Monday, January 29, 2007
Ihmisen ja jumalan pojista (julkaistu Satakunnan Kansassa 29.10.2006)
Jukka Pakkanen: Tinasotamiehen poika. Like 2006
Syksyllä 2003 kirjoitin Jukka Pakkasen Muuan Jeesus -romaanin olevan ´´niin loppuun asti kehitelty, että on helppo aistia jonkun nyt loksahtaneen täydellisesti kohdalleen´´, ja vasta ajan tuoma ymmärrys osoitti, kuinka vähättelevä osasinkaan olla. Muuan Jeesus ei nimittäin ollut tuotteen tapaan kehitelty, vaan elävän organismin tapaan koko ajan kehittyvä. Tuohon johtopäätökseen olen tullut, sillä Muuan Jeesus on jäänyt elämään tajuntaani ja kasvanut omin avuin yhdeksi viime vuosien väkevimmistä lukukokemuksistani.
Nyt kun kirjoitan Jukka Pakkasen Tinasotamiehen poika -romaanista, olen vähän samanlaisen ongelman edessä. Haluaisin arvottaa romaanin hyväksi, mutta pelkään taas kirjoittavani latteuden. Mielessäni nimittäin kalvaa aavistuksen omainen epäilys, että Tinasotamiehen poika on vielä sitäkin parempi.
Muukin kuin armottoman kova taso yhdistää näitä kahta romaania. Muuan Jeesuksessa Pakkanen kirjoitti siitä Jeesuksesta, joka löytyy useimmista meistä, ja uskonnollisesta kuvastosta on taas kyse. Nyt Pakkanen kuitenkin kirjoittaa siitä rajasta, joka jumaluuden ja ihmisen väliin useimmiten jää, ja ajoittain se raja muistuttaa epäilyttävästi hulluutta.
Särkyneet kuvat,
eheyttävät sanat
Rajalle, reunalle ja niiden yli ajautuminen onkin Tinasotamiehen pojan hallitsevia teemoja. Romaanin keskeisimmät henkilöt, epäuskonsa kanssa kamppaileva pappi Viktor ja hänen valokuvaajapoikansa Kristo, kulkevat molemmat lähellä oman elämänsä reunaa ja niin kaukana toisistaan, ettei vertaus ristillä jumalansa hyljeksintää itkevään Jeesukseen ole ollenkaan kaukaa haettu. Ymmärrystä siinäkin itkussa isän ja pojan välille haetaan.Välittäjänä isän ja pojan välisessä ymmärryksessä on isän kirjoittama päiväkirja, jota poika lukee seuratessaan Italiaan kadonneen isänsä jälkiä. Kyseessä on siis sanan voima maailmojen, todellisuuksien luojana, mutta läsnä on koko ajan myös kuva.
Kuvaa edustaa tietenkin valokuvaajapoika, mutta myös muunlaiset kuvat, kuvaukset ovat romaanissa vahvasti läsnä. Tinasotamies on Viktorin isän särkyneen haaveen deskriptio, ja vähän samaa edustaa krusifiksi Viktorille. Kuva onkin koko ajan romaanissa jotain tavoittamatonta tai palapeliin tapaan särkynyttä, kun taas eheys saavutetaan sanojen kautta. Siksi onkin miltei terapeuttista, kun romaanin lopussa on taas niin selkeästi sanojen aika.
Syksyllä 2003 kirjoitin Jukka Pakkasen Muuan Jeesus -romaanin olevan ´´niin loppuun asti kehitelty, että on helppo aistia jonkun nyt loksahtaneen täydellisesti kohdalleen´´, ja vasta ajan tuoma ymmärrys osoitti, kuinka vähättelevä osasinkaan olla. Muuan Jeesus ei nimittäin ollut tuotteen tapaan kehitelty, vaan elävän organismin tapaan koko ajan kehittyvä. Tuohon johtopäätökseen olen tullut, sillä Muuan Jeesus on jäänyt elämään tajuntaani ja kasvanut omin avuin yhdeksi viime vuosien väkevimmistä lukukokemuksistani.
Nyt kun kirjoitan Jukka Pakkasen Tinasotamiehen poika -romaanista, olen vähän samanlaisen ongelman edessä. Haluaisin arvottaa romaanin hyväksi, mutta pelkään taas kirjoittavani latteuden. Mielessäni nimittäin kalvaa aavistuksen omainen epäilys, että Tinasotamiehen poika on vielä sitäkin parempi.
Muukin kuin armottoman kova taso yhdistää näitä kahta romaania. Muuan Jeesuksessa Pakkanen kirjoitti siitä Jeesuksesta, joka löytyy useimmista meistä, ja uskonnollisesta kuvastosta on taas kyse. Nyt Pakkanen kuitenkin kirjoittaa siitä rajasta, joka jumaluuden ja ihmisen väliin useimmiten jää, ja ajoittain se raja muistuttaa epäilyttävästi hulluutta.
Särkyneet kuvat,
eheyttävät sanat
Rajalle, reunalle ja niiden yli ajautuminen onkin Tinasotamiehen pojan hallitsevia teemoja. Romaanin keskeisimmät henkilöt, epäuskonsa kanssa kamppaileva pappi Viktor ja hänen valokuvaajapoikansa Kristo, kulkevat molemmat lähellä oman elämänsä reunaa ja niin kaukana toisistaan, ettei vertaus ristillä jumalansa hyljeksintää itkevään Jeesukseen ole ollenkaan kaukaa haettu. Ymmärrystä siinäkin itkussa isän ja pojan välille haetaan.Välittäjänä isän ja pojan välisessä ymmärryksessä on isän kirjoittama päiväkirja, jota poika lukee seuratessaan Italiaan kadonneen isänsä jälkiä. Kyseessä on siis sanan voima maailmojen, todellisuuksien luojana, mutta läsnä on koko ajan myös kuva.
Kuvaa edustaa tietenkin valokuvaajapoika, mutta myös muunlaiset kuvat, kuvaukset ovat romaanissa vahvasti läsnä. Tinasotamies on Viktorin isän särkyneen haaveen deskriptio, ja vähän samaa edustaa krusifiksi Viktorille. Kuva onkin koko ajan romaanissa jotain tavoittamatonta tai palapeliin tapaan särkynyttä, kun taas eheys saavutetaan sanojen kautta. Siksi onkin miltei terapeuttista, kun romaanin lopussa on taas niin selkeästi sanojen aika.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
