Tuesday, March 28, 2006
Tutkimattomia ovat kertomusten tiet
Antero Viinikainen: Sisiliskopalatsi. WSOY 2005
Kun kylmät tosiasiat ja kertomisen lumo ja magia kohtaavat, tapaa useimmiten käydä niin, että tosiasioiden näennäinen yksinkertaisuus jyrää alleen moniselitteisyyden, vaikka tuo moniselitteisyys kuitenkin saattaisi tarjota todenmukaisemman kuvan maailmasta.
Onneksi proosamme tarjoaa poikkeuksiakin tähän sääntöön, ja yhden komeimmista poikkeuksista tarjoaa varmasti Antero Viinikainen. Jo vuonna 1995 ilmestyneestä esikoisestaan Joen kylä lähtien Viinikainenhan on putkikertomusten sijasta rakentanut labyrinttiproosaa, jossa lukija voi kuljeskella suuntaan jos toiseenkin. Parasta Viinikaisen ajatussokkeloissa on aina ollut se, että lukijan ei ole tarvinnut pelätä tarinoihin eksymistä, sillä Minotauruksen asemesta useimpien mutkien takana on lukijaa odottanut ruhtinaallinen palkinto.
Nytkin Viinikaisen uusimmassa Sisiliskopalatsi-romaanissa, lukija vietellään niin monen tarinan vietäväksi, että harjaantunutkin lukija tahtoo lumoutua vauhdista, jolla häntä heitellään tarinasta toiseen. Onhan tarinan kyytipoikina lähes kaikkea mahdollista ihmissusista Espanjan sisällissodan partisaaneihin.
Tarinat luovat ihmisen
eikä ihminen tarinoita
Romaanin, hyvin laajassa ja moniaalle ulottuvassa, keskiössä on nuoren vuohipaimenen kirjoittama kertomus, joissa kuvataan nuoren pojan maailman vähittäistä rakentumista siihen muotoon, jona aikuiset yleensä tapaavat maailman nähdä. Koska Viinikainen on profiloitunut tarinoiden ja tarinoinnin puolestapuhujaksi on tietenkin luonnollista, että tuossa maailmankuvan muutoksessa pojalle kerrotuilla tarinoilla on hyvin suuri osuus. Siinä muutoksessa äidin niellyt ilotalomaailma muuttuu kiehtovasti välkkyvästä hedelmäpelistä koston, pelon ja väkivallan tyyssijaksi, ja isähahmona toiminut sankarillisen lainsuojattoman haamu useiden välivaiheiden kautta pelkäksi epäonnen tyrkkimäksi erakoksi.
Vuohipaimenen kertomusta taas lukee suomalainen kirjallisuusmies, joka on lähetetty tutkimaan, onko syrjäisessä espanjalaisessa vuoristokylässä asuva suomalainen kirjailija kyllin edustuskelpoinen vastaanottamaan valtion kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaa ei kuitenkaan löydy, ja ainoan johtolangan hänen löytämisekseen tarjoaa vuohipaimenen kirjoittama kertomus. Kertomus jää kuitenkin kesken, ja kirjallisuusmiehen on astuttava kertomuksen sisään, jotta kertomus voi luontevasti jatkua.
Kyse on siis kertomusten ja kertomisen voimasta, siitä miten ´´Kertomus on ainoa tapa sisäistää maailma aidosti, ilman tarkkailun vääristäviä vaikutuksia.´´ Koska kyse ei ole kuitenkaan mistään kirjallisuustieteellisestä teoriapläjäyksestä, vaan todennäköisesti yhdestä syksyn viihdyttävimmistä lukukokemuksista, kyse on myös onnen etsinnästä, sen menetyksestä ja elämästä näiden ääripäiden välillä. Lyhyesti asian voisi yrittää sanoa, että yksinkertaisesti kyse on tarinoiden lumosta. Siitä miten hyvä tarina kutsuu lukijansa sepittämään itseään.
Kun kylmät tosiasiat ja kertomisen lumo ja magia kohtaavat, tapaa useimmiten käydä niin, että tosiasioiden näennäinen yksinkertaisuus jyrää alleen moniselitteisyyden, vaikka tuo moniselitteisyys kuitenkin saattaisi tarjota todenmukaisemman kuvan maailmasta.
Onneksi proosamme tarjoaa poikkeuksiakin tähän sääntöön, ja yhden komeimmista poikkeuksista tarjoaa varmasti Antero Viinikainen. Jo vuonna 1995 ilmestyneestä esikoisestaan Joen kylä lähtien Viinikainenhan on putkikertomusten sijasta rakentanut labyrinttiproosaa, jossa lukija voi kuljeskella suuntaan jos toiseenkin. Parasta Viinikaisen ajatussokkeloissa on aina ollut se, että lukijan ei ole tarvinnut pelätä tarinoihin eksymistä, sillä Minotauruksen asemesta useimpien mutkien takana on lukijaa odottanut ruhtinaallinen palkinto.
Nytkin Viinikaisen uusimmassa Sisiliskopalatsi-romaanissa, lukija vietellään niin monen tarinan vietäväksi, että harjaantunutkin lukija tahtoo lumoutua vauhdista, jolla häntä heitellään tarinasta toiseen. Onhan tarinan kyytipoikina lähes kaikkea mahdollista ihmissusista Espanjan sisällissodan partisaaneihin.
Tarinat luovat ihmisen
eikä ihminen tarinoita
Romaanin, hyvin laajassa ja moniaalle ulottuvassa, keskiössä on nuoren vuohipaimenen kirjoittama kertomus, joissa kuvataan nuoren pojan maailman vähittäistä rakentumista siihen muotoon, jona aikuiset yleensä tapaavat maailman nähdä. Koska Viinikainen on profiloitunut tarinoiden ja tarinoinnin puolestapuhujaksi on tietenkin luonnollista, että tuossa maailmankuvan muutoksessa pojalle kerrotuilla tarinoilla on hyvin suuri osuus. Siinä muutoksessa äidin niellyt ilotalomaailma muuttuu kiehtovasti välkkyvästä hedelmäpelistä koston, pelon ja väkivallan tyyssijaksi, ja isähahmona toiminut sankarillisen lainsuojattoman haamu useiden välivaiheiden kautta pelkäksi epäonnen tyrkkimäksi erakoksi.
Vuohipaimenen kertomusta taas lukee suomalainen kirjallisuusmies, joka on lähetetty tutkimaan, onko syrjäisessä espanjalaisessa vuoristokylässä asuva suomalainen kirjailija kyllin edustuskelpoinen vastaanottamaan valtion kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaa ei kuitenkaan löydy, ja ainoan johtolangan hänen löytämisekseen tarjoaa vuohipaimenen kirjoittama kertomus. Kertomus jää kuitenkin kesken, ja kirjallisuusmiehen on astuttava kertomuksen sisään, jotta kertomus voi luontevasti jatkua.
Kyse on siis kertomusten ja kertomisen voimasta, siitä miten ´´Kertomus on ainoa tapa sisäistää maailma aidosti, ilman tarkkailun vääristäviä vaikutuksia.´´ Koska kyse ei ole kuitenkaan mistään kirjallisuustieteellisestä teoriapläjäyksestä, vaan todennäköisesti yhdestä syksyn viihdyttävimmistä lukukokemuksista, kyse on myös onnen etsinnästä, sen menetyksestä ja elämästä näiden ääripäiden välillä. Lyhyesti asian voisi yrittää sanoa, että yksinkertaisesti kyse on tarinoiden lumosta. Siitä miten hyvä tarina kutsuu lukijansa sepittämään itseään.
