Sunday, February 27, 2005
KIRKKO ELÄMYSTEOLLISUUDEN PURISTUKSESSA (julkaistu Porin Sanomissa 27.2.2005)
En ole koskaan uskonut, että palkkapussin suuruus tai yhteiskunnallisen aseman merkittävyys tekisi ihmisestä erityisen. Siksi en järkyttynyt, kun luin, että piispa Ilkka Kantola oli eroamassa vaimostaan. Ei kai yksi avioero nyt ihmeitä merkitse, kun vuosittain eroaa melkein 15 000 avioparia?
Olin kuitenkin väärässä. Piispa Ilkka Kantolan avioero oli kova juttu, ja se oli sitä erityisesti medialle ja kirkon valtaapitäville. Median kiinnostuksen ymmärrän. Seksi myy, ja piispa vehtaamassa väärän viltin alla on herkullista materiaalia lööppinikkareille.
Mutta mikä Ilkka Kantolan avioelämässä järkytti muita piispoja niin, että heidän oli alettava vaatia Kantolan eroa? Ei kai aviollinen uskottomuus nyt niin ennenkuulumatonta voi piispoillekaan olla. Olisiko järkytyksellä mitään tekemistä sen kanssa, että kirkkohäät on kirkon tuotteista ainoa, joka on säilyttänyt kilpailuasemansa nykyisillä elämysmarkkinoilla? Tietysti hautajaisillakin on merkittävä markkina-asema, mutta se nyt perustuu ennemminkin vaihtoehtojen vähyyteen kuin ihmisten haluun saada kirkolliset hautajaiset. Ennen kirkolla oli sentään myytävänään pelastus, mutta kun tutkimusten mukaan valtaosa uskovaisista ei usko enää helvettiin, ei siinäkään ole enää entistä markkinarakoa. Minkälainen osuus kirkolle oikeastaan jäisi tavallisen ei-aktiiviseurakuntalaisen elämään, jos se ei enää toimisi ristiäisten, häiden ja hautajaisten harmittomana seremoniamestarina?
Olisivatko piispat siis ennenkaikkea huolissaan kirkon vaikutusvallan kaventumisesta? Hankalahan se on kirkkohäitä nuorisolle kaupitella, jos kirkon omat edustajatkaan eivät enää näytä avioliiton pyhyyteen uskovan. Ja siitä kuudennesta käskystä on tässä kohtaa enää edes turha puhua. Senhän uusi käännös on suorastaan malliesimerkki siitä, kuinka kirkko on valmis muokkaamaan opetuksiaan helpommin myytävään muotoon.
Olin kuitenkin väärässä. Piispa Ilkka Kantolan avioero oli kova juttu, ja se oli sitä erityisesti medialle ja kirkon valtaapitäville. Median kiinnostuksen ymmärrän. Seksi myy, ja piispa vehtaamassa väärän viltin alla on herkullista materiaalia lööppinikkareille.
Mutta mikä Ilkka Kantolan avioelämässä järkytti muita piispoja niin, että heidän oli alettava vaatia Kantolan eroa? Ei kai aviollinen uskottomuus nyt niin ennenkuulumatonta voi piispoillekaan olla. Olisiko järkytyksellä mitään tekemistä sen kanssa, että kirkkohäät on kirkon tuotteista ainoa, joka on säilyttänyt kilpailuasemansa nykyisillä elämysmarkkinoilla? Tietysti hautajaisillakin on merkittävä markkina-asema, mutta se nyt perustuu ennemminkin vaihtoehtojen vähyyteen kuin ihmisten haluun saada kirkolliset hautajaiset. Ennen kirkolla oli sentään myytävänään pelastus, mutta kun tutkimusten mukaan valtaosa uskovaisista ei usko enää helvettiin, ei siinäkään ole enää entistä markkinarakoa. Minkälainen osuus kirkolle oikeastaan jäisi tavallisen ei-aktiiviseurakuntalaisen elämään, jos se ei enää toimisi ristiäisten, häiden ja hautajaisten harmittomana seremoniamestarina?
Olisivatko piispat siis ennenkaikkea huolissaan kirkon vaikutusvallan kaventumisesta? Hankalahan se on kirkkohäitä nuorisolle kaupitella, jos kirkon omat edustajatkaan eivät enää näytä avioliiton pyhyyteen uskovan. Ja siitä kuudennesta käskystä on tässä kohtaa enää edes turha puhua. Senhän uusi käännös on suorastaan malliesimerkki siitä, kuinka kirkko on valmis muokkaamaan opetuksiaan helpommin myytävään muotoon.
Sunday, February 20, 2005
Mies ja nainen ja lasta vailla (julkaistu Satakunnan Kansassa 20.2.2005
Jukka-Pekka Palviainen: Hedelmäpeli. Johnny Kniga 2005
Jukka-Pekka Palviaisen romaanin Hedelmäpelin päähenkilöt opettaja Anita ja toimittaja Asko ovat keski-ikää lähestyvä aviopari, joiden suhteessa on riittävästi rahaa ja hyvää seksiä. Ainoastaan lapsi puuttuu, ja tutkimukset paljastavat, että syyllinen tuohon puutteeseen on Asko. Kun vielä pariskunnan varallisuus ja oikeastaan työpaikatkin ovat lähes yksinomaan Anitan ansiota, on selvää, että liian vähäiset ja hitaat siittiöt keikuttavat jo ennestään hieman vinossa olleen suhteen lähes kokonaan kumolleen.
Lähtökohta on siis pelottavan tuttu, eikä Palviaisella olekaan avioparin lapsensaantiongelmista mitään järkevää uutta sanottavaa. Itseasiassa hänen tarinansa onkin sitä samaa hömppätahnaa, josta kaupalliset tv-kanavat keittävät kokoon näpsäkän 12-osaisen komediallisen ihmissuhdedraaman vapaa-aikamme turrutukseksi.
Mutta tärkein on silti vielä sanomatta: Jukka-Pekka Palviaisen Hedelmäpeli on sata kertaa antoisampi tuttavuus kuin useimmat samaa aihetta sivuavat elokuvat tai tv-sarjat.
Hedelmäpelin ansiot ovat nimittäin ihan toisaalla kuin jalat alta vievässä tarinassa, sillä Palviainen kuvaa todellisuutta ensisijaisesti ihmisten eikä niinkään kertomansa tarinan kautta. Esimerkiksi kuva nuoresta tytöstä, joka menee rautatieasemalle vilkuttamaan lähteville junille, koska se saattaa lohduttaa jotain yksinäistä matkustajaa, on oivallinen tiivistys ajastamme. Kun Palviainen sitten vielä hetken päästä paljastaa tytön oman tragedian, on lapsettomuudenkin kuvaukseen saatu aivan uutta syvyyttä. Samanlaisia elämänmakuisia totuudenlohkareita Palviainen on louhinut romaaninsa laitamille niin paljon muitakin, että Hedelmäpeli muodostuu paljon jykevämmäksi kuin sen pelkkä juonikuvion seuraaminen antaisi olettaa.
Ehkä liiallistakin
moniäänisyyttä
Romaanilla on monta kertojaa, osa heistä on todennäköisesti aivan turhiakin, sillä omimmillaan Palviainen on kertoessaan tarinaansa sensaatiohakuisessa juorulehdessä työskentelevän Askon kautta. Surullisenkoomista naistenmiestähän Palviainen osasi jo kuvata edellisessä romaanissaan Reinossa, ja nyt kun tämä tohvelisankarin ja unelmarakastajan risteytys vielä kohtaa työssään aikamme ilmiöitä aina keskinkertaisista iskelmälaulajista Rauman murretta puhuviin kansainvälisiin pornotähtiin, saa sarkasmin hallitseva kirjailija asetelmasta paljon irti.
Häijyysasteikon ääripäähän Palviainen ei kuitenkaan sarkasmiruuviaan kiristä, sillä Palviaista ja hänen päähenkilöään yhdistää tietynlainen piikikkyyden alle kätkeytyvä lempeys. Niinpä valtakunnan julkkiksiksi pyrkivät entiset rakennusmiehet ja kampaajat pääsevät Palviaisen käsittelyssä melko helpolla, ja julkisuusrumbaa pyörittäville rahamiehillekin on varattu vain aavistuksen täysiverisempiä ilkimysten rooleja. Ratkaisua voisi moittia herkullisen tilanteen hukkaamiseksi, mutta toisaalta on paha mennä jälkikäteen sorkkimaan kokonaisuutta, joka kuitenkin koskettaa lukijan tunneskaalaa niin tasapainoisesti, että Hedelmäpelin luettuaan olo on kuin olisi elänyt palan kokonaan toista elämää.
Verbalistista nokkeluuttaan soisin Palviaisen tulevaisuudessa suitsivan hiukan. Ehkä hän seuraavassa romaanissaan voisi jättää jonkun mahdollisuuden nokkelaan sanaleikkiin käyttämättäkin.
Jukka-Pekka Palviaisen romaanin Hedelmäpelin päähenkilöt opettaja Anita ja toimittaja Asko ovat keski-ikää lähestyvä aviopari, joiden suhteessa on riittävästi rahaa ja hyvää seksiä. Ainoastaan lapsi puuttuu, ja tutkimukset paljastavat, että syyllinen tuohon puutteeseen on Asko. Kun vielä pariskunnan varallisuus ja oikeastaan työpaikatkin ovat lähes yksinomaan Anitan ansiota, on selvää, että liian vähäiset ja hitaat siittiöt keikuttavat jo ennestään hieman vinossa olleen suhteen lähes kokonaan kumolleen.
Lähtökohta on siis pelottavan tuttu, eikä Palviaisella olekaan avioparin lapsensaantiongelmista mitään järkevää uutta sanottavaa. Itseasiassa hänen tarinansa onkin sitä samaa hömppätahnaa, josta kaupalliset tv-kanavat keittävät kokoon näpsäkän 12-osaisen komediallisen ihmissuhdedraaman vapaa-aikamme turrutukseksi.
Mutta tärkein on silti vielä sanomatta: Jukka-Pekka Palviaisen Hedelmäpeli on sata kertaa antoisampi tuttavuus kuin useimmat samaa aihetta sivuavat elokuvat tai tv-sarjat.
Hedelmäpelin ansiot ovat nimittäin ihan toisaalla kuin jalat alta vievässä tarinassa, sillä Palviainen kuvaa todellisuutta ensisijaisesti ihmisten eikä niinkään kertomansa tarinan kautta. Esimerkiksi kuva nuoresta tytöstä, joka menee rautatieasemalle vilkuttamaan lähteville junille, koska se saattaa lohduttaa jotain yksinäistä matkustajaa, on oivallinen tiivistys ajastamme. Kun Palviainen sitten vielä hetken päästä paljastaa tytön oman tragedian, on lapsettomuudenkin kuvaukseen saatu aivan uutta syvyyttä. Samanlaisia elämänmakuisia totuudenlohkareita Palviainen on louhinut romaaninsa laitamille niin paljon muitakin, että Hedelmäpeli muodostuu paljon jykevämmäksi kuin sen pelkkä juonikuvion seuraaminen antaisi olettaa.
Ehkä liiallistakin
moniäänisyyttä
Romaanilla on monta kertojaa, osa heistä on todennäköisesti aivan turhiakin, sillä omimmillaan Palviainen on kertoessaan tarinaansa sensaatiohakuisessa juorulehdessä työskentelevän Askon kautta. Surullisenkoomista naistenmiestähän Palviainen osasi jo kuvata edellisessä romaanissaan Reinossa, ja nyt kun tämä tohvelisankarin ja unelmarakastajan risteytys vielä kohtaa työssään aikamme ilmiöitä aina keskinkertaisista iskelmälaulajista Rauman murretta puhuviin kansainvälisiin pornotähtiin, saa sarkasmin hallitseva kirjailija asetelmasta paljon irti.
Häijyysasteikon ääripäähän Palviainen ei kuitenkaan sarkasmiruuviaan kiristä, sillä Palviaista ja hänen päähenkilöään yhdistää tietynlainen piikikkyyden alle kätkeytyvä lempeys. Niinpä valtakunnan julkkiksiksi pyrkivät entiset rakennusmiehet ja kampaajat pääsevät Palviaisen käsittelyssä melko helpolla, ja julkisuusrumbaa pyörittäville rahamiehillekin on varattu vain aavistuksen täysiverisempiä ilkimysten rooleja. Ratkaisua voisi moittia herkullisen tilanteen hukkaamiseksi, mutta toisaalta on paha mennä jälkikäteen sorkkimaan kokonaisuutta, joka kuitenkin koskettaa lukijan tunneskaalaa niin tasapainoisesti, että Hedelmäpelin luettuaan olo on kuin olisi elänyt palan kokonaan toista elämää.
Verbalistista nokkeluuttaan soisin Palviaisen tulevaisuudessa suitsivan hiukan. Ehkä hän seuraavassa romaanissaan voisi jättää jonkun mahdollisuuden nokkelaan sanaleikkiin käyttämättäkin.
Sunday, February 13, 2005
Löytöjä kirjailijan harjoituskirjasta (julkaistu Satakunnan Kansassa 13.2.2005)
Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä. Tammi 2005. Suomentanut Erkki Jukarainen
Maineensa vakiinnuttaneen kirjailijan pöytälaatikosta löytyy paljon tavaraa, jonka kustantaja uskoo kiinnostavan lukijoita ennenkaikkea kannessa olevan nimen eikä niinkään kansien välissä olevan sisällön takia. Näin on myös uusimman Paul Auster -suomennoksen Yksinäisyyden äärellä kanssa, sillä ilman nimekästä tekijäänsä tätä teosta olisi tuskin koskaan käännetty suomeksi. Kiirettä kääntämisen kanssa ei ole silti pidetty nytkään, sillä englanniksi kirja on ilmestynyt jo vuonna 1982, kun useimmat Austerin teokset ovat saaneet suomenkieliset käännöksensä jo parin kolmen vuoden viiveellä.
Yksinäisyyden äärellä on ennenkaikkea muistelma, ja teoksen ensimmäinen osa Näkymättömän miehen muotokuva muistelee Paul Austerin isää, jonka elämä on jäänyt hänen pojalleen aikamoiseksi arvoitukseksi. Tätä arvoitusta Auster sitten lähtee kirjoituksellaan purkamaan, ja arvoituksen takaa löytyy uusia salaisuuksia ja mysteerejä, joita joku Austeria huonompi kirjailija myös selityksiksi tarjoaisi. Auster ei kuitenkaan siihen sorru, vaan arvoituksen löytäminen, kuvaaminen ja ratkaiseminen riittävät hänelle.
Mysteereihinhän Auster on mieltynyt muutenkin, ja monissa hänen kirjoissaan elämä näyttäytyykin ihmisten väliin jäävänä arvoituksena, jossa satunnaiset sirpaleet muodostavat yllättäviä ja tarinan uuteen suuntaan syökseviä kytkentöjä. Henkilöt jäävät usein aikamoisiksi statisteiksi tässä yllättävien yhteensattumien ohjaamassa draamassa, ja niin käy myös Näkymättömän miehen muotokuvassa. Edes tekstin päähenkilöt, toisilleen vieraiksi jääneet isä ja poika, eivät saa ääriviivojensa sisään muuta kuin joukon terävästi kuvattuja anekdootteja.
Muistista, kirjallisuudesta
ja elämästä ylipäätään
Kirjan toinen osa Muistin kirja linkittyy väljästi ensimmäiseen osaan, sillä tässäkin osassa pohdiskellaan paljon isän ja pojan suhdetta. Tällä kertaa edellisen osan pojasta on nyt tullut isä, yksinäisyydessään kärvistelevä kirjailija A, joka on avioerossa menettänyt siihenastisen elämänsä ja joka muistiinsa turvautumalla yrittää kuroa sitä taas kokoon. Onhan muisti hänen näkemyksensä mukaan tila, jossa jokin tapahtuu toiseen kertaan.
Pelkäksi kadonneen auvon haikailuksi Muistin kirja ei kuitenkaan jää, sillä lähinnä kyse on aloittelevan kirjailijan harjoituskirjasta, johon kirjailija hahmottelee niitä ajatuksia, joita hän tulee myöhemmässä tuotannossaan työstämään kiitosta rohmuaviksi romaaneiksi. Muistin kirja onkin kuin kutsu yhden ajatteluprosessin alkulähteille, ja mielenkiintoista olikin lukea sen kanssa rinnan Austerin hitaammin kypsynyttä tuotantoa ja huomata, mitä kaikkea noista vielä aavistuksen hapuilevista pohdiskeluista on sittemmin ehtinyt kasvaa.
Austerin oman tuotannon lisäksi Yksinäisyyden äärellä houkuttelee lukemaan myös aimo läjän muuta kirjallisuutta, sillä monia ajatuksiaan Auster hahmottelee kirjallisten esimerkkien kautta. Tälläinen syvälliseen argumentointiin pyrkivä ajattelutapa on piristävä poikkeus tässä kirjallista sivistystä karttavassa ajassa, ja ainahan on mielenkiintoista vertailla lukukokemusten herättämiä ajatuksia. Juuri lukuhalun herättäjänä Yksinäisyyden äärellä ansaitseekin muuten ehkä aavistuksen heiveröiseksi jäävän olemassaolon oikeutuksensa.
Maineensa vakiinnuttaneen kirjailijan pöytälaatikosta löytyy paljon tavaraa, jonka kustantaja uskoo kiinnostavan lukijoita ennenkaikkea kannessa olevan nimen eikä niinkään kansien välissä olevan sisällön takia. Näin on myös uusimman Paul Auster -suomennoksen Yksinäisyyden äärellä kanssa, sillä ilman nimekästä tekijäänsä tätä teosta olisi tuskin koskaan käännetty suomeksi. Kiirettä kääntämisen kanssa ei ole silti pidetty nytkään, sillä englanniksi kirja on ilmestynyt jo vuonna 1982, kun useimmat Austerin teokset ovat saaneet suomenkieliset käännöksensä jo parin kolmen vuoden viiveellä.
Yksinäisyyden äärellä on ennenkaikkea muistelma, ja teoksen ensimmäinen osa Näkymättömän miehen muotokuva muistelee Paul Austerin isää, jonka elämä on jäänyt hänen pojalleen aikamoiseksi arvoitukseksi. Tätä arvoitusta Auster sitten lähtee kirjoituksellaan purkamaan, ja arvoituksen takaa löytyy uusia salaisuuksia ja mysteerejä, joita joku Austeria huonompi kirjailija myös selityksiksi tarjoaisi. Auster ei kuitenkaan siihen sorru, vaan arvoituksen löytäminen, kuvaaminen ja ratkaiseminen riittävät hänelle.
Mysteereihinhän Auster on mieltynyt muutenkin, ja monissa hänen kirjoissaan elämä näyttäytyykin ihmisten väliin jäävänä arvoituksena, jossa satunnaiset sirpaleet muodostavat yllättäviä ja tarinan uuteen suuntaan syökseviä kytkentöjä. Henkilöt jäävät usein aikamoisiksi statisteiksi tässä yllättävien yhteensattumien ohjaamassa draamassa, ja niin käy myös Näkymättömän miehen muotokuvassa. Edes tekstin päähenkilöt, toisilleen vieraiksi jääneet isä ja poika, eivät saa ääriviivojensa sisään muuta kuin joukon terävästi kuvattuja anekdootteja.
Muistista, kirjallisuudesta
ja elämästä ylipäätään
Kirjan toinen osa Muistin kirja linkittyy väljästi ensimmäiseen osaan, sillä tässäkin osassa pohdiskellaan paljon isän ja pojan suhdetta. Tällä kertaa edellisen osan pojasta on nyt tullut isä, yksinäisyydessään kärvistelevä kirjailija A, joka on avioerossa menettänyt siihenastisen elämänsä ja joka muistiinsa turvautumalla yrittää kuroa sitä taas kokoon. Onhan muisti hänen näkemyksensä mukaan tila, jossa jokin tapahtuu toiseen kertaan.
Pelkäksi kadonneen auvon haikailuksi Muistin kirja ei kuitenkaan jää, sillä lähinnä kyse on aloittelevan kirjailijan harjoituskirjasta, johon kirjailija hahmottelee niitä ajatuksia, joita hän tulee myöhemmässä tuotannossaan työstämään kiitosta rohmuaviksi romaaneiksi. Muistin kirja onkin kuin kutsu yhden ajatteluprosessin alkulähteille, ja mielenkiintoista olikin lukea sen kanssa rinnan Austerin hitaammin kypsynyttä tuotantoa ja huomata, mitä kaikkea noista vielä aavistuksen hapuilevista pohdiskeluista on sittemmin ehtinyt kasvaa.
Austerin oman tuotannon lisäksi Yksinäisyyden äärellä houkuttelee lukemaan myös aimo läjän muuta kirjallisuutta, sillä monia ajatuksiaan Auster hahmottelee kirjallisten esimerkkien kautta. Tälläinen syvälliseen argumentointiin pyrkivä ajattelutapa on piristävä poikkeus tässä kirjallista sivistystä karttavassa ajassa, ja ainahan on mielenkiintoista vertailla lukukokemusten herättämiä ajatuksia. Juuri lukuhalun herättäjänä Yksinäisyyden äärellä ansaitseekin muuten ehkä aavistuksen heiveröiseksi jäävän olemassaolon oikeutuksensa.
