Monday, January 08, 2007
Elämää suurempi elämäntarina (julkaistu Satakunnan Kansassa 14.3.2006)
Jouni Tossavainen: Eskimobaari. Like 2006
Runonlaulajien heimoon itsensä pysyvästi kirjoittaneen Jouni Tossavaisen uusin proosateos Eskimobaari on ehdottomasti parasta, mitä Tossavaisen tekstinkäsittelylaitteesta on tähän asti lähtenyt. Erityisen mielenkiintoista on, että vaikka jokaista sivua lukiessaan onkin aivan varma tekstin hyvyydestä, tuon huomion tekee hiukan vastentahtoisesti. Eskimobaari on nimittäin kirja, joka ei ainakaan tämän lukijan arviointiapparaattiin ihan sellaisenaan soljahtanut, vaan välillä oli laajennettava muutamaa ajatuspolkua, jotta turhan tiukaksi viritetty kone ei olisi kokonaan tukehtunut Tossavaisen elämän kokoisen tai vielä vähän sitäkin suuremman romaanin edessä.
Isoja tarinoitahan Tossavainen on kirjoittanut aina. Joskus niinkin isoja, etteivät edes yhden kirjan kannet ole niille riittäneet, vaan tarinaa on pitänyt pilkkoa niin runo- kuin proosahyllyyn, ja jokunen ylimääräinen hukkapala on vielä jäänyt keräämään akateemisia mainesanojakin. Kun taas tarina on kokonaan yksien kansien väliin saatu, on lukiessa koko ajan ollut tunne, että ihan kaikki kirjailijan haluama ei nyt tässä kirjassa ole ja että jotain on ehkä jonnekin matkan varrelle jäänyt.
Nyt kaikki on koko ajan lukijan edessä läsnä, vaikka tarina hamuaa syliinsä lähes kaikkea mahdollista 30-luvun naista syrjivästä seksuaalimoraalista Ruotsin kuningatar Silvian salamurhaa suunnitteleviin kosmosfuturistiterroristeihin. Kun kaikki tuo vielä kerrotaan yhden naisen elämäntarinaan ujutettuna, voi aika lailla varmana väittää, että Eskimobaarin Aino-mummo on tarinankertojana Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden perillisiä. Siinä missä Sheherazade satuili henkensä säilyttääkseen, Aino-mummo dramatisoi reissuhenkistä elämäntarinaansa vanhainkodin vapaaehtoistyöntekijälle Otolle, jotta tämä kuljettaisi Ainon vielä ennen kuolemaa lapsuuden maisemiin.
Osa Eskimobaarin viehättävyydestä perustuukin tähän sukupuoliroolien ylösalaisin keikauttamiseen, sillä harvoinhan mummot ovat kirjallisuudessamme rällätä saaneet. Väärin olisi kuitenkin väittää, että tuo keikautus olisi edes kovin oleellinen osa romaanin viehätystä. Kaaosta ja katastrofeja keräillessään Aino-mummo tulee nimittäin tallentaneeksi niin isoja paloja maailman muutoksesta, että miksikään pelkäksi reissumummoeepokseksi Eskimobaari ei jää. Tavallaan se on tietysti myös sääli, sillä joskus olisi hauska lukea kirja, jossa nainenkin voisi remuta ilman sen suurempia painolasteja.
Runonlaulajien heimoon itsensä pysyvästi kirjoittaneen Jouni Tossavaisen uusin proosateos Eskimobaari on ehdottomasti parasta, mitä Tossavaisen tekstinkäsittelylaitteesta on tähän asti lähtenyt. Erityisen mielenkiintoista on, että vaikka jokaista sivua lukiessaan onkin aivan varma tekstin hyvyydestä, tuon huomion tekee hiukan vastentahtoisesti. Eskimobaari on nimittäin kirja, joka ei ainakaan tämän lukijan arviointiapparaattiin ihan sellaisenaan soljahtanut, vaan välillä oli laajennettava muutamaa ajatuspolkua, jotta turhan tiukaksi viritetty kone ei olisi kokonaan tukehtunut Tossavaisen elämän kokoisen tai vielä vähän sitäkin suuremman romaanin edessä.
Isoja tarinoitahan Tossavainen on kirjoittanut aina. Joskus niinkin isoja, etteivät edes yhden kirjan kannet ole niille riittäneet, vaan tarinaa on pitänyt pilkkoa niin runo- kuin proosahyllyyn, ja jokunen ylimääräinen hukkapala on vielä jäänyt keräämään akateemisia mainesanojakin. Kun taas tarina on kokonaan yksien kansien väliin saatu, on lukiessa koko ajan ollut tunne, että ihan kaikki kirjailijan haluama ei nyt tässä kirjassa ole ja että jotain on ehkä jonnekin matkan varrelle jäänyt.
Nyt kaikki on koko ajan lukijan edessä läsnä, vaikka tarina hamuaa syliinsä lähes kaikkea mahdollista 30-luvun naista syrjivästä seksuaalimoraalista Ruotsin kuningatar Silvian salamurhaa suunnitteleviin kosmosfuturistiterroristeihin. Kun kaikki tuo vielä kerrotaan yhden naisen elämäntarinaan ujutettuna, voi aika lailla varmana väittää, että Eskimobaarin Aino-mummo on tarinankertojana Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden perillisiä. Siinä missä Sheherazade satuili henkensä säilyttääkseen, Aino-mummo dramatisoi reissuhenkistä elämäntarinaansa vanhainkodin vapaaehtoistyöntekijälle Otolle, jotta tämä kuljettaisi Ainon vielä ennen kuolemaa lapsuuden maisemiin.
Osa Eskimobaarin viehättävyydestä perustuukin tähän sukupuoliroolien ylösalaisin keikauttamiseen, sillä harvoinhan mummot ovat kirjallisuudessamme rällätä saaneet. Väärin olisi kuitenkin väittää, että tuo keikautus olisi edes kovin oleellinen osa romaanin viehätystä. Kaaosta ja katastrofeja keräillessään Aino-mummo tulee nimittäin tallentaneeksi niin isoja paloja maailman muutoksesta, että miksikään pelkäksi reissumummoeepokseksi Eskimobaari ei jää. Tavallaan se on tietysti myös sääli, sillä joskus olisi hauska lukea kirja, jossa nainenkin voisi remuta ilman sen suurempia painolasteja.
