Jussi Aurén

Markku Ropponen: Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi 2005

Kolme raakaa ja väkivaltaista murhaa, poliisin pyörittämä huumekauppa ja sotarikoksiin syyllistynyt palkkasoturi luulisi olevan aineksia, josta naputellaan kokoon tavallista tanakampi rikosromaani. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tuoreimman todistuksen tästä antaa Markku Ropposen Linnut vaikenevat, Kuhala, joka kaikista todennäköisyyksistä piittaamatta muotoutuu niin hyväntuuliseksi ja leppoisaksi dekkariksi, että suurimman osan aikaa murhatutkimukset tuntuvat olevan romaanissa vähän kuin turhaa painolastia. Pääasia kun kuitenkin on että Ropponen saa koko kirjan mitalla esitellä vuolaana virtaavaa verbalistikkaansa ja tehdä muka nokkelia havaintoja nykymaailman menosta.

Yksityisetsivä Otto Kuhalahan on jo monille perinteisen arvoitusdekkarin ystäville tuttu, ja dekkarikliseiden parodiana Kuhala toimiikin oikein hyvin. Halpa viski, yksityisetsivän työhön epäluuloisesti suhtautuvat poliisit ja ongelmajätettä muistuttavat autot saavat asianmukaisen osansa Kuhalan elämässä. Kun yksityiselämäkin on pikkuisen rempallaan, on selvää että ihan omista aineksista ei Kuhalaa ole yritettykään luoda.

Tietenkin Kuhalalla on myös sankarilliset hetkensä. Itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen hyökkäyksen hän taltuttaa videolta oppimallaan Muhammed Ali -väistöliikkeellä, ja ympäristöään terrorisoivan moottoripyöräjengi MC Muddyfieldin hän hoitelee silkalla voimalla ja oveluudella. Siinä häntä tosin hiukan auttavat jättiläiskokoinen lemmikkieläinten hautakiviedustaja Perttu Kane ja ravintoloitsija Max ´´Posion Moukari´´ Kuukunen, joka on aiemmin ollut ammattinyrkkeilijä.

Meno on siis jossain jännärin ja kesäteatterikomedian välimaastosta, ja suhteellisen hyvin paketti pysyy kasassa, vaikka aineksia onkin niin kovin monenlaiseen romaaniin. Kun niiden murhien ympärillekin vielä ihan näppärä arvoitus punotaan, omat ystävänsä Linnut vaikenevat, Kuhala varmasti löytää. Mitään sen enempää Markku Ropponenkaan on tuskin odottanut.

Jarkko Sipilä: Likainen kaupunki. Gummerus 2005

Jarkko Sipilän luomassa rikoskomisario Kari Takamäessä on ainesta Timo Harjunpään manttelinperijäksi, sitten kun Matti Yrjänä Joensuu jättää kirjoituskoneensa pölyttymään työpöytänsä kulmalle. Ihan pian näin ei kuitenkaan soisi käyvän, sillä vaikka näille kummallekin poliisille on ominaista aavistuksen epäuskottavaltakin haiskahtava hyvyys, Harjunpää on aidosti kiinnostava ja ristiriitainenkin hahmo, kun taas Takamäki on aika yksioikoinen puurtaja, joka suhtautuu rikollisuuteen kuin siivoja lattialta löytämäänsä oksennukseen.

Muutakin yhteistä rikoskirjallisuutemme vanhalla mestarilla ja viime vuosien ehkä kiinnostavimmalla tulokkaalla kuitenkin on, ja tärkein näistä yhdistävistä tekijöistä on heidän kykynsä kuvata maailmaa laajasta perspektiivistä. Heille rikos ei ole peli tai kilpailu, joka vie hetkeksi katsojansa koko huomion, vaan tutkimusten hektisimmässäkin vaiheessa kokonaiset elämät kiertyvät tarinan lomaan, ja maailma korahtelee tuskissaan kerronnan taustalla.

Sipilän uusimmassa Likainen kaupunki -romaanissakin Takamäki saa siivottavakseen sotkun, jota ovat olleet keittämässä niin syrjäytyneet moottoripyöräjengiläiset kuin rahan väärin perustein aateloima yläluokkakin. Apukokkeina soppaa ovat olleet sekoittamassa paha poliisi, hänen sinisilmäinen esimiehensä ja nuori kaunis nainen, joka tietää millä keinoin hän saa miehiltä haluamansa. Tällä miehityksellä lukijalle tarjoillaankin monta väkivaltaista kuolemaa ja salakuljetettu aselasti, jolla pystyisi aseistamaan kokonaisen armeijan.

Takamäestäkö
seuraava tv-dekkari?

Aineksia mukaansatempaavaan lukupakettiin siis on, ja kun Sipilä rikostoimittajana hallitsee sekä selkeän ja informatiivisen kirjoittamisen taidon että omaa riittävästi faktaa nykyaikaisesta poliisityöstä, eivät ainekset paljon tehokkaammin voisi tulla käytetyksi. Takamäen tiiviiksi hioutunut ryhmä rullaa tutkimuksia eteenpäin kuin kone, ja vaikka porukkaan ei atarimies Suhosta lukuun ottamatta mitään suuria persoonallisuuksia mahdukaan, alansa huippuammattilaisten työskentelyä on aina ilo seurata. Ryhmän ajoittainen maailmanparantajamainen asennekaan ei sanottavammin häiritse, kun hetkellinen naiivius kuitataan niin komeasti muuta kerrontaa sävyttävällä kyynisellä aineksella.

Mielenkiintoista onkin nähdä koska Takamäki ryhmineen saa ensiesiintymisensä televisiossa. Sipilän viileän dokumentoiva tyyli kun jättää mainiosti tilaa psykologista silmää omaavalle käsikirjoittajalle ja karismaattisille näyttelijöille.

Tapani Bagge. Julma maa. Tammi 2005

Tapani Bagge on jo useamman romaanin ajan kuvannut Hämeenlinnan alamaailmaa ja onnistunutkin luomaan joukon tyyppejä, jotka ainakin kotimaisessa rikoskirjallisuudessa hakevat vertaistaan. Ominaista näille Baggen hahmoille on aina ollut se, että rikoskirjallisuuden sijasta he tuntuisivat sopivan paremmin sosiaali- ja mielenterveystoimistojen asiakkaiksi. Päitä ja muitakin ruumiinjäseniä he tosin katkovat kovin miehekkäästi, mutta nojatuolinsa lämpöön käpertyneen lukijan mielenrauhasta Bagge on huolehtinut sillä, että pääasiassa nämä terä- ja ampuma-aseita kantavat mielipuolet silpovat toisiaan. Eihän toki kirjoja ostavaa keskiluokkaa saa suotta säikytellä.

Uusimmassa Julma maa -romaanissaan Bagge jatkaa reppanagalleriansa kasvattamista. Tapahtumien katalysaattorina on vankilasta lomalle pääsevä Black Angels -jengin johtaja Ozzy, jonka jengi ei ole moottoripyörä- vaan vanijengi Ozzyn tasapainohäiriön vuoksi. Nauraa ilmeisesti myös pitäisi, kun paljastuu, että hevimiehenä tunnetun Ozzyn suuri rakkaus onkin todellisuudessa Katri-Helena.

Ozzyn hyvin epämääräisenä vastavoimana romaanissa häärii varttihullu puolimanne ja yhden biisin karaoketähti Allu, jota Ozzy epäilee vasikoinnista. Tästä epäilyksestä romaanin väkivaltainen vyöry käynnistyy, ja kun vyöry oikein hurjimmilleen äityy, Baggella on ilmiselviä vaikeuksia keksiä, miten Allu oikein saataisiin tarinankulkuun mukaan. Mukana häntä on kuitenkin pakko roikottaa, kun hänelle on tultu viritettyä romanssi Baggen vakiohahmon vanhemman konstaapeli Leila Pohjasen kanssa.

Muitakin vanhoja tuttuja romaanissa esiintyy, ja esimerkiksi pimeän asekauppiaan Leksan ja hänen kovasti reipashenkisen vaimonsa minä tapaan aina mielelläni. Valitettavaa tosin on, että vaikka Bagge kuljettaakin henkilöidensä elämäntarinoita luontevasti, varsinaista elämää hän ei saa henkilöihinsä puhallettua. Aina kun on niin kovin kiire seuraavaan juonenkäänteeseen. Ammattiviihdyttäjänä Bagge toki tietää vahvuuteensa, joten siinä mielessä kovaa vauhdinpitoa on paha mennä moittimaan.

Entisellään Bagge siis on, joten hänen rikosromaaneihinsa ihastuneet voivat luottavaisin mielin avata Julman maan. Meille jotka toivomme kirjallisuudelta muutakin kuin kaavamaista itsensä toistoa, saattaa kuitenkin nousta mieleen kysymys: Olisiko Baggella tauon tai terästäytymisen paikka?

Reijo Mäki: Nuoruustango. Otava 2005

Me kaikki kannamme menneisyyttä mukanamme. Useimmille meistä se on vain pala elettyä elämää, sarja päiviä joista ehkä joku on jäänyt muita pysyvämmin mieleen, mutta toisille meistä menneisyys on painolasti, joka vetää meitä sinne, minne me emme haluaisi lainkaan mennä. Juuri tällä jälkimmäisellä tavalla menneisyys on mukana Reijo Mäen uusimmassa romaanissa Nuoruustango, ja sellaisella ryminällä menneisyys nykyhetkeen rynnistää, ettei edes ikuinen hymypoika Jussi Vares voi sivuuttaa sitä kohtaamista millään oluttuopin takaa heitetyllä letkautuksella.

Mäki kirjoittaa siis (anti)sankarilleen nuoruuden, siirtää hänet tältä vuosituhannelta ja seurusteluravintola Uudesta Apteekista 70-luvulle ja taka-Satakunnan kälyisiin levytansseihin, enkä ainakaan minä pitänyt tästä aikamatkasta lainkaan. Jo hävinneelle maalaismiljöölle on parempiakin kuvaajia kuin Mäki, mutta vielä ongelmallisemmaksi tilanne muuttuu kun Mäki yrittää tällä 70-luvun pintaraapaisullaan selittää, miksi Jussi Vareksesta on tullut sellainen oluthuuruinen casanova jona me olemme oppineet hänet tuntemaan. Kun kerran Mäki on tähänkin asti pärjännyt ilman, että hänen on tarvinnut erityisemmin satsata henkilöidensä psykologiseen syvyyteen, ei tuota sarkaa olisi mielestäni tarvinnut nytkään alkaa kyntämään.

Onneksi 70-luvulle sijoittuva prologi on kuitenkin vain 11 sivua pitkä, ja vaikka sillä omat vaikutuksensa romaanin myöhempiin tapahtumiin onkin, se kannattaa ehdottomasti lukea vain tarinan liikkeelle sysäävänä voimana ja unohtaa kaikki sen syvällisemmät merkitykset. Kun nimittäin Nuoruustangosta häivyttää kömpelösti kuvatun Vareksen onnettoman ensirakkauden, ja sen nykyhetkeen tuomat tummat heijastukset, jäljelle jää vallan mainiosti toimivaa rikosviihdettä, jossa paino on enemmänkin sanalla viihde kuin sanalla rikos. Niin monipolvinen Mäen punoma rikosvyyhti nimittäin on, että arvoituksien ratkaisemisen sijasta ainakin minä keskityin mieluummin vain nauttimaan siitä hyvästä meiningistä, jota Mäki totisesti osaa paperille suoltaa.

Värikkäitä sivuhenkilöitä
ja oudon tuttuja tapahtumia

Mäkihän on oivaltanut Vares-sarjansa alusta asti, että mainiokaan yksityisetsivä ei pysty yksin hyvää meininkiä luomaan, vaan myös vastapuolella on oltava mielenkiinnon vangitsevia hahmoja. Monet Mäen luomista rikollisista ovatkin olleet jo syntyessään pieniä klassikoita, ja rikollisgalleria on nytkin vähintäänkin kirjava. Ainakin minua sykähdytti tavattomasti väkivaltapalveluja myyvä porilaiskaksikko Alpakka ja Pata-Ässä, joiden keikka Turkuun ei todellakaan suju onnellisten tähtien alla. Pientä bonusta huumorintajulleni tarjosi sekin, että kaksikon toimeenpaneva osapuoli Pata-Ässä elää vieläkin Ässien kevään 1978 mestaruusjuhlia, ja romaanin väittämän mukaan Porissa on nelisenkymmentä muutakin herraa, jotka eivät ole vielä saaneet noita mestaruusjuhlia katkeamaan.

Satakunnan Kansan lukijoita täytyy vielä erikseen varoittaa, että mikäli jotkut romaanin kohtauksista tuntuvat oudon tutulta, kyseessä ei ole mikään déjà-vu-kokemus. Mäki on nimittäin lainannut osia tähän romaaniinsa Satakunnan Kansassakin vuonna 2002 julkaistusta kesädekkarista Kahdesti kuollut kävelee jälleen. Niitä jotka tuon onnettoman teelmän muistavat, haluan kuitenkin rohkaista tarttumaan tähän kirjaan, sillä yhteneväisyyksistä huolimatta Nuoruustango on ihan luettavaksi kirjoitettu.

Porin päättäjät ovat nyt reilun viikon bailanneet sen vuoksi, että maatalousministeri Juha Korkeaoja lupasi Poriin valtionhallinnon palvelukeskuksen. Jonkin verran booliliemiin on jouduttu lisäämään makeutusta, koska karvas maku jäi siitä, että maaseutuvirasto kuitenkin meni Seinäjoelle. Kalskahtaahan virasto aina komeammalta kuin palvelukeskus.

Minä olen katsellut tuota juhlintaa sivusta, tapani mukaan otsa hämmennyksestä hiukan rypyssä, ja miettinyt, mitä Pori oikeastaan tässä jaossa sai? Jostain mielen lokeroista nimittäin silmiini nousee kuva hymyilevistä Silviosta ja Paavosta ja elintarvikevirastosta, jonka puolikkaan Silvio-setä 2003 Suomelle antoi. Siihenkin virastoon olisi varmasti syytä käydä tutustumassa. Kunhan vain joku kertoisi, missä päin Suomea se on.

Sadasta työpaikastahan on puhuttu. Sitten joskus ja ehkä. Vieläkin useammasta työpaikasta haaveilevat jotkut, mutta silloin konditionaali on niin suuri, että tähänkin lauseeseen tarvittaisiin kokonaan uusi kirjasintyyppi. Silloin nimittäin täytyy muidenkin kuin maa- ja metsätalousministeriön ulkoistaa palvelujaan nimenomaan Poriin, ja jokainen voi tykönään miettiä, kuinka todennäköisesti näin tulee käymään.

En myöskään täysin tunne omakseni sitä tuvan ikkuna -perspektiiviä, jolla paikallinen media on tätä asiaa käsitellyt. Tietenkin on kivaa jos joku paikallinen tradenomi pääsee siirtymään lähimarketin kassalta valtionhallinnon palvelukeskuksen palkanlaskijaksi, mutta järkevämminkin verorahoja voisi käyttää kuin kuskata virastoja sinne, mistä päättävässä asemassa oleva puolue kipeimmin ääniä tarvitsee.

Jos sitäpaitsi Suomessa joku virasto pitäisi hajasijoittaa, se olisi ehdottomasti eduskunta. Saattaisi satakuntalaistenkin kansanedustajien toimintaan tulla aivan uutta selkärankaa, kun asioita tulisi jokapäiväisemmin täältä äänestäjien näkövinkkelistä katseltua.

Presidentinvaalit ovat taas tulossa, ja kuten tunnettua vaalit saavat yleensä esiin typerimmät ominaisuudet sekä äänestäjistä että ehdokkaista. Tällä kertaa itsensä nolaajien kärkikaartiin rynnisti heti alkuvaiheessa SAK-johtaja Matti Tukiainen, joka Kalevan haastattelussa (20.9.2005) ilmoitti, että mikäli SAK lähtee presidentinvaalikampanjassa tukemaan rahallisesti ehdokas Tarja Halosta, SAK tukee samalla summalla myös Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen kampanjoita. Äkkiseltään ajatus luonnollisesti tuntuu kauniilta ja lähes hellyttävän naiivilta. Onhan tasapuolisuutta totuttu pitämään Suomessa niin suuressa arvossa, että tasapuolisuuden kyseessä ollen, ei järkeä enää saa tai ainakaan tarvitse käyttää.

Joitakin kysymyksiä kuitenkin nousee mieleen ja niistä ensimmäinen on, miksi SAK ylipäätään puuttuu presidentinvaaleihin? Siihen ei tietenkään kolmikannan luvatussa maassa saa vastausta, joten tyydytään heittämään jatkoksi pari helpompaa kysymystä. Aikooko SAK myös antaa muuta kuin rahallista tukea yhtä tasapuolisesti kaikille ehdokkaille? Onko ammattiosastoissa odotettavissa laajaakin lobbausta vaikkapa Vanhasen puolesta? Uskooko joku todella, että esimerkiksi Niinistö on SAK:lle yhtä mieluinen ehdokas kuin oman joukkueen Halonen?

Eli käytännössä SAK:n puolueettomuusjulistus on vain savuverho, jonka taakse kätketään se, että erovaisuuksiakin ehdokkaiden näkemyksistä tällä kertaa todella löytyy, ja osa eroavaisuuksista koskettaa varmasti SAK:kin jäsenkuntaa. SAK haluaa siis asiakysymyksiä karttelevan henkilövaalin, johon minkään yhteiskunnallisen valtaryhmittymän on vaikea ottaa kantaa, kun kerran SAK:kin on todennut ehdokkaat yhtä hyviksi. Taktiikkana se on tietysti viisas, mutta rehellisempää olisi olla tukematta yhtään ehdokasta ja käyttää nekin rahat vaikka SAK-johtajien kielikursseihin.

Kalle Isokallio: Terijoki takaisin. Tammi 2005

Ehkä olet joskus ihmetellyt, mitä tarkoitetaan esimerkiksi käsitteillä pohjoinen ulottuvuus, lähialueyhteistyö ja tietoyhteiskuntaohjelma, ja tuntenut jonkinlaista häpeääkin siitä, ettet ole vaivautunut sen tarkemmin noiden ohjelmien sisältöjä miettimään. Jos näin on, sinulla on hyvä syy lukea Kalle Isokallion romaani Terijoki takaisin, sillä siinä paljastetaan, ettei pohjoisen ulottuvuuden merkitystä tiedä koko Euroopassa kukaan muu kuin Lipponen, ja noille kahdelle muullekin projektille voidaan määritellä juuri sellainen sisältö kuin määrittelijälle on sillä hetkellä edullisinta.

Toki muitakin syitä lukea Terijoki takaisin löytyy, sillä Isokallio on taas kerran onnistunut olemaan aidosti hauska. Itseasiassa hän on nyt paljon hauskempikin kuin esimerkiksi edellisessä romaanissaan, Pelastaja Pelkosenniemeltä, sillä nyt pilkkakirveet lentävät niin laajalle ja niin moneen suuntaan, että vaikka niistä jotkut kohteensa ohi sujahtavatkin, ihan riittävästi niitä maaliin osuvia heittojakin kirjasta löytyy. Muutaman mojovan osuman saa ainakin kunnallinen päätöksentekojärjestelmämme, ja jokunen piikki irtoaa myös kalvinistiselle ja suoraselkäiselle pääministerille ja moraalista huolehtivalle ulkoministerille. Eurokansanedustaja Lasse Lehtinen taas tuntuu olevan kirjailijan suosiossa, sillä hän saa esiintyä kirjassa omalla nimellään, kun taas esimerkiksi presidenttiä on paljon hauskempaa kutsua Muumimammaksi.

Uudenlainen
YYA-sopimus

Enimmän osan naurunaiheistaan Isokallio löytää tuttuun tapaan suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta, ja tuota tilaa mustasukkaisesti ylläpitävistä poliitikoista. Lisämaustetta tähän kovin talouselämälähtöiseen yhteiskuntakriittisyyteen Isokallio saa kahdesta venäläisestä henkilöstään, kovasti rikollisen oloisesta Vasilista ja Pietarin pormestarin erityisneuvonantajasta Mirasta, jotka toistuvasti törmäävät suomalaiseen byrokratiaan yrittäessään hoitaa sellaisia pikkuasioita kuin vaikkapa kaasuputken vetämistä Venäjältä Hankoon ja jonkin suomalaisen rannikkokaupungin vuokraamista kansainvälisten mafiosojen kesänviettopaikaksi.

Minä en näille Isokallion yhteiskunnallisille ajatuksille paljon sen suurempaa arvoa anna kuin mitä kirjakaupan kassakone niiden hinnaksi kuittiin merkitsee, mutta olin kuitenkin mielissäni löytäessäni kirjan, jossa suomalaiset ja venäläiset yhdessä kyykyttävät EUta, ja suunnittelevat jo suurempiakin harppauksia maailmankaupan herruuteen. Onhan tuossa yhteistyössä jotain niin tavattoman nostalgista, ja kyllähän yksi kunnon naurunremakka mahtuu globalisaatiostakin käytävään keskusteluun.