Monday, January 29, 2007
Ja vielä kerran Göteborgiin (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2006)
Asko Sahlberg: Paluu pimeään. WSOY 2006
´´Entä jos olenkin väärässä? Jos kaupunki ei olekaan syyllinen ja minä olen jatkuvasti paennut vastuuta, linnoittautunut lurjusmaisesti syyntakeettomuuteni valheellisiin kulisseihin?´´
Edelle lainattuun kysymykseen voi tiivistää Asko Sahlbergin Paluu pimeään -romaanin. Teos nimittäin palaa niihin maisemiin ja henkilöihin, jotka jo Sahlbergin huikeissa Pimeän ääni ja Hämärän jäljissä -romaaneissa esiintyivät. Nekin henkilöt jotka ovat uusia, ovat Sahlbergin tuotantoon tutustuneelle lukijalle tuttuja. Kovin samanlaistahan se suurkaupungin pohjalle ahdettu väki tuntuu nimittäin olevan, vaikka nimi ja kansalaisuuskin välillä muuttuu.
Kuten alun lainauskin vihjaa, Paluu pimeään kuitenkin kyseenalaistaa sen, mitä Göteborg-trilogian kaksi ensimmäistä osaa meille synkkämielisyyteen taipuvaisesta kertojasta opettivat. Nyt kertojan menneisyys ei suostu mukautumaan pelkäksi kaunokirjallisuuden rakennusmateriaaliksi, vaan se vainoaa kertojaa kuukasvoisen miehen muodossa. Samalla koko kertojan minuus saa valaistuksen, jota suurkaupungin yökään ei enää niin suoraviivaisesti pysty heijastamaan.
Melkein se odotettu
siirtolaisromaani
Pelkäksi paluuksi tuttuihin maisemiin romaani ei jää senkään vuoksi, että nyt kaikessa on koko ajan suurta lopullisuuden ja totaalisuuden makua. Tällä kertaa nimittäin valintaa ei tehdäkään pimeän ja hämärän vaan pimeän ja valon välillä. Jonkin on suurkaupunkiin hautautuneen suomalaiskertojan elämässä pakko muuttua - tai sitten sen elämän on vain yksinkertaisesti loputtava.
Mutta tietenkään Paluu pimeään ei ole pelkkää sisäsiittoista keskustelua Sahlbergin aiempien teosten kanssa. Itseasiassa Paluu pimeään tuntuu hiukkasen jopa siltä suurelta siirtolaisromaanilta, jota Sahlbergilta on jo pitkään odotettu. Tietenkään Sahlberg ei vastaa noihin odotuksiin niin suoraviivaisesti kuin siirtolaisromaanin odottajat toivoisivat, sillä Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta tuskin kelpaa pohjaksi ruotsinsuomalaisuutta käsittelevään historiankirjoitukseen.
Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta on nimittäin niin raadollinen, että ajoittain romaania lukiessa tuntuu kuin seuraisi villieläinlauman sisäistä reviiritaistelua. En toki tiedä, mitä kirjailija itse on ajatellut, mutta kun minä luin kuvausta suomalaisen pikkurikollisen Jakobssonin ja balkanilaismafian välisestä valtataistelusta, uskon samalla lukeneeni kertomusta pohjoismaalaisen elämäntavan kuolinkamppailusta.
Toki Paluu pimeään -romaania voi lukea myös kertomuksena eksistentiaalisemmasta siirtolaisuudesta. Tässä lähestymistavassa ihminen ei jätäkään pelkästään kotimaataan, vaan hän jättää ennenkaikkea oman omimman itsensä ja ottaa tilalle palan kenelle tahansa kuuluvaa todellisuutta. Tällöin muiden ihmiskohtaloista tulee minuuden polttoainetta, mutta todellista yhteyttä lähimmäisiinsä tälläinen itselleenkin ulkopuolinen ei voi koskaan saavuttaa.
´´Entä jos olenkin väärässä? Jos kaupunki ei olekaan syyllinen ja minä olen jatkuvasti paennut vastuuta, linnoittautunut lurjusmaisesti syyntakeettomuuteni valheellisiin kulisseihin?´´
Edelle lainattuun kysymykseen voi tiivistää Asko Sahlbergin Paluu pimeään -romaanin. Teos nimittäin palaa niihin maisemiin ja henkilöihin, jotka jo Sahlbergin huikeissa Pimeän ääni ja Hämärän jäljissä -romaaneissa esiintyivät. Nekin henkilöt jotka ovat uusia, ovat Sahlbergin tuotantoon tutustuneelle lukijalle tuttuja. Kovin samanlaistahan se suurkaupungin pohjalle ahdettu väki tuntuu nimittäin olevan, vaikka nimi ja kansalaisuuskin välillä muuttuu.
Kuten alun lainauskin vihjaa, Paluu pimeään kuitenkin kyseenalaistaa sen, mitä Göteborg-trilogian kaksi ensimmäistä osaa meille synkkämielisyyteen taipuvaisesta kertojasta opettivat. Nyt kertojan menneisyys ei suostu mukautumaan pelkäksi kaunokirjallisuuden rakennusmateriaaliksi, vaan se vainoaa kertojaa kuukasvoisen miehen muodossa. Samalla koko kertojan minuus saa valaistuksen, jota suurkaupungin yökään ei enää niin suoraviivaisesti pysty heijastamaan.
Melkein se odotettu
siirtolaisromaani
Pelkäksi paluuksi tuttuihin maisemiin romaani ei jää senkään vuoksi, että nyt kaikessa on koko ajan suurta lopullisuuden ja totaalisuuden makua. Tällä kertaa nimittäin valintaa ei tehdäkään pimeän ja hämärän vaan pimeän ja valon välillä. Jonkin on suurkaupunkiin hautautuneen suomalaiskertojan elämässä pakko muuttua - tai sitten sen elämän on vain yksinkertaisesti loputtava.
Mutta tietenkään Paluu pimeään ei ole pelkkää sisäsiittoista keskustelua Sahlbergin aiempien teosten kanssa. Itseasiassa Paluu pimeään tuntuu hiukkasen jopa siltä suurelta siirtolaisromaanilta, jota Sahlbergilta on jo pitkään odotettu. Tietenkään Sahlberg ei vastaa noihin odotuksiin niin suoraviivaisesti kuin siirtolaisromaanin odottajat toivoisivat, sillä Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta tuskin kelpaa pohjaksi ruotsinsuomalaisuutta käsittelevään historiankirjoitukseen.
Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta on nimittäin niin raadollinen, että ajoittain romaania lukiessa tuntuu kuin seuraisi villieläinlauman sisäistä reviiritaistelua. En toki tiedä, mitä kirjailija itse on ajatellut, mutta kun minä luin kuvausta suomalaisen pikkurikollisen Jakobssonin ja balkanilaismafian välisestä valtataistelusta, uskon samalla lukeneeni kertomusta pohjoismaalaisen elämäntavan kuolinkamppailusta.
Toki Paluu pimeään -romaania voi lukea myös kertomuksena eksistentiaalisemmasta siirtolaisuudesta. Tässä lähestymistavassa ihminen ei jätäkään pelkästään kotimaataan, vaan hän jättää ennenkaikkea oman omimman itsensä ja ottaa tilalle palan kenelle tahansa kuuluvaa todellisuutta. Tällöin muiden ihmiskohtaloista tulee minuuden polttoainetta, mutta todellista yhteyttä lähimmäisiinsä tälläinen itselleenkin ulkopuolinen ei voi koskaan saavuttaa.
