Tuesday, February 27, 2007
Epäkirjallisuuden riemuvoitto (julkaistu Satakunnan Kansassa 26.2.2007)
Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2006
Hannu Luntialan romaani Viimeiset viestit on kertomus suuren kansainvälisen ohjelmistoyrityksen suomalaisesta johtajasta, joka jättää oravanpyörän ja lähtee etsimään itseään kesään valmistautuvasta Euroopasta. Vähitellen kuitenkin paljastuu, että matkalla saattaa olla muitakin motiiveja, ja romaanista muotoutuu jotain muuta kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.
Erikoiseksi romaanin tekee se, että se koostuu kokonaan päähenkilön lähettämistä ja vastaanottamista tekstiviesteistä, ja kustantaja ilmoittaakin teoksen olevan maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani. Haluan ottaa kustantajan ilmoituksen totena ja luovun kaikista yrityksistä todistaa se vääräksi, sillä tuntuisi liian julmalta riistää romaanilta sen ainut ansio. Yhtään kiinnostavaa henkilöä, lausetta tai muutakaan kirjallisuudelta perinteisesti edellytettävää osa-aluetta romaani ei nimittäin sisällä.
Toki kirjan tekstiviesteistä voi mielessään rakentaa ihan ehyen ja jollakin tapaa mielenkiintoisenkin kertomuksen, mutta jos tämä katsotaan riittäväksi, voidaan kai alkaa julkaista synopsiksiakin romaaneina. Itsekin aloin välittömästi suunnitella ´´maailman ensimmäistä kauppalappuromaania´´, joka päähenkilön kirjoittamien ostoslistojen kautta ´´kertoo traagisen rakkauskertomuksen globalisaation varjostamasta maailmasta. ´´
Joku varmasti löytää Luntialan täydellisestä flopista ansioitakin. Senhän voisi vaikka väittää kuvastavan nerokkaasti tekniikan ylikorostunutta asemaa nykyajassa. Minulle Viimeiset viestit -romaani on kuitenkin vain surullinen osoitus siitä, millainen asema kaunokirjallisuudella kustannusbisneksessä tänä päivänä on.
Hannu Luntialan romaani Viimeiset viestit on kertomus suuren kansainvälisen ohjelmistoyrityksen suomalaisesta johtajasta, joka jättää oravanpyörän ja lähtee etsimään itseään kesään valmistautuvasta Euroopasta. Vähitellen kuitenkin paljastuu, että matkalla saattaa olla muitakin motiiveja, ja romaanista muotoutuu jotain muuta kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.
Erikoiseksi romaanin tekee se, että se koostuu kokonaan päähenkilön lähettämistä ja vastaanottamista tekstiviesteistä, ja kustantaja ilmoittaakin teoksen olevan maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani. Haluan ottaa kustantajan ilmoituksen totena ja luovun kaikista yrityksistä todistaa se vääräksi, sillä tuntuisi liian julmalta riistää romaanilta sen ainut ansio. Yhtään kiinnostavaa henkilöä, lausetta tai muutakaan kirjallisuudelta perinteisesti edellytettävää osa-aluetta romaani ei nimittäin sisällä.
Toki kirjan tekstiviesteistä voi mielessään rakentaa ihan ehyen ja jollakin tapaa mielenkiintoisenkin kertomuksen, mutta jos tämä katsotaan riittäväksi, voidaan kai alkaa julkaista synopsiksiakin romaaneina. Itsekin aloin välittömästi suunnitella ´´maailman ensimmäistä kauppalappuromaania´´, joka päähenkilön kirjoittamien ostoslistojen kautta ´´kertoo traagisen rakkauskertomuksen globalisaation varjostamasta maailmasta. ´´
Joku varmasti löytää Luntialan täydellisestä flopista ansioitakin. Senhän voisi vaikka väittää kuvastavan nerokkaasti tekniikan ylikorostunutta asemaa nykyajassa. Minulle Viimeiset viestit -romaani on kuitenkin vain surullinen osoitus siitä, millainen asema kaunokirjallisuudella kustannusbisneksessä tänä päivänä on.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Monday, February 26, 2007
Ihmisen osa on oma (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.2.2007)
Ulla Vaarnamo: Jäniskuu. Tammi 2007
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Sunday, February 25, 2007
VAALIKONEET VALLAN KAHVASSA (julkaistu Porin Sanomissa 24.2.2007)
Vaalikoneet ovat olleet ilonamme jo useiden vaalien ajan. Minäkin olen niitä säännöllisesti testaillut, ja aina kone on tarjonnut minulle ehdokasta, jota en suin surminkaan suostuisi äänestämään. Tosin koneiden puolustukseksi on sanottava, että useimmiten minun ja koneiden minulle tarjoamien ehdokkaiden väliset mielipideyhteneväisyydet ovat olleet lähinnä marginaalisia. Eli paremman puutteessa kone on kehottanut minua äänestämään ehdokasta, jonka kanssa en ole ollut kaikesta täysin eri mieltä. Ilmeisesti tuo kertoo ehdokkaiden lisäksi jotain myös minusta.
Vaalikoneet ovat kuitenkin minusta tavattoman kiinnostava ilmiö. On jännittävää, että itsenäisen ajattelun sijasta meidän halutaan turvautuvan jonkun insinöörioppilaan puhdetöinään rakentamaan tietokoneohjelmaan. Mielenkiintoni lisääntyy entisestään kun katson, ketkä näitä vaalikoneita meille oikein tarjoavat, sillä lehtitalojen ja muun median leikkikalujahan nämä ovat. Eli käytännössä tahot joiden pitäisi palvella tiedonvälitystä, ehkä jopa kannustaa ihmisiä ajattelemaan, korvaavat kriittisen analyysin kymmenellä irrelevantilla kysymyksentapaisella ja käyttävät säästyneen ajan ja rahan Idols-ehdokkaiden syvähaastatteluihin. Tiedä sitten johtuuko tämä toimituksien laiskuudesta ja kyvyttömyydestä vai onko tässä myös vaikuttamassa käsitys suomalaisten äänestäjien kehitysasteesta?
Uskon kuitenkin että näistä kyhäelmistä voisi olla kehitettävissä jotain toimivaakin. Ehkä jo muutaman vuoden päästä voisimme korvata koko poliittisen päätöksentekojärjestelmämme koneella, joka osaisi generoida kansalaisten joskus niin sekavatkin mielipiteet selkeiksi prosenttiluvuiksi, joiden pohjalta sitten toimittaisiin. Olisihan se komeaa kun ehdokkaina olisi pelkkiä koneita, ja äänestäjä voisi tehdä valinnan selkeän tuoteselosteen pohjalta.
Vaalikoneet ovat kuitenkin minusta tavattoman kiinnostava ilmiö. On jännittävää, että itsenäisen ajattelun sijasta meidän halutaan turvautuvan jonkun insinöörioppilaan puhdetöinään rakentamaan tietokoneohjelmaan. Mielenkiintoni lisääntyy entisestään kun katson, ketkä näitä vaalikoneita meille oikein tarjoavat, sillä lehtitalojen ja muun median leikkikalujahan nämä ovat. Eli käytännössä tahot joiden pitäisi palvella tiedonvälitystä, ehkä jopa kannustaa ihmisiä ajattelemaan, korvaavat kriittisen analyysin kymmenellä irrelevantilla kysymyksentapaisella ja käyttävät säästyneen ajan ja rahan Idols-ehdokkaiden syvähaastatteluihin. Tiedä sitten johtuuko tämä toimituksien laiskuudesta ja kyvyttömyydestä vai onko tässä myös vaikuttamassa käsitys suomalaisten äänestäjien kehitysasteesta?
Uskon kuitenkin että näistä kyhäelmistä voisi olla kehitettävissä jotain toimivaakin. Ehkä jo muutaman vuoden päästä voisimme korvata koko poliittisen päätöksentekojärjestelmämme koneella, joka osaisi generoida kansalaisten joskus niin sekavatkin mielipiteet selkeiksi prosenttiluvuiksi, joiden pohjalta sitten toimittaisiin. Olisihan se komeaa kun ehdokkaina olisi pelkkiä koneita, ja äänestäjä voisi tehdä valinnan selkeän tuoteselosteen pohjalta.
Labels: Rakkikoira räksyttää
Thursday, February 01, 2007
AINO-MAIJA ÄSSIEN YKKÖSKETJUUN (julkaistu Porin Sanomissa 28.1.2007)
Porin Ässien kausi alkaa olla ohi, ja suurin jännitysmomentti onkin siinä, saako seuran kravattiosasto taivutettua Marko Kivenmäen piirtämään nimmarinsa uuteen sopimuspaperiin. Mave on tietysti Mave ja mediahuomionsa ansainnut, mutta maagista pelintekijääkin enemmän Ässät tarvitsee uuden hallin, jolla pystytään keräämään rahaa kirstuun niin, että niitä taitavia pelimiehiä voidaan palkata kannattajien iloksi jatkossakin.
Arvaan että tässä kohtaa minun kuuluisi ottaa huomioon taloudelliset realiteetit ja siirtyä puuhastelemaan vaikka patsashankkeiden parissa, mutta en nyt halua tehdä niin. Jos kerran uusi halli tarvitaan, taloudelliset realiteetit täytyy laittaa palvelemaan tätä hanketta, eikä jäädä odottelemaan sitä suloista päivää, kun kaupungin kirstussa sattuu olemaan muutama kymmenen miljoonaa ylimääräistä.
On nimittäin syytä huomata, ettei Ässien SM-liiga paikka ole itsestäänselvyys mistään muualta kuin Porista katseltuna. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kovenee, eikä sitä kilpailua voiteta samoilla keinoilla kuin 70-luvulla. Ne seurat jotka eivät tässä kilpailussa pärjää tulevat varmasti löytämään tulevaisuutensa jostain muualta kuin SM-liigasta.
Nykyaikainen jäähallihan ei ole sitäpaitsi pelkästään urheilua varten, vaan siellä voidaan järjestää konserttia ja muutakin iltamaa, joten kai sillä taitavissa käsissä voisi rahaa tehdäkin. Olen sitäpaitsi muistavinani että Pori Jazzkin on kaipaillut oluenjuontiin ja musisointiin soveltuvaa sisätilaa, joten monenlaista yhteistyökuviota voisi tämän hankkeen ympärille kehitellä. Eli eiköhän sovita, että Ässien ensi kauden ykkösketju on Jukka Hirsimäki, Jyrki Kangas ja Aino-Maija Luukkonen? Sen ketjun tehtävänä olkoon pisteiden takomisen sijasta takoa patarumpua niin, että uuden jäähallin rakentaminen käynnistyy ennenkuin yhtäkään patsasta ehditään pystyttää toria ´´elävöittämään.´´
Arvaan että tässä kohtaa minun kuuluisi ottaa huomioon taloudelliset realiteetit ja siirtyä puuhastelemaan vaikka patsashankkeiden parissa, mutta en nyt halua tehdä niin. Jos kerran uusi halli tarvitaan, taloudelliset realiteetit täytyy laittaa palvelemaan tätä hanketta, eikä jäädä odottelemaan sitä suloista päivää, kun kaupungin kirstussa sattuu olemaan muutama kymmenen miljoonaa ylimääräistä.
On nimittäin syytä huomata, ettei Ässien SM-liiga paikka ole itsestäänselvyys mistään muualta kuin Porista katseltuna. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kovenee, eikä sitä kilpailua voiteta samoilla keinoilla kuin 70-luvulla. Ne seurat jotka eivät tässä kilpailussa pärjää tulevat varmasti löytämään tulevaisuutensa jostain muualta kuin SM-liigasta.
Nykyaikainen jäähallihan ei ole sitäpaitsi pelkästään urheilua varten, vaan siellä voidaan järjestää konserttia ja muutakin iltamaa, joten kai sillä taitavissa käsissä voisi rahaa tehdäkin. Olen sitäpaitsi muistavinani että Pori Jazzkin on kaipaillut oluenjuontiin ja musisointiin soveltuvaa sisätilaa, joten monenlaista yhteistyökuviota voisi tämän hankkeen ympärille kehitellä. Eli eiköhän sovita, että Ässien ensi kauden ykkösketju on Jukka Hirsimäki, Jyrki Kangas ja Aino-Maija Luukkonen? Sen ketjun tehtävänä olkoon pisteiden takomisen sijasta takoa patarumpua niin, että uuden jäähallin rakentaminen käynnistyy ennenkuin yhtäkään patsasta ehditään pystyttää toria ´´elävöittämään.´´
Labels: Elämää Porissa
Onni on elämän näköinen kiiltokuva (julkaistu Satakunnan Kansassa 8.1.2007)
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Gummerus 2006
Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen alkaa kuin lifestyle-ohjelman insertti. On talo, joka on kuin suoraan satukirjasta. Sitä ympäröi rönsyilevä mutta hyvin hoidettu puutarha ja talossa asuu miltei täydellinen perhe.
Talothan ovat ennenkin olleet Alasalmelle jonkinlaisia onnen kulisseja. Onnellisissa ihmisissä täydellisessä tiilitalossa asunut onni ei kestänyt ulkomaailman kohtaamista, ja Alasalmen tähän asti parhaassa teoksessa Vainolassa viihdekirjallisuudesta karannut kartano näytti ainakin ensin tarjoavan mahdollisuuden ikuiseen onneen.
Talot ovat siis olleet Alasalmelle kulisseja eivät koteja, ja niin on myös Tuo tumma nainen -romaanissa. Onnellisuus on romaanin henkilöille kuin näytelmää tai elämää etäisesti muistuttava kiiltokuva, joka tulee todeksi, kunhan riittävän moni uskoo siihen. Siksi epämiellyttävät asiat on kätkettävä.
Satukirjan taloa emännöivällä Helenalla on oma pieni salaisuutensa. Mutta taloon hivuttautuvalla miniällä Pauliinalla on kätkettävänään kokonainen menneisyys, joka ei satumaisen onnelliseen taloon mahdu ilman, että monen asian ja ihmisen on mentävä rikki sitä ennen.
Salaisuuksien lisäksi Helenan ja Pauliinan kohtaamisessa kohtaavat myös unelmat. Helena on jo lähes saavuttanut unelmansa, vain maalaistalo Toscanassa puuttuu siitä vielä. Ankean lapsuuden eläneen Pauliinan unelma on kuitenkin niin päällekkäinen Helenan unelman kanssa, että molemmat eivät voi yhtä aikaa toteutua.
Ennenkaikkea kumpikin nainen tavoittelee onnellisuutta, ja nimenomaan onnellisuutta, joka sellaisenaan sopisi jo siihen mainittuun television lifestyle-ohjelmaan. Elämä on romaanin naisille näytteilläoloa: alastonkuva Pauliinasta löytää heti paikkansa appivanhempien seinältä ja Helena vaalii suurimpana aarteenaan sukukirjaa, josta hän asianmukaisen hillitysti esittelee esi-isiensä elämäntarinoita.
Sujuva ja
viihdyttävä romaani
Romaanin miehet taas tuntuvat elävän onnellisuutta sen kummemmin miettimättä. Helenan aviomies Hannu on olemassa lähinnä tehdäkseen Helenan onnelliseksi, ja heidän poikansa Ohto on Pauliinalle silta hänen kaipaamaansa onneen. Ohto tosin saa Pauliinalta vastineeksi ylimaallisen hyvää seksiä, mutta mitä Hannu saa palkkioksi roolistaan onnellisen perheen onnellisena isänä jää aika epäselväksi.
Romaanin rakennekin tuntuisi vihjaavan, että miesten asenne elämään on naisia konkreettisempi. Helena ja Pauliina kertovat omia käsityksiään, tulkintojaan maailmasta, mutta Ohton tehtävänä on tuoda romaaniin ne totuudet, jotka avaavat tarinan kaikki tasot lukijalle.
Tälläistä sukupuolisidonnaista onnellisuuskäsityksen kuvausta lukisi mielellään ironisena kommenttina sukupuolten välisiin rooleihin, mutta mikäli se on ollut Alasalmen tarkoituksena, ei ironia ainakaan tätä lukijaa tavoittanut. Minulle Tuo tumma nainen oli viihdyttävä ja aavistuksen jännittäväkin kertomus naisesta, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen aviomiehen, lapsia ja kauniin talon.
Viihdyttävyys ja jännittävyys eivät toki ole huonoja avuja romaanille, mutta jotain enemmän on Alasalmen kirjoista tottunut saamaan. Alasalmelle tyypillistä vinoa lähestymistapaa kirjallisuuden lajityyppeihinkään kun ei romaanista tällä kertaa löydä.
Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen alkaa kuin lifestyle-ohjelman insertti. On talo, joka on kuin suoraan satukirjasta. Sitä ympäröi rönsyilevä mutta hyvin hoidettu puutarha ja talossa asuu miltei täydellinen perhe.
Talothan ovat ennenkin olleet Alasalmelle jonkinlaisia onnen kulisseja. Onnellisissa ihmisissä täydellisessä tiilitalossa asunut onni ei kestänyt ulkomaailman kohtaamista, ja Alasalmen tähän asti parhaassa teoksessa Vainolassa viihdekirjallisuudesta karannut kartano näytti ainakin ensin tarjoavan mahdollisuuden ikuiseen onneen.
Talot ovat siis olleet Alasalmelle kulisseja eivät koteja, ja niin on myös Tuo tumma nainen -romaanissa. Onnellisuus on romaanin henkilöille kuin näytelmää tai elämää etäisesti muistuttava kiiltokuva, joka tulee todeksi, kunhan riittävän moni uskoo siihen. Siksi epämiellyttävät asiat on kätkettävä.
Satukirjan taloa emännöivällä Helenalla on oma pieni salaisuutensa. Mutta taloon hivuttautuvalla miniällä Pauliinalla on kätkettävänään kokonainen menneisyys, joka ei satumaisen onnelliseen taloon mahdu ilman, että monen asian ja ihmisen on mentävä rikki sitä ennen.
Salaisuuksien lisäksi Helenan ja Pauliinan kohtaamisessa kohtaavat myös unelmat. Helena on jo lähes saavuttanut unelmansa, vain maalaistalo Toscanassa puuttuu siitä vielä. Ankean lapsuuden eläneen Pauliinan unelma on kuitenkin niin päällekkäinen Helenan unelman kanssa, että molemmat eivät voi yhtä aikaa toteutua.
Ennenkaikkea kumpikin nainen tavoittelee onnellisuutta, ja nimenomaan onnellisuutta, joka sellaisenaan sopisi jo siihen mainittuun television lifestyle-ohjelmaan. Elämä on romaanin naisille näytteilläoloa: alastonkuva Pauliinasta löytää heti paikkansa appivanhempien seinältä ja Helena vaalii suurimpana aarteenaan sukukirjaa, josta hän asianmukaisen hillitysti esittelee esi-isiensä elämäntarinoita.
Sujuva ja
viihdyttävä romaani
Romaanin miehet taas tuntuvat elävän onnellisuutta sen kummemmin miettimättä. Helenan aviomies Hannu on olemassa lähinnä tehdäkseen Helenan onnelliseksi, ja heidän poikansa Ohto on Pauliinalle silta hänen kaipaamaansa onneen. Ohto tosin saa Pauliinalta vastineeksi ylimaallisen hyvää seksiä, mutta mitä Hannu saa palkkioksi roolistaan onnellisen perheen onnellisena isänä jää aika epäselväksi.
Romaanin rakennekin tuntuisi vihjaavan, että miesten asenne elämään on naisia konkreettisempi. Helena ja Pauliina kertovat omia käsityksiään, tulkintojaan maailmasta, mutta Ohton tehtävänä on tuoda romaaniin ne totuudet, jotka avaavat tarinan kaikki tasot lukijalle.
Tälläistä sukupuolisidonnaista onnellisuuskäsityksen kuvausta lukisi mielellään ironisena kommenttina sukupuolten välisiin rooleihin, mutta mikäli se on ollut Alasalmen tarkoituksena, ei ironia ainakaan tätä lukijaa tavoittanut. Minulle Tuo tumma nainen oli viihdyttävä ja aavistuksen jännittäväkin kertomus naisesta, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen aviomiehen, lapsia ja kauniin talon.
Viihdyttävyys ja jännittävyys eivät toki ole huonoja avuja romaanille, mutta jotain enemmän on Alasalmen kirjoista tottunut saamaan. Alasalmelle tyypillistä vinoa lähestymistapaa kirjallisuuden lajityyppeihinkään kun ei romaanista tällä kertaa löydä.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
