on kaikkein korkeimmat tuotto-odotukset. Onhan lapsi kuitenkin ennenkaikkea investointi.
Erilaisten maailmojen
yhteentörmäyksiä
Näinä aikoina kun kuntia painostetaan ulkoistamaan omia palvelujaan, Syysmarkkinat onkin varsin stimuloivaa luettavaa ja muistutus siitä, että pyyteettömyys kuuluu kovin harvoin rahan ominaisuuksiin. Hyvä oivallus ja tehokas kärjistys kirjailijalta tietenkin on, että hän vie bisnespainajaisensa sinne, mihin varmaankin useimmat meistä sen viimeiseksi soisivat menevän.
Tehokkaasta kärjistyksestä huolimatta Syysmarkkinoita leimaa tietynlainen ideoiden vajaakäyttö. Kuin luonnostaan satiiriksi taipuvan päiväkoti Saapasjalkakissan kuvaus jätetään nimittäin ikäänkuin kesken, kun romaanin päähenkilö lastentarhanopettaja Rauno lomautetaan päiväkodista tekaistun pahoinpitelysyytteen vuoksi. Tästä aiheesta Martti Linna punookin romaaniinsa kahden mieskuvan eli perinteisen uurastajaäijän ja naistenlehtien ideoiman pehmomiehen välisen kaksintaistelun, ja siinä taistelussa ei ole kuin häviäjiä.
Romaanin näennäisen valoisasta lopusta huolimatta tuntuukin kuin kirjailija näkisi ihmisen osan nykymaailman menossa aika pessimistisessä valossa. Markkinavoimia vastaan sotiminen johtaa nimittäin romaanissa täydellisen tuhoon, mutta ei niille rahan palvelijoillekaan näytä olevan tarjolla kuin juoksupojan paikkoja.
Wednesday, December 21, 2005
60-luvun uudet sävelet (julkaistu Satakunnan Kansassa 19.12.2005)
Jaska Filppula: Virginia City, 1965. WSOY 2005
Maailma on iso paikka, ja siinä on monta erilaista palaa. Kun sitten tuon maailman yrittää siirtää elävänä paperille, ei maailman moninaisuutta voi kuvata muuten kuin sisällyttämällä siihen kuvaukseen mahdollisimman monta mahdollisimman erilaista jaksoa.
Jotenkin noin voisi kai kuvailla Jaska Filppulan romaanintekotapaa. Filppulan esikoinenhan, Chicago, 1959, oli uuden kertojan riemu- ja työvoitto, joka vei lukijansa päätä huimaavalle syväsukellukselle 50-luvun amerikkalaiseen musiikkibisnekseen. Romaani rakentui niin monenlaisista osista, että lukijalla tuntui olevan käsissään maailma eikä kirja. Chicagoa ei voinut pelkästään lukea, vaan lukijan täytyi elää jokainen lukuhetki siinä miljöössä ja ilmapiirissä, jossa romaanin henkilötkin elivät. Niin totaalisena jokainen sivu lukijan eteen avautui.
Samaa sulatusuunitekniikkaa Filppula käyttää nytkin romaanissaan Virginia City, 1965. Mukaan on saatu nimittäin mahdutettua muun muassa San Franciscolaisen feministiliikkeen syntyhistoriaa, Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliikehdintää, erään underground-teatterin taistelua olemassaolostaan ja huumeisiin sortuva pikkukaupunki, jolle aikamatka villiin länteen tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa syvälle sisimpään kätkettyjä fantasioitaan. Uuninsa Filppula on taas saanut niin kuumaksi, että näinkin erilaisista aineksista sulautuu kokonaisuus, jossa amerikkalaisen elämäntavan erilaiset vivahteet tulevat esiin niinkuin elämä itse olisi häärinyt keitosta sekoittamassa.
Kulttuuri aikakautensa
kuvastajana
Paljon on toki muuttunutkin sitten esikoisromaanin. Kadun karhea blues säestää nyt vain romaanin traagista loppuratkaisua, ja muuten aikakausi sykkii jo paljon levottomammin rytmein. Osa esikoisen henkilöistä on vielä mukana, mutta heitäkin elämä on kohdellut niin, että entistä heissä on enää jäljellä kovin vähän. Tuntuukin kuin Filppulan tuotannossa elämä ei hioisi ihmistä vaan suorastaan ruhjoisi hänet uuteen uskoon.
Romaanin keskushenkilö on äitinsä pikkutyttönä hylkäämä Prudence, jonka matka äärioikeistolaisen isän hoivista kärkeväksi feministijournalistiksi on romaanin tarinaa koossa pitävä punainen lanka. Päähenkilöäkin keskeisemmäksi romaanissa kuitenkin nousee taide ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan, sillä matkallaan Prudence kohtaa niin aikakautensa johtavat beatnikrunoilijat kuin kovin toisistaan poikkeavia teatterikäsityksiäkin. Näissä kohtaamisissa sekä taide että taiteilijat näyttäytyvät lähinnä aikakautta sävyttävinä vitseinä, kun taas radioasemilla jylläävällä rockilla on koko ajan ote siihen muutosten virtaan, jossa maailma piehtaroi.
Populaari kuvaa siis aikaa paljon paremmin kuin korkeakulttuuri, mutta minään paratiisina ei Filppula populaarikulttuurinkaan kenttää kuvaa. Erityisen selväksi tämä tulee lopussa kun jo Filppulan esikoisesta tutulle Malky McPhersonille viimeinkin suodaan listamenestystä. Menestyksellä on nimittäin niin kova hinta, että koko taiteen tekemisen mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Tuollainen kyseenalaistus jäytää oudon ikävästi mielenrauhaa sen jälkeen kun on juuri lukenut reilut 400 sivua Filppulan maukasta proosaa.
Maailma on iso paikka, ja siinä on monta erilaista palaa. Kun sitten tuon maailman yrittää siirtää elävänä paperille, ei maailman moninaisuutta voi kuvata muuten kuin sisällyttämällä siihen kuvaukseen mahdollisimman monta mahdollisimman erilaista jaksoa.
Jotenkin noin voisi kai kuvailla Jaska Filppulan romaanintekotapaa. Filppulan esikoinenhan, Chicago, 1959, oli uuden kertojan riemu- ja työvoitto, joka vei lukijansa päätä huimaavalle syväsukellukselle 50-luvun amerikkalaiseen musiikkibisnekseen. Romaani rakentui niin monenlaisista osista, että lukijalla tuntui olevan käsissään maailma eikä kirja. Chicagoa ei voinut pelkästään lukea, vaan lukijan täytyi elää jokainen lukuhetki siinä miljöössä ja ilmapiirissä, jossa romaanin henkilötkin elivät. Niin totaalisena jokainen sivu lukijan eteen avautui.
Samaa sulatusuunitekniikkaa Filppula käyttää nytkin romaanissaan Virginia City, 1965. Mukaan on saatu nimittäin mahdutettua muun muassa San Franciscolaisen feministiliikkeen syntyhistoriaa, Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliikehdintää, erään underground-teatterin taistelua olemassaolostaan ja huumeisiin sortuva pikkukaupunki, jolle aikamatka villiin länteen tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa syvälle sisimpään kätkettyjä fantasioitaan. Uuninsa Filppula on taas saanut niin kuumaksi, että näinkin erilaisista aineksista sulautuu kokonaisuus, jossa amerikkalaisen elämäntavan erilaiset vivahteet tulevat esiin niinkuin elämä itse olisi häärinyt keitosta sekoittamassa.
Kulttuuri aikakautensa
kuvastajana
Paljon on toki muuttunutkin sitten esikoisromaanin. Kadun karhea blues säestää nyt vain romaanin traagista loppuratkaisua, ja muuten aikakausi sykkii jo paljon levottomammin rytmein. Osa esikoisen henkilöistä on vielä mukana, mutta heitäkin elämä on kohdellut niin, että entistä heissä on enää jäljellä kovin vähän. Tuntuukin kuin Filppulan tuotannossa elämä ei hioisi ihmistä vaan suorastaan ruhjoisi hänet uuteen uskoon.
Romaanin keskushenkilö on äitinsä pikkutyttönä hylkäämä Prudence, jonka matka äärioikeistolaisen isän hoivista kärkeväksi feministijournalistiksi on romaanin tarinaa koossa pitävä punainen lanka. Päähenkilöäkin keskeisemmäksi romaanissa kuitenkin nousee taide ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan, sillä matkallaan Prudence kohtaa niin aikakautensa johtavat beatnikrunoilijat kuin kovin toisistaan poikkeavia teatterikäsityksiäkin. Näissä kohtaamisissa sekä taide että taiteilijat näyttäytyvät lähinnä aikakautta sävyttävinä vitseinä, kun taas radioasemilla jylläävällä rockilla on koko ajan ote siihen muutosten virtaan, jossa maailma piehtaroi.
Populaari kuvaa siis aikaa paljon paremmin kuin korkeakulttuuri, mutta minään paratiisina ei Filppula populaarikulttuurinkaan kenttää kuvaa. Erityisen selväksi tämä tulee lopussa kun jo Filppulan esikoisesta tutulle Malky McPhersonille viimeinkin suodaan listamenestystä. Menestyksellä on nimittäin niin kova hinta, että koko taiteen tekemisen mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Tuollainen kyseenalaistus jäytää oudon ikävästi mielenrauhaa sen jälkeen kun on juuri lukenut reilut 400 sivua Filppulan maukasta proosaa.
Monday, December 19, 2005
KILPAILU JOSSA KUKAAN EI VOITA? (julkaistu Porin Sanomissa 17.12.2005)
Joulunalus on kirjallisuuspalkintojen aikaa. Onhan aika isänpäivästä jouluun kirjamyynnin sesonkia, ja markkinat tarvitsevat pedonleukoihinsa helposti pureksittavia puheenaiheita, jotta turha ajatteleminen ei veisi liikaa aikaa ostamiselta. Joskus kuitenkin miettii, onko kirjojen hengiltä kilpailuttaminen sittenkään niin hyvä markkinointistrategia. Sillä eikö kilpailujen kiinnostavuus synnykin juuri siitä, että vanhat mestarit saadaan sysätä uusien tieltä? Jaksaisiko joku muka seurata yleisurheilua jos siellä yhä jylläisi joku Paavo Nurmi? Mutta miten tälläinen vanhat mestarit unholaan tuomitseva markkinointistrategia sopii kirjallisuuteen, jonka harrastaminen oikeastaan edellyttää juuri näiden vanhojen mestarien tuntemista? Syökö siis kirjabisnes omia markkinoitaan keskittymällä pelkästään tähän hetkeen?
Tietenkään nämä turhuuden markkinat eivät ole yksinomaan kauppiaiden tekosia. Me lukijat olemme yhtä syyllisiä. Me haluamme päästä helpolla. Emme me halua lukea kirjaa ja ajatella lukemaamme. Me haluamme lukea kirjailijasta tehdyn vetävän haastattelun ja keskustella hänestä sitten sujuvasti kahvipöydässä ihmisten kanssa, jotka tuntevat kirjailijan tuotantoa yhtä vähän kuin mekin. Me haluamme olla äänessä silloinkin kun meillä ei mitään sanottavaa ole.
Vastuuta voisi ehkä myös sälyttää kirjallisuutta käsittelevälle medialle. Tietenkin työtaakka on toimituksissa suuri ja kirjallisuus palkintojenjakotilaisuuksien ulkopuolella niin huonoa materiaalia toimittajia kiehtovalle happening-journalismille. Pelkäksi palkintoraatien perässähiihtämiseksi ei esimerkiksi kirjasyksyn kommentointi kuitenkaan saisi mennä. Sivistäminen on varmaankin nykylehdistölle liian vanhanaikainen ja liian vaativakin tehtävä, mutta sivistystä sentään toivoisi toimituksilla vielä olevan. Sivistykseksi laskettakoon tässä yhteydessä sekin, että osaa rajata jonkun kirjan kirjallisuuden ulkopuolellekin.
Tietenkään nämä turhuuden markkinat eivät ole yksinomaan kauppiaiden tekosia. Me lukijat olemme yhtä syyllisiä. Me haluamme päästä helpolla. Emme me halua lukea kirjaa ja ajatella lukemaamme. Me haluamme lukea kirjailijasta tehdyn vetävän haastattelun ja keskustella hänestä sitten sujuvasti kahvipöydässä ihmisten kanssa, jotka tuntevat kirjailijan tuotantoa yhtä vähän kuin mekin. Me haluamme olla äänessä silloinkin kun meillä ei mitään sanottavaa ole.
Vastuuta voisi ehkä myös sälyttää kirjallisuutta käsittelevälle medialle. Tietenkin työtaakka on toimituksissa suuri ja kirjallisuus palkintojenjakotilaisuuksien ulkopuolella niin huonoa materiaalia toimittajia kiehtovalle happening-journalismille. Pelkäksi palkintoraatien perässähiihtämiseksi ei esimerkiksi kirjasyksyn kommentointi kuitenkaan saisi mennä. Sivistäminen on varmaankin nykylehdistölle liian vanhanaikainen ja liian vaativakin tehtävä, mutta sivistystä sentään toivoisi toimituksilla vielä olevan. Sivistykseksi laskettakoon tässä yhteydessä sekin, että osaa rajata jonkun kirjan kirjallisuuden ulkopuolellekin.
Sunday, December 11, 2005
Vaihtoehtoishistorian oppitunti (julkaistu Satakunnan Kansassa 11.12.2005)
Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. WSOY 2005. Suomentanut Arto Schroderus
Isolaatio, kansainvälisestä politiikasta eristäytyminen, oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana maailmansotien välisenä aikana, ja oikeastaan vasta hyökkäys Pearl Harboriin vuonna 1941 lopetti tuon politiikan. Melkein koko muu maailma oli silloin sotinut jo vuosia, ja osan amerikkalaisistakin oli vaikea ymmärtää, miksi Yhdysvallat suhtautui niin välinpitämättömästi muun maailman kärsimyksiin. Saksalaismyönteisyyskään ei ollut isolationisteille täysin vierasta.
Ensimmäisenä Atlantin yli lentänyt Charles A. Lindbergh ja autotehtailija Henry Ford olivat isolationistien johtohahmoja, ja kummallekin heistä Natsi-Saksa myönsi Kolmannelle valtakunnelle tehdyistä palveluksista Saksan Kotkan ansioritarikunnan kultaisen suurristin. Kumpikin mies oli myös tunnettu juutalaisvastaisista mielipiteistään, ja kumpaakin heistä pidettiin jossain vaiheessa varteenotettavana vaihtoehtona Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi.
Kaikki edellä kirjoitettu on historiallista faktaa, mutta amerikkalaisen elämäntavan itsepintaisen ja säälimättömän tulkin Philip Rothin romaanille Salajuoni Amerikkaa vastaan nämä faktat ovat pelkkä lähtökohta. Roth nimittäin kehittelee tuota Yhdysvaltojen sisäpoliittista tilannetta niin, että 1940 Yhdysvallat ei valitsekaan kolmannelle kaudelle Franklin Delano Rooseveltiä, vaan lentäjä-ässä Lindberghin, joka ensitöikseen solmii liittosopimuksen Hitlerin kanssa.
Sankaruuden taakse
voi kätkeä paljon
Suomalaista 2000-luvun lukijaa ei ehkä välttämättä kiinnosta, kuinka oikeassa Roth Lindberghin ja Fordin natsimyönteisyydestä on, mutta se ei ole mikään syy jättää Rothin uusinta lukematta. Salajuoni Amerikkaa vastaan ei ole nimittäin romaani Lindberghistä ja Fordista, eikä edes juutalaisvainoja lapsen näkökulmasta todistavasta Philip Rothista vaan tutkielma siitä, miten haavoittuvainen vahvinkin demokratia on. Onhan tyhjä paperi Rothin kaltaiselle kätketyn totuuden metsästäjälle kuin laboratorio, jossa oikeaa elämää tutkitaan.
Roth hahmotteleekin taitavasti ne mekanismit, jolla kansalaismielipidettä muokataan ja otetaan lopulta kokonaan haltuun. Yksinkertainen, kansanomaiseltakin vaikuttava propaganda vetoaa ihmisiin, jotka on etäännytetty liian kauas poliittisesta todellisuudesta, ja kansan rakastaman sankarin selän taakse on helppo kätkeä monta vähemmän rakastettavaa asiaakin. Hyvin kerrotut tarinat selättävät alleen totuudet, ja jos joku yrittää tuota totuuttakin tuoda julki, valtaeliitiltä löytyy lähes rajattomasti keinoja hänen vaientamisekseen. Väkivalta ujutetaan yhteiskunnan rakenteisiin niin syvälle, että tavalliset ihmiset muodostavat kadulla mellakoivia armeijoita, jotka osin tietämättäänkin täyttävät heille suunnitteltua tehtävää.
Amerikanjuutalaisena ja oman aikansa lapsena Roth luonnollisesti kirjoittaa romaaninsa juutalaisten synkästä 1940-luvun todellisuudesta käsin. Kannattaa kuitenkin huomata, että mikään Rothin vallankäytön analyysissä ei olennaisesti muutu, vaikka aika, paikka ja vainon kohde päivitettäisiin paremmin lukijan todellisuuteen yhteensopivaksi.
Isolaatio, kansainvälisestä politiikasta eristäytyminen, oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana maailmansotien välisenä aikana, ja oikeastaan vasta hyökkäys Pearl Harboriin vuonna 1941 lopetti tuon politiikan. Melkein koko muu maailma oli silloin sotinut jo vuosia, ja osan amerikkalaisistakin oli vaikea ymmärtää, miksi Yhdysvallat suhtautui niin välinpitämättömästi muun maailman kärsimyksiin. Saksalaismyönteisyyskään ei ollut isolationisteille täysin vierasta.
Ensimmäisenä Atlantin yli lentänyt Charles A. Lindbergh ja autotehtailija Henry Ford olivat isolationistien johtohahmoja, ja kummallekin heistä Natsi-Saksa myönsi Kolmannelle valtakunnelle tehdyistä palveluksista Saksan Kotkan ansioritarikunnan kultaisen suurristin. Kumpikin mies oli myös tunnettu juutalaisvastaisista mielipiteistään, ja kumpaakin heistä pidettiin jossain vaiheessa varteenotettavana vaihtoehtona Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi.
Kaikki edellä kirjoitettu on historiallista faktaa, mutta amerikkalaisen elämäntavan itsepintaisen ja säälimättömän tulkin Philip Rothin romaanille Salajuoni Amerikkaa vastaan nämä faktat ovat pelkkä lähtökohta. Roth nimittäin kehittelee tuota Yhdysvaltojen sisäpoliittista tilannetta niin, että 1940 Yhdysvallat ei valitsekaan kolmannelle kaudelle Franklin Delano Rooseveltiä, vaan lentäjä-ässä Lindberghin, joka ensitöikseen solmii liittosopimuksen Hitlerin kanssa.
Sankaruuden taakse
voi kätkeä paljon
Suomalaista 2000-luvun lukijaa ei ehkä välttämättä kiinnosta, kuinka oikeassa Roth Lindberghin ja Fordin natsimyönteisyydestä on, mutta se ei ole mikään syy jättää Rothin uusinta lukematta. Salajuoni Amerikkaa vastaan ei ole nimittäin romaani Lindberghistä ja Fordista, eikä edes juutalaisvainoja lapsen näkökulmasta todistavasta Philip Rothista vaan tutkielma siitä, miten haavoittuvainen vahvinkin demokratia on. Onhan tyhjä paperi Rothin kaltaiselle kätketyn totuuden metsästäjälle kuin laboratorio, jossa oikeaa elämää tutkitaan.
Roth hahmotteleekin taitavasti ne mekanismit, jolla kansalaismielipidettä muokataan ja otetaan lopulta kokonaan haltuun. Yksinkertainen, kansanomaiseltakin vaikuttava propaganda vetoaa ihmisiin, jotka on etäännytetty liian kauas poliittisesta todellisuudesta, ja kansan rakastaman sankarin selän taakse on helppo kätkeä monta vähemmän rakastettavaa asiaakin. Hyvin kerrotut tarinat selättävät alleen totuudet, ja jos joku yrittää tuota totuuttakin tuoda julki, valtaeliitiltä löytyy lähes rajattomasti keinoja hänen vaientamisekseen. Väkivalta ujutetaan yhteiskunnan rakenteisiin niin syvälle, että tavalliset ihmiset muodostavat kadulla mellakoivia armeijoita, jotka osin tietämättäänkin täyttävät heille suunnitteltua tehtävää.
Amerikanjuutalaisena ja oman aikansa lapsena Roth luonnollisesti kirjoittaa romaaninsa juutalaisten synkästä 1940-luvun todellisuudesta käsin. Kannattaa kuitenkin huomata, että mikään Rothin vallankäytön analyysissä ei olennaisesti muutu, vaikka aika, paikka ja vainon kohde päivitettäisiin paremmin lukijan todellisuuteen yhteensopivaksi.
