Monday, March 28, 2005
Uhkia itärajan takaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 29.3.2005)
Matti Remes: Tappava tuliainen. Tammi 2005
Helsingin Sanomissa julkaistussa syntymäpäivähaastattelussa Matti Remes kertoi, että hän haluaa kirjoillaan varoittaa itärikollisuuden kasvavasta otteesta Suomessa. Niinpä onkin luontevaa, että uusimmassa Ruben Waara -dekkarissa suurin pahis tulee suomalaisen jännityskirjallisuuden nykyään suosimaan tapaan itärajan takaa. Minään otsa rypyssä saarnaavana tuomiopäivän profeettana Remestä on kuitenkin vaikea pitää, sillä vaikka Tappava tuliainen kuvaakin ruohonjuuritasolta venäläisten rikollisten soluttautumista suomalaiseen liike-elämään, Remes kuvaa nuo manööverit niin heppoisiksi, ettei lukija ainakaan Remeksen kirjan itämafiosojen takia yöuniaan menetä.
Paljon muuta heppoista Tappavassa tuliaisessa ei sitten olekaan. Itseasiassa se on ehdottomasti jämäkin kolmesta tähän asti ilmestyneestä Ruben Waara -dekkarista. Remes on siirtänyt tyyliään arvoitusdekkarista asteen tai pari kovaksikeitetympään suuntaan, ja se muutos on tehnyt Ruben Waaralle hyvää. Arvoituksellisia murhia neiti Marplen hengessä ratkaiseva herrasmiessalapoliisi kun ei kovin luontevasti suomalaiseen nykytodellisuuteen istunut. Sellaisella hienotunteisuudella Remes on kuitenkin tyyliään viilannut, että tuskin Ruben Waaran entistenkään ystävien tarvitsee koventunutta menoa säikähtää.
Aiempaa realistisemman maun Remes on saanut romaaniinsa muuttamalla rikostensa tyyliä entistä ajankohtaisemmaksi. Rikosten annostelussakin Remes on aiempaa avokätisempi, sillä soppaan on isketty aineksia nigerialaiskirjeistä aina rahanpesun kautta ihmissalakuljetukseen asti. Ihan kaikki tarinantyngät eivät omaa osaansa kokonaisuudesta löydä, mutta kun tavallinen pienyrittäjä joutuu väkivaltaisen rikollisjärjestön jyräämäksi, on kai jollakin tapaa ymmärrettävääkin, että ihan jokainen yksityiskohta ei omaa merkitystään paljasta.
Henkilökuvaajana Matti Remes ei ole mikään mestari, mutta luontevaa jatkuvuutta hän osaa henkilöidensä ympärille luoda. Nytkin kirjan sivuille palaa Remeksen esikoisromaanissa Tappotanssi vankilaan joutunut Ruben Waaran vävy Janne Beck ja tekee sen vieläpä siihen malliin, että jonkinlaista draamaa voi kuvitella hänen ympärilleen kehittyvän jatkossakin. Ylipäätäänkin Remes kehittelee henkilöidensä elämää sen verran houkuttelevan hitaasti, että senkin takia kuulemma jo työn alla olevaan seuraavaan Ruben Waara -dekkariin kerääntyy aiempaa enemmän odotuksia.
Helsingin Sanomissa julkaistussa syntymäpäivähaastattelussa Matti Remes kertoi, että hän haluaa kirjoillaan varoittaa itärikollisuuden kasvavasta otteesta Suomessa. Niinpä onkin luontevaa, että uusimmassa Ruben Waara -dekkarissa suurin pahis tulee suomalaisen jännityskirjallisuuden nykyään suosimaan tapaan itärajan takaa. Minään otsa rypyssä saarnaavana tuomiopäivän profeettana Remestä on kuitenkin vaikea pitää, sillä vaikka Tappava tuliainen kuvaakin ruohonjuuritasolta venäläisten rikollisten soluttautumista suomalaiseen liike-elämään, Remes kuvaa nuo manööverit niin heppoisiksi, ettei lukija ainakaan Remeksen kirjan itämafiosojen takia yöuniaan menetä.
Paljon muuta heppoista Tappavassa tuliaisessa ei sitten olekaan. Itseasiassa se on ehdottomasti jämäkin kolmesta tähän asti ilmestyneestä Ruben Waara -dekkarista. Remes on siirtänyt tyyliään arvoitusdekkarista asteen tai pari kovaksikeitetympään suuntaan, ja se muutos on tehnyt Ruben Waaralle hyvää. Arvoituksellisia murhia neiti Marplen hengessä ratkaiseva herrasmiessalapoliisi kun ei kovin luontevasti suomalaiseen nykytodellisuuteen istunut. Sellaisella hienotunteisuudella Remes on kuitenkin tyyliään viilannut, että tuskin Ruben Waaran entistenkään ystävien tarvitsee koventunutta menoa säikähtää.
Aiempaa realistisemman maun Remes on saanut romaaniinsa muuttamalla rikostensa tyyliä entistä ajankohtaisemmaksi. Rikosten annostelussakin Remes on aiempaa avokätisempi, sillä soppaan on isketty aineksia nigerialaiskirjeistä aina rahanpesun kautta ihmissalakuljetukseen asti. Ihan kaikki tarinantyngät eivät omaa osaansa kokonaisuudesta löydä, mutta kun tavallinen pienyrittäjä joutuu väkivaltaisen rikollisjärjestön jyräämäksi, on kai jollakin tapaa ymmärrettävääkin, että ihan jokainen yksityiskohta ei omaa merkitystään paljasta.
Henkilökuvaajana Matti Remes ei ole mikään mestari, mutta luontevaa jatkuvuutta hän osaa henkilöidensä ympärille luoda. Nytkin kirjan sivuille palaa Remeksen esikoisromaanissa Tappotanssi vankilaan joutunut Ruben Waaran vävy Janne Beck ja tekee sen vieläpä siihen malliin, että jonkinlaista draamaa voi kuvitella hänen ympärilleen kehittyvän jatkossakin. Ylipäätäänkin Remes kehittelee henkilöidensä elämää sen verran houkuttelevan hitaasti, että senkin takia kuulemma jo työn alla olevaan seuraavaan Ruben Waara -dekkariin kerääntyy aiempaa enemmän odotuksia.
Wednesday, March 09, 2005
Äärettömyys ihmisten välissä (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.3.2005)
Ulla Vaarnamo: Tähtien välinen pimeys. Tammi 2005
Ulla Vaarnamon ansaittua huomiota herättäneessä esikoisessa, novellikokoelmassa Pyörre pääosassa oli nainen, joka oli hukassa ja vieläpä kaikkein eniten itseltään. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen Vaarnamo palaa jälleen novellien pariin ja osoittaa, että novelli on todellakin hänen lajinsa. Kokoelman Tähtien välinen pimeys teksti on karkaistua ja hiottua ja novellien painopiste on niin tukevasti kiinni sen keskiössä, novellien minässä, että poissa on kaikki se häiritsevä huteruus, joka leimasi Vaarnamon 2002 ilmestynyttä kesämökkeilyromaania Honkain keskellä.
Esikoisen tapaan näkökulma on taas yksinomaan naisten. Silloinkin kun Vaarnamo scifi-henkisesti kuvaa sukupuoletonta tulevaisuuden asukkia, on vaikeaa olla pitämättä kertojaa naisena, sillä niin naislähtöistä Vaarnamon proosa on. Juuri näkökulmien yksipuolisuus onkin kokoelman suurin ja ehkäpä ainutkin ongelma, sillä vaikka kertomusten kohteet vaihtelevatkin puistoissa lymyävistä juopoista kulutusyhteiskunnan urheisiin pesänrakentajiin, mikään novellien tunnelmassa ei muutu, ja havainnoitsija tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aina enemmän kuin havainto.
Vaarnamon tekstiä voisikin haukkua minäminä-proosaksi, mutta koska ihminen on Vaarnamon novelleissa aina enemmän tai vähemmän yksin, novellien keskushenkilökeskeisyys onkin ehkä kuva ihmisten välisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, eikä todiste kirjailijan kapea-alaisesta näkökulmasta. Näin ollen lähimmäksi totuutta ehkä päästäänkin sanomalla, että Vaarnamo kirjoittaa täsmäproosaa, joka satsaa laajojen haltuunottojen sijasta hetken täydelliseen hallintaan ja intiimin kokemuksen läpivalaisuun. Pienetkin palat kuitenkin samalla heijastelevat huomattavasti itseään suurempia kokonaisuuksia.
Kokoelman nimi Tähtien välinen pimeys on yksi parhaita, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Niin suuria ovat ihmisten ja heidän maailmojensa väliset etäisyydet Vaarnamon novelleissa, että millään maanpäällisillä mittayksiköillä ei sitä matkaa voisikaan kuvata. Ei sen matkan määrää eikä laatua.
Ulla Vaarnamon ansaittua huomiota herättäneessä esikoisessa, novellikokoelmassa Pyörre pääosassa oli nainen, joka oli hukassa ja vieläpä kaikkein eniten itseltään. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen Vaarnamo palaa jälleen novellien pariin ja osoittaa, että novelli on todellakin hänen lajinsa. Kokoelman Tähtien välinen pimeys teksti on karkaistua ja hiottua ja novellien painopiste on niin tukevasti kiinni sen keskiössä, novellien minässä, että poissa on kaikki se häiritsevä huteruus, joka leimasi Vaarnamon 2002 ilmestynyttä kesämökkeilyromaania Honkain keskellä.
Esikoisen tapaan näkökulma on taas yksinomaan naisten. Silloinkin kun Vaarnamo scifi-henkisesti kuvaa sukupuoletonta tulevaisuuden asukkia, on vaikeaa olla pitämättä kertojaa naisena, sillä niin naislähtöistä Vaarnamon proosa on. Juuri näkökulmien yksipuolisuus onkin kokoelman suurin ja ehkäpä ainutkin ongelma, sillä vaikka kertomusten kohteet vaihtelevatkin puistoissa lymyävistä juopoista kulutusyhteiskunnan urheisiin pesänrakentajiin, mikään novellien tunnelmassa ei muutu, ja havainnoitsija tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aina enemmän kuin havainto.
Vaarnamon tekstiä voisikin haukkua minäminä-proosaksi, mutta koska ihminen on Vaarnamon novelleissa aina enemmän tai vähemmän yksin, novellien keskushenkilökeskeisyys onkin ehkä kuva ihmisten välisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, eikä todiste kirjailijan kapea-alaisesta näkökulmasta. Näin ollen lähimmäksi totuutta ehkä päästäänkin sanomalla, että Vaarnamo kirjoittaa täsmäproosaa, joka satsaa laajojen haltuunottojen sijasta hetken täydelliseen hallintaan ja intiimin kokemuksen läpivalaisuun. Pienetkin palat kuitenkin samalla heijastelevat huomattavasti itseään suurempia kokonaisuuksia.
Kokoelman nimi Tähtien välinen pimeys on yksi parhaita, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Niin suuria ovat ihmisten ja heidän maailmojensa väliset etäisyydet Vaarnamon novelleissa, että millään maanpäällisillä mittayksiköillä ei sitä matkaa voisikaan kuvata. Ei sen matkan määrää eikä laatua.
