Monday, January 29, 2007
Ihmissuhderintamalta ei mitään uutta (julkaistu Satakunnan Kansassa 3.11.2006)
Mauri Paasilinna: Vihkiloma. Gummerus 2006
Mauri Paasilinnan jatkosodan aikaan sijoittuva romaanisarja on jo edennyt kolmanteen osaan, ja Vihkiloma jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Korpivaellus jäi. Sankarikersantti Veikko Valkama heräilee vaikeasti haavoittuneena sotilassairaalassa, ja jo ensimmäisissä houreissa hänen silmiinsä nousee kuvia häntä niin tylysti saksalaisupseerin kanssa pettäneestä Eila Leppäsestä, jonka silmät ´´jostain kumman syystä läikehtivät myös läheisyyttä ja lämpöä. ´´ Ihan yksipuolisia nämä tunteet eivät ole, sillä omalla tahollaan Eilakin jo ajattelee Veikosta näin: ´´Veikon olisi voinut panna koska tahansa komeimpien saksalaisten upseerien rinnalle, ja vaikka hän ei yhtä sliipattu ollutkaan, korvasi jämerä miehekkyys kyllä prässit ja saappaiden kiillon. ´´
Tätä jo ensimmäisessä osassa rikottua nuorta rakkautta ollaan siis kovasti saattelemassa yhteen, mutta koska Paasilinna tuntuu haluavan tähän romaanisarjaan ainakin vielä yhden osan, ihan suorinta tietä yhteisen katon alle ei tietenkään voida mennä. Niinpä Veikkokin ehtii mennä naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan kanssa, mutta Eilan miehessä aikanaan sytyttämä mustasukkaisuus riivaa tuota suhdetta niin, ettei se oikein ehdi saada ilmaa siipiensä alle.
Eila taas kamppailee opintojensa ja aviottoman lapsensa kanssa pommitusten piinamassa Helsingissä, ja nuo pommitukset saavatkin aikaan dramaattisen onnettomuuden hänen elämässään. Paasilinnan tapaan tämä onnettomuus esitellään jonkinlaisena jumalallisena rangaistuksena Eilan aiemmasta siveettömyydestä, vaikka se itseasiassa johtuukin vain hänen typeryydestään.
Klisheinen vai
lajityyppisidonnainen?
Ihmissuhderintamalta ei siis mitään uutta, mutta muilta osin Vihkiloma petraa edeltäjiinsä nähden. Sotakuvauksissa alkaa olla aito tappamisen meininki, eikä sotiminen tunnu enää pelkältä luontoretkeilyn sivutuotteelta. Myös taistelutahdon asteittaisen murtumisen Paasilinna kuvaa hyvin, ja muutenkin sota-ajan henki on nyt jotain enemmän kuin pelkkiä saksalaisten kanssa liehakoivia suomalaisneitoja.
Toki Vihkilomassa sotaromaaninakin omat rasittavuutensa on, mutta ne ovat niin lajityyppisidonnaisia, että niistä on kai turha alkaa narista. Suomalainen, luokkatietoinen sotaromaanihan kuuluu kirjoittaa niin, että kouluja käymätön rivisotilas näkee puolustuksen aukot ensisilmäyksellä paremmin kuin siihen koulutuksen saanut upseeri. Samoihin sääntöihin kuuluu kaiketi myös, että johtavien upseerien kuuluu olla silloin pelaamassa tennistä, kun herrojen kiukkuiseksi piinaama jermu vastaanottaa vihollisen ratkaisevaksi aikomaa hyökkäystä.
Mauri Paasilinnan jatkosodan aikaan sijoittuva romaanisarja on jo edennyt kolmanteen osaan, ja Vihkiloma jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Korpivaellus jäi. Sankarikersantti Veikko Valkama heräilee vaikeasti haavoittuneena sotilassairaalassa, ja jo ensimmäisissä houreissa hänen silmiinsä nousee kuvia häntä niin tylysti saksalaisupseerin kanssa pettäneestä Eila Leppäsestä, jonka silmät ´´jostain kumman syystä läikehtivät myös läheisyyttä ja lämpöä. ´´ Ihan yksipuolisia nämä tunteet eivät ole, sillä omalla tahollaan Eilakin jo ajattelee Veikosta näin: ´´Veikon olisi voinut panna koska tahansa komeimpien saksalaisten upseerien rinnalle, ja vaikka hän ei yhtä sliipattu ollutkaan, korvasi jämerä miehekkyys kyllä prässit ja saappaiden kiillon. ´´
Tätä jo ensimmäisessä osassa rikottua nuorta rakkautta ollaan siis kovasti saattelemassa yhteen, mutta koska Paasilinna tuntuu haluavan tähän romaanisarjaan ainakin vielä yhden osan, ihan suorinta tietä yhteisen katon alle ei tietenkään voida mennä. Niinpä Veikkokin ehtii mennä naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan kanssa, mutta Eilan miehessä aikanaan sytyttämä mustasukkaisuus riivaa tuota suhdetta niin, ettei se oikein ehdi saada ilmaa siipiensä alle.
Eila taas kamppailee opintojensa ja aviottoman lapsensa kanssa pommitusten piinamassa Helsingissä, ja nuo pommitukset saavatkin aikaan dramaattisen onnettomuuden hänen elämässään. Paasilinnan tapaan tämä onnettomuus esitellään jonkinlaisena jumalallisena rangaistuksena Eilan aiemmasta siveettömyydestä, vaikka se itseasiassa johtuukin vain hänen typeryydestään.
Klisheinen vai
lajityyppisidonnainen?
Ihmissuhderintamalta ei siis mitään uutta, mutta muilta osin Vihkiloma petraa edeltäjiinsä nähden. Sotakuvauksissa alkaa olla aito tappamisen meininki, eikä sotiminen tunnu enää pelkältä luontoretkeilyn sivutuotteelta. Myös taistelutahdon asteittaisen murtumisen Paasilinna kuvaa hyvin, ja muutenkin sota-ajan henki on nyt jotain enemmän kuin pelkkiä saksalaisten kanssa liehakoivia suomalaisneitoja.
Toki Vihkilomassa sotaromaaninakin omat rasittavuutensa on, mutta ne ovat niin lajityyppisidonnaisia, että niistä on kai turha alkaa narista. Suomalainen, luokkatietoinen sotaromaanihan kuuluu kirjoittaa niin, että kouluja käymätön rivisotilas näkee puolustuksen aukot ensisilmäyksellä paremmin kuin siihen koulutuksen saanut upseeri. Samoihin sääntöihin kuuluu kaiketi myös, että johtavien upseerien kuuluu olla silloin pelaamassa tennistä, kun herrojen kiukkuiseksi piinaama jermu vastaanottaa vihollisen ratkaisevaksi aikomaa hyökkäystä.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
