Friday, April 29, 2005
Elämän ja sodan reunalta (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.4.2005)
Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY 2005
Kun kertomus alkaa maksullista naista etsivän miehen ja vakoilijan kuriirina toimivan naisen kohtaamisesta, ja koko kertomus pitää sisällään vain heidän yhteisen yönsä pommikoneiden vavisuttamassa helsinkiläishuoneistossa, olisi helppo kirjoittaa, että sota siirtää ihmisiin oman ja aivan erityisen moraalinsa. Asko Sahlbergin jatkosodan loppuvaiheisiin sijoittuva pienoisromaani Yhdyntä ei kuitenkaan tähän näkemykseen yhdy, sillä Sahlbergille ominaiseen kyyniseen tapaan teoksessa välittyy kuva maailmasta, jolla ei ole rauhan aikanakaan ollut mitään moraalia.
Yhden yön ympärille kiertyneeksi romaaniksi Yhdyntä esitteleekin varsin laajan skaalan moraalittomuutta. Kirjan henkilögalleriaan kuuluu nimittäin puutteesta rikastuvia mustan pörssin kauppiaita, pommituksia hyödyntäviä murtovarkaita, isänmaansa pettäviä vakoojia ja alaikäistä lastaan myyviä vanhempia. Moraalittomuus on kuitenkin teeman sijasta lähinnä tapahtumien kulissi, sillä varsinaisen tutkimuskohteensa Yhdyntä löytää yksinäisyydestä, siitä erillisyyden tunteesta, joka saa ihmisen uskomaan, ettei muu maailma ole enää häntä varten. Jopa avonainen ikkuna saattaa tuoda maailman liian lähelle.
Nimeään eli sitä yhdyntää teos käyttääkin jonkinlaisena yksinäisyyden kiteytymänä tai vertauskuvana sille, kuinka vaikea ihmisen on asettua luonnolliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Onneksi kirjalla on kuitenkin muutakin sanottavaa yksinäisyydestä, sillä pelkän sukupuoliaktin varaan on vaikea lyhyttäkään romaania rakentaa.
Vaikka Sahlbergin näkökulma henkilöihinsä onkin aina ollut psykologinen, yksinäisyys on ollut hänen kirjoissaan ennemminkin yhteiskunnallinen kuin yksilöllinen ilmiö. Viliseehän Sahlbergin tuotanto henkilöitä, jotka eivät ole vetäytyneet maailmasta vapaaehtoisesti vaan jotka on lähinnä sysätty elämän varjoisille reuna-alueille. Nytkin kertomuksen toinen päähenkilö on menettänyt sosiaalisen asemansa, miehensä ja tyttärensä maailmanpolitiikan julmassa leikissä, ja aika paljon onnellista elämää on ryöstetty jokaiselta muultakin romaanin henkilöltä. Monelle heistä tuo onnen menetys on sitten ollutkin kuin tuomio yksinäisyyteen.
Uusi ilmiö Sahlbergin tuotannossa on sen sijaan omiin vertauskuviinsa ihastunut kertoja, joka aika tönkösti kommentoi romaanin tapahtumia. Joku voi luonnollisesti ihastuakin esimerkiksi armeijan maahantunkeutumisen ja rakastelun rinnastamiseen, mutta minusta Sahlbergilla on ollut kiinnostavampaakin tarjottavaa lukijoilleen.
Kun kertomus alkaa maksullista naista etsivän miehen ja vakoilijan kuriirina toimivan naisen kohtaamisesta, ja koko kertomus pitää sisällään vain heidän yhteisen yönsä pommikoneiden vavisuttamassa helsinkiläishuoneistossa, olisi helppo kirjoittaa, että sota siirtää ihmisiin oman ja aivan erityisen moraalinsa. Asko Sahlbergin jatkosodan loppuvaiheisiin sijoittuva pienoisromaani Yhdyntä ei kuitenkaan tähän näkemykseen yhdy, sillä Sahlbergille ominaiseen kyyniseen tapaan teoksessa välittyy kuva maailmasta, jolla ei ole rauhan aikanakaan ollut mitään moraalia.
Yhden yön ympärille kiertyneeksi romaaniksi Yhdyntä esitteleekin varsin laajan skaalan moraalittomuutta. Kirjan henkilögalleriaan kuuluu nimittäin puutteesta rikastuvia mustan pörssin kauppiaita, pommituksia hyödyntäviä murtovarkaita, isänmaansa pettäviä vakoojia ja alaikäistä lastaan myyviä vanhempia. Moraalittomuus on kuitenkin teeman sijasta lähinnä tapahtumien kulissi, sillä varsinaisen tutkimuskohteensa Yhdyntä löytää yksinäisyydestä, siitä erillisyyden tunteesta, joka saa ihmisen uskomaan, ettei muu maailma ole enää häntä varten. Jopa avonainen ikkuna saattaa tuoda maailman liian lähelle.
Nimeään eli sitä yhdyntää teos käyttääkin jonkinlaisena yksinäisyyden kiteytymänä tai vertauskuvana sille, kuinka vaikea ihmisen on asettua luonnolliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Onneksi kirjalla on kuitenkin muutakin sanottavaa yksinäisyydestä, sillä pelkän sukupuoliaktin varaan on vaikea lyhyttäkään romaania rakentaa.
Vaikka Sahlbergin näkökulma henkilöihinsä onkin aina ollut psykologinen, yksinäisyys on ollut hänen kirjoissaan ennemminkin yhteiskunnallinen kuin yksilöllinen ilmiö. Viliseehän Sahlbergin tuotanto henkilöitä, jotka eivät ole vetäytyneet maailmasta vapaaehtoisesti vaan jotka on lähinnä sysätty elämän varjoisille reuna-alueille. Nytkin kertomuksen toinen päähenkilö on menettänyt sosiaalisen asemansa, miehensä ja tyttärensä maailmanpolitiikan julmassa leikissä, ja aika paljon onnellista elämää on ryöstetty jokaiselta muultakin romaanin henkilöltä. Monelle heistä tuo onnen menetys on sitten ollutkin kuin tuomio yksinäisyyteen.
Uusi ilmiö Sahlbergin tuotannossa on sen sijaan omiin vertauskuviinsa ihastunut kertoja, joka aika tönkösti kommentoi romaanin tapahtumia. Joku voi luonnollisesti ihastuakin esimerkiksi armeijan maahantunkeutumisen ja rakastelun rinnastamiseen, mutta minusta Sahlbergilla on ollut kiinnostavampaakin tarjottavaa lukijoilleen.
Thursday, April 28, 2005
Jalkapuuta rakentamassa (julkaistu Porin Sanomissa 24.4.2005)
Raha on kumma väline. Äkkiseltään luulisi sen helpottavan elämää, mutta kun katselee ympärilleen, huomaa, että eihän se niin ole. Äärimmäisin esimerkki tästä rahan nurinkurisesta vaikutuksesta on riita, jota Porissa käyvät Satakunnan Elämän Leipä Sinulle ry ja Elämän Eliksiiri -nimiset yhdistykset. Kyseessähän ovat hengellisen aatepohjan omaavat yhdistykset, joista ensiksi mainittu on jo pitkään jakanut köyhille tarkoitettua ruoka-apua. Projekti on saanut paljon ansaittua kiitosta.
Sitten kun Satakuntaliitto myönsi Elämän Leivälle 70000 euron avustuksen, homma alkoikin mennä kiville. Tarvittiin kaksi yhdistystä siihen, mihin aiemmin oli riittänyt yksi, ja hengen miehet ottivat käyttöönsä niinkin maalliset aseet kuin lukkojen uudelleen sarjoittamiset, pankkikorttien takavarikoinnit ja kokouspöytäkirjoilla kikkailun taistellessaan tuosta avustuksesta. Toissijaisesti riidellään myös siitä, millä tavalla painotettua jumalan sanaa sille leipäpussin hakijalle tarjotaan, joten täydellisen farssin ainekset ovat olemassa. Pääasia eli ne autettavat ovat tietenkin tässä riidassa unohtuneet, sillä lehtihaastattelussa (SK 18.4) ilman rahaa jääneen järjestön nokkamies Pekka Nurmi sanoi, että oikeudenmukaisempaa olisi jättää molemmat järjestöt ilman rahaa kuin antaa vain toiselle sitä.
Oikeudenmukaisuus on tietenkin vaikea sana ymmärtää, mutta uskon että kirkon piiristä löytyy niin oppineita miehiä, että näinkin vaikeaselkoiset käsitteet saataisiin taottua hiukan paksumpaankin kalloon. Kirkon piiristä toivon noita opettajia siksi, että jollain maallisemmalla pedagogilla saattaisi pinna palaa näiden sällien kanssa. Toinen hyvä syy on se, että kirkolla oli ennen käytössään opetusmenetelmiä, joita toivoisin nykyäänkin tälläisissä erityistapauksessa käytettävän. Sunnuntaiaamu jalkapuussa saattaisi nimittäin avata aivan uusia näkökulmia oikeudenmukaisuuteen.
Sitten kun Satakuntaliitto myönsi Elämän Leivälle 70000 euron avustuksen, homma alkoikin mennä kiville. Tarvittiin kaksi yhdistystä siihen, mihin aiemmin oli riittänyt yksi, ja hengen miehet ottivat käyttöönsä niinkin maalliset aseet kuin lukkojen uudelleen sarjoittamiset, pankkikorttien takavarikoinnit ja kokouspöytäkirjoilla kikkailun taistellessaan tuosta avustuksesta. Toissijaisesti riidellään myös siitä, millä tavalla painotettua jumalan sanaa sille leipäpussin hakijalle tarjotaan, joten täydellisen farssin ainekset ovat olemassa. Pääasia eli ne autettavat ovat tietenkin tässä riidassa unohtuneet, sillä lehtihaastattelussa (SK 18.4) ilman rahaa jääneen järjestön nokkamies Pekka Nurmi sanoi, että oikeudenmukaisempaa olisi jättää molemmat järjestöt ilman rahaa kuin antaa vain toiselle sitä.
Oikeudenmukaisuus on tietenkin vaikea sana ymmärtää, mutta uskon että kirkon piiristä löytyy niin oppineita miehiä, että näinkin vaikeaselkoiset käsitteet saataisiin taottua hiukan paksumpaankin kalloon. Kirkon piiristä toivon noita opettajia siksi, että jollain maallisemmalla pedagogilla saattaisi pinna palaa näiden sällien kanssa. Toinen hyvä syy on se, että kirkolla oli ennen käytössään opetusmenetelmiä, joita toivoisin nykyäänkin tälläisissä erityistapauksessa käytettävän. Sunnuntaiaamu jalkapuussa saattaisi nimittäin avata aivan uusia näkökulmia oikeudenmukaisuuteen.
Sunday, April 10, 2005
Jokaisessa meissä asuu taiteilija (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.4.2005)
Harri Manner: Suuri performanssi. Johnny Kniga 2005
Taiteilijat ovat epäilyttävää porukkaa, ja heidän tekemänsä taide saattaa olla pelkkää huijausta, sillä eihän näistä installaatioista ja performansseista koskaan tiedä, mitä ne esittävät. Varsinkaan kun näiden taide-elämysten saatesanoiksi tarjotut selitykset ovat usein niin käsittämättömiä, että tavallinen kielenkäyttäjä voisi erehtyä pitämään niitä selityksiä dadaistisena runona. Tämä on pelkistetty lähtökohta Harri Mannerin taiteen maailmaan sijoittuvalle satiirille Suuri performanssi, ja kiitettävällä sinnikkyydellä Manner pitää tästä lähtökohdastaan kiinni.
Sinnikkyys on siinäkin mielessä hyvä sana tämän romaanin yhteyteen, että oikeastaan Manner on kirjoittanut tämän teoksen jo kertaalleen. Sarjakuvakirjassa ARS 2005 - Nykytaiteen näköaloja Manner nimittäin ensimmäisen kerran esitteli meille myös Suuressa performanssissa esiintyvän taidehistorioitsija ja kulttuurisosiologi Alpo Haapanummen, ja hänen melko murhaavat käsityksensä nykytaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. ARS 2005:sta onkin vaikea löytää yhtään lausetta tai ajatusta, joka ei ainakin jossain muodossa esiintyisi myös Suuressa performanssissa.
Tiiliseinä onkin
Erottava tekijä
Suuren performanssin ainut ero tuohon edellämainittuun sarjakuvakirjaan onkin, että nyt kirjalla on selkeä keskushenkilö muurari Jaakko Tolvanen, joka eräänlaisen taidekasvatuksen intensiivikurssin jälkeen päätyy Postmodernin Taiteen Akatemian tohtorinkoulutusohjelmaan. Paikkansa tohtorinkoulutusohjelmassa Tolvanen ansaitsee tiiliseinää esittävillä tiili-installaatioillaan, jotka kriitikoiden mukaan peilaavat eroavuuden käsitettä ja joissa katsoja voi kohdata itsensä toisena.
Lukijan tehtäväksi jääkin sitten päättää tuoko tämä sinänsä ihan hupaisa keskushenkilö ja hänen ympärilleen kyhätty aikamoisen hauraaksi jäävä rakkauskertomus teokseen sellaista lisäarvoa, että se on kannattanut julkaista toiseen kertaan. Itse tyydyn vain toteamaan, että harva hyväkään vitsi on parhaimmillaan enää toisella esityskerralla.
Sarjakuva-albumin sivuuttaneiden ei tietenkään tarvitse murehtia Mannerin ideoiden toisteisuutta, ja heitä Suuri performanssi varmasti naurattaa. Ainakin jos heillä ei ole kovin läheistä suhdetta nykytaiteeseen. Sen verran häijyn kuvan Manner nimittäin nykytaiteilijoista maalaa, että he tuskin osaavat Mannerin huumorista kovinkaan paljon nauttia. Entistä häijymmäksi Suuren performanssin tekee se, että Manner on tehnyt monista henkilöistä kovin helposti tunnistettavia. Nimiä on muutettu vain vähän, ja monet romaanihenkilöiden hölmöimmistä lausunnoista on leikattu suoraan todellisten esikuvien suusta.
Ei kai tämä
sentään totta ole?
Taidemaailmaa kehystävän liturgisen puheen lisäksi Mannerin erityisen pilkan kohteena on taiteen instituutioituminen. Yhteiskuntakriitikosta on tullut valtaapitävien harmiton sylikoira, joka taloudelliset ja muut etunsa turvatakseen määrittelee tulevan linjansa Parlamentaarisessa Luovuusstrategiakomiteassa ja tekee läheistä yhteistyötä mm. Pörssikeinottelijayhdistyksen kanssa. Taiteen ylintä päätäntävaltaa käyttää Käsitetaiteen Keskuskollegio, joka Päivälehden arvosteluja lukemalla päättää kenelle myönnetään elinikäinen luovan työn työskentelyedellytysten turvaamistakuu. Lisärahoitusta taiteilija sitten luonnollisesti hakee Marmeladirahastosta. Mahdolliset taiteenvastaiset populistiset hyökkäykset taas tukahduttaa Museolehtoriyhdistys arvovaltaisilla kannanotoillaan.
Räväkät kärjistykset ovat siis Mannerin tehokeino, ja niille on mukava hörähdellä, kun itsellä ei ole juuri minkäänlaista kosketuspintaa nykytaiteeseen. Hieman vaisumman sävyn nuo hörähdykset saivat, kun aloin mielessäni miettiä, voisiko tämä satiiri ulottua laajemmallekin kuin pelkkään nykytaiteeseen? Voisiko esimerkiksi Suomen suurimman kustantajan ja sanomalehden liitto olla jollain tavalla rinnastettavissa Päivälehden yksinvaltiuteen ja olisiko näillä Mannerin kuvaamilla hupsuilla taidekasvattajatädeillä jotain yhteistä kirjallisuuden läänintaiteilijoiden ja sanataidekouluttajien kanssa? Vaiensin kuitenkin mielestäni nuo kysymykset, sillä ovathan ne nyt sentään kokonaan eri asioita.
Eivätkö olekin?
Taiteilijat ovat epäilyttävää porukkaa, ja heidän tekemänsä taide saattaa olla pelkkää huijausta, sillä eihän näistä installaatioista ja performansseista koskaan tiedä, mitä ne esittävät. Varsinkaan kun näiden taide-elämysten saatesanoiksi tarjotut selitykset ovat usein niin käsittämättömiä, että tavallinen kielenkäyttäjä voisi erehtyä pitämään niitä selityksiä dadaistisena runona. Tämä on pelkistetty lähtökohta Harri Mannerin taiteen maailmaan sijoittuvalle satiirille Suuri performanssi, ja kiitettävällä sinnikkyydellä Manner pitää tästä lähtökohdastaan kiinni.
Sinnikkyys on siinäkin mielessä hyvä sana tämän romaanin yhteyteen, että oikeastaan Manner on kirjoittanut tämän teoksen jo kertaalleen. Sarjakuvakirjassa ARS 2005 - Nykytaiteen näköaloja Manner nimittäin ensimmäisen kerran esitteli meille myös Suuressa performanssissa esiintyvän taidehistorioitsija ja kulttuurisosiologi Alpo Haapanummen, ja hänen melko murhaavat käsityksensä nykytaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. ARS 2005:sta onkin vaikea löytää yhtään lausetta tai ajatusta, joka ei ainakin jossain muodossa esiintyisi myös Suuressa performanssissa.
Tiiliseinä onkin
Erottava tekijä
Suuren performanssin ainut ero tuohon edellämainittuun sarjakuvakirjaan onkin, että nyt kirjalla on selkeä keskushenkilö muurari Jaakko Tolvanen, joka eräänlaisen taidekasvatuksen intensiivikurssin jälkeen päätyy Postmodernin Taiteen Akatemian tohtorinkoulutusohjelmaan. Paikkansa tohtorinkoulutusohjelmassa Tolvanen ansaitsee tiiliseinää esittävillä tiili-installaatioillaan, jotka kriitikoiden mukaan peilaavat eroavuuden käsitettä ja joissa katsoja voi kohdata itsensä toisena.
Lukijan tehtäväksi jääkin sitten päättää tuoko tämä sinänsä ihan hupaisa keskushenkilö ja hänen ympärilleen kyhätty aikamoisen hauraaksi jäävä rakkauskertomus teokseen sellaista lisäarvoa, että se on kannattanut julkaista toiseen kertaan. Itse tyydyn vain toteamaan, että harva hyväkään vitsi on parhaimmillaan enää toisella esityskerralla.
Sarjakuva-albumin sivuuttaneiden ei tietenkään tarvitse murehtia Mannerin ideoiden toisteisuutta, ja heitä Suuri performanssi varmasti naurattaa. Ainakin jos heillä ei ole kovin läheistä suhdetta nykytaiteeseen. Sen verran häijyn kuvan Manner nimittäin nykytaiteilijoista maalaa, että he tuskin osaavat Mannerin huumorista kovinkaan paljon nauttia. Entistä häijymmäksi Suuren performanssin tekee se, että Manner on tehnyt monista henkilöistä kovin helposti tunnistettavia. Nimiä on muutettu vain vähän, ja monet romaanihenkilöiden hölmöimmistä lausunnoista on leikattu suoraan todellisten esikuvien suusta.
Ei kai tämä
sentään totta ole?
Taidemaailmaa kehystävän liturgisen puheen lisäksi Mannerin erityisen pilkan kohteena on taiteen instituutioituminen. Yhteiskuntakriitikosta on tullut valtaapitävien harmiton sylikoira, joka taloudelliset ja muut etunsa turvatakseen määrittelee tulevan linjansa Parlamentaarisessa Luovuusstrategiakomiteassa ja tekee läheistä yhteistyötä mm. Pörssikeinottelijayhdistyksen kanssa. Taiteen ylintä päätäntävaltaa käyttää Käsitetaiteen Keskuskollegio, joka Päivälehden arvosteluja lukemalla päättää kenelle myönnetään elinikäinen luovan työn työskentelyedellytysten turvaamistakuu. Lisärahoitusta taiteilija sitten luonnollisesti hakee Marmeladirahastosta. Mahdolliset taiteenvastaiset populistiset hyökkäykset taas tukahduttaa Museolehtoriyhdistys arvovaltaisilla kannanotoillaan.
Räväkät kärjistykset ovat siis Mannerin tehokeino, ja niille on mukava hörähdellä, kun itsellä ei ole juuri minkäänlaista kosketuspintaa nykytaiteeseen. Hieman vaisumman sävyn nuo hörähdykset saivat, kun aloin mielessäni miettiä, voisiko tämä satiiri ulottua laajemmallekin kuin pelkkään nykytaiteeseen? Voisiko esimerkiksi Suomen suurimman kustantajan ja sanomalehden liitto olla jollain tavalla rinnastettavissa Päivälehden yksinvaltiuteen ja olisiko näillä Mannerin kuvaamilla hupsuilla taidekasvattajatädeillä jotain yhteistä kirjallisuuden läänintaiteilijoiden ja sanataidekouluttajien kanssa? Vaiensin kuitenkin mielestäni nuo kysymykset, sillä ovathan ne nyt sentään kokonaan eri asioita.
Eivätkö olekin?
Saturday, April 02, 2005
Ei ainakaan oman elämänsä sankareita (julkaistu Satakunnan Kansassa 1.4.2005)
Mikko Reitala: Päähenkilö. Otava 2005
Näyttelijänä ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö on avioliittodraama Terhosta ja Milenasta, joiden liitto vaikuttaa lähinnä käytännölliseltä asumisjärjestelyltä. Edes pariskunnan yhteinen harrastus shoppaaminen ei tunnu luovan yhteisyyttä puolisoiden välille, sillä kumpikin shoppaa pääasiassa yksin. Terhon ja Milenan pujottelu kalliiden myymälöiden tavarapaljoudessa tuokin mieleen sinkkukuvauksista tutun pakonomaisen partnerin ja onnen etsinnän, ja näin ollen ostaminen, kuluttaminen esittäytyykin romaanissa suvunjatkamisen postmodernina korvikkeena. Määrittäähän merkkivaate tai muu vastaava ulospäin näkyvä kallishintainen tunniste ihmisen aseman nyky-yhteiskunnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin suku joskus ammoisina aikoina.
Toisaalta romaani on myös kertomus sukujen hajoamisesta, menneisyyden vähittäisestä katoamisesta, isistä ja äideistä jotka ovat lapsilleen etäisiä ihan siitä riippumatta, ovatko he näiden elämässä läsnä vai eivät. Milenan isän Auliksen, alkoholilla elämänsä tuhonneen puoluejyrän, kautta romaani avautuu myös kuvaukseksi ajasta, jolloin poliittiset ideologiat kelpaavat enää muistelmien lehdille tai sitten eivät enää niihinkään. Auliksen kuolema taas piirtää lukijan eteen kuvan siitä, kuinka vähän ja yllättäviä asioita ihmisestä jääkään jäljelle hänen kuoltuaan. Romaanin loppuun on vielä ladattu hyppysellinen mysteerinkin aineksia, sillä lukijan mieleen jää leijumaan kysymys, miten ja miksi Aulis oikein kuolikaan.
Murtuma menneen
ja nykyisyyden välillä
Edellä kirjoitettu kuvaa hyvin Päähenkilön olennaisinta piirrettä, moneen suuntaan kurottuvaa laveutta, sillä mihinkään lajityyppilokeroon Päähenkilö ei tunnu sopivan. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että romaani ei löydä lopullista muotoaan, sillä minkäänlaista hapuilua suuntaan tai toiseen Reitala ei tekstissään harrasta. Itseasiassa esikoiskirjailija Reitala kuljettaa laajalle levinnyttä tarinaansa sellaisella sisäistyneellä tasapainoisuudella, että nykyproosan rytminvaihdoksiin tottuneen lukijan tekisi ajoittain mieli mennä potkimaan edes joku epätasaisuus tarinankulkuun. Romaani kun kuitenkin sietää keskenään riiteleviäkin aineksia.
Jos Päähenkilöstä kuitenkin haluaa etsiä yhtä kaiken siististi pakettiin niputtavaa teemaa, sen saattaisi parhaiten löytää henkilöiden suhteesta omaan aikaansa, murtumasta joka rikkoo elämän jatkumon. Esimerkiksi romaanin näennäinen päähenkilö Terho elää elämäänsä voimakkaan appiukon varjossa, ja kun tuo varjo sitten poistuu, hän huomaa, että ei hänellä varjon lisäksi juuri mitään muuta ole ollutkaan. Kaikki on alettava kokonaan alusta, sillä jo eletyllä ja nykyisyydellä ei ole enää mitään yhteyttä.
Samanlaisia kuin vääriin elämäntarinoihin joutuneita ihmiskohtaloita Päähenkilö esittelee useita, ja nämä kohtalot punovat romaanin sisään verkon, jossa on tarttumapintaa useampaankin erilaiseen lähestymistapaan. Mikään täydellisen tiivis tuo verkko ei ole, mutta niin tiivis kuitenkin, että ihan hyvät mahdollisuudet lukijalla on sen vangiksi jäädä.
Näyttelijänä ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö on avioliittodraama Terhosta ja Milenasta, joiden liitto vaikuttaa lähinnä käytännölliseltä asumisjärjestelyltä. Edes pariskunnan yhteinen harrastus shoppaaminen ei tunnu luovan yhteisyyttä puolisoiden välille, sillä kumpikin shoppaa pääasiassa yksin. Terhon ja Milenan pujottelu kalliiden myymälöiden tavarapaljoudessa tuokin mieleen sinkkukuvauksista tutun pakonomaisen partnerin ja onnen etsinnän, ja näin ollen ostaminen, kuluttaminen esittäytyykin romaanissa suvunjatkamisen postmodernina korvikkeena. Määrittäähän merkkivaate tai muu vastaava ulospäin näkyvä kallishintainen tunniste ihmisen aseman nyky-yhteiskunnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin suku joskus ammoisina aikoina.
Toisaalta romaani on myös kertomus sukujen hajoamisesta, menneisyyden vähittäisestä katoamisesta, isistä ja äideistä jotka ovat lapsilleen etäisiä ihan siitä riippumatta, ovatko he näiden elämässä läsnä vai eivät. Milenan isän Auliksen, alkoholilla elämänsä tuhonneen puoluejyrän, kautta romaani avautuu myös kuvaukseksi ajasta, jolloin poliittiset ideologiat kelpaavat enää muistelmien lehdille tai sitten eivät enää niihinkään. Auliksen kuolema taas piirtää lukijan eteen kuvan siitä, kuinka vähän ja yllättäviä asioita ihmisestä jääkään jäljelle hänen kuoltuaan. Romaanin loppuun on vielä ladattu hyppysellinen mysteerinkin aineksia, sillä lukijan mieleen jää leijumaan kysymys, miten ja miksi Aulis oikein kuolikaan.
Murtuma menneen
ja nykyisyyden välillä
Edellä kirjoitettu kuvaa hyvin Päähenkilön olennaisinta piirrettä, moneen suuntaan kurottuvaa laveutta, sillä mihinkään lajityyppilokeroon Päähenkilö ei tunnu sopivan. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että romaani ei löydä lopullista muotoaan, sillä minkäänlaista hapuilua suuntaan tai toiseen Reitala ei tekstissään harrasta. Itseasiassa esikoiskirjailija Reitala kuljettaa laajalle levinnyttä tarinaansa sellaisella sisäistyneellä tasapainoisuudella, että nykyproosan rytminvaihdoksiin tottuneen lukijan tekisi ajoittain mieli mennä potkimaan edes joku epätasaisuus tarinankulkuun. Romaani kun kuitenkin sietää keskenään riiteleviäkin aineksia.
Jos Päähenkilöstä kuitenkin haluaa etsiä yhtä kaiken siististi pakettiin niputtavaa teemaa, sen saattaisi parhaiten löytää henkilöiden suhteesta omaan aikaansa, murtumasta joka rikkoo elämän jatkumon. Esimerkiksi romaanin näennäinen päähenkilö Terho elää elämäänsä voimakkaan appiukon varjossa, ja kun tuo varjo sitten poistuu, hän huomaa, että ei hänellä varjon lisäksi juuri mitään muuta ole ollutkaan. Kaikki on alettava kokonaan alusta, sillä jo eletyllä ja nykyisyydellä ei ole enää mitään yhteyttä.
Samanlaisia kuin vääriin elämäntarinoihin joutuneita ihmiskohtaloita Päähenkilö esittelee useita, ja nämä kohtalot punovat romaanin sisään verkon, jossa on tarttumapintaa useampaankin erilaiseen lähestymistapaan. Mikään täydellisen tiivis tuo verkko ei ole, mutta niin tiivis kuitenkin, että ihan hyvät mahdollisuudet lukijalla on sen vangiksi jäädä.
