Monday, January 29, 2007
Maria Kallio & Co. (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.8.2006)
Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö. Tammi 2006
Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Viimeinen kesäyö on taattu makupala kaikille Lehtolaisen faneille. Kertomukset ovat pääosin näpsäkästi punottuja rikosnovelleja, ja monet Lehtolaisen luomat vanhat hahmot esiintyvät näissä novelleissa. Maria Kallio on luonnollisesti monessa mukana, mutta osa hahmoista on kaivettu huomattavasti kauempaakin, ja saapa novellissa Naisten asiaa ennemmin lähinnä Maria Kallion oikeana kätenä toiminut Pekka Koivu itselleen koko kertojanvastuun. Minä jäin tosin vielä kaipailemaan novellia, jossa Lehtolaisen kaikkien aikojen kiinnostavin henkilö Pertsa Ström olisi herätetty henkiin, sillä Lehtolaisen kuvaamat poliisiryhmät ovat niin kovin harmonisia työyhteisöjä nykyään.
Osa novelleista lipeää huomattavasti rikosnovellin määritelmien ulkopuolelle, ja esimerkiksi novellissa Jouluenkeli Lehtolainen osoittaa, että hänellä on kykyä tehdä pätevää jälkeä myös oman lajityyppinsä ulkopuolella. Sähäkimmillään Lehtolainen on kuitenkin kokoelman nimikkonovellissa Viimeinen kesäyö, joka on perinteinen ja aavistuksen romanttinenkin maaseutumiljööseen sijoittuva murhamysteeri. Erityismaininnan tuo novelli ansaitsee myös sen takia, että se sisältää mielikuvituksellisimman murhan, mitä ainakaan minä olen pitkään aikaan lukenut.
Myös Lehtolaisen aiempien tekstien ongelmat ovat kokoelmassa vahvasti läsnä. Esimerkiksi Lehtolaisen epätoivoinen pyrkimys olla yhteiskuntakriittinen kirjailija, ei ole koskaan tuonut hänen kirjoihinsa yhtään omaperäistä ajatusta, eikä niin käy tälläkään kertaa. Toki vaikkapa tyttöjen ympärileikkaukset ovat varmasti useimpien suomalaisten mielestä väärin, mutta asetelma jossa suomalainen miespoliisi käy opettamassa sen sudanilaiselle bussikuskille, on alentuvuudessaan lähinnä rasistinen ja ennakkoluuloja ruokkiva.
Onkin itseasiassa aika jännittävää, kuinka perinteisiin näkökulmiin Lehtolainen koko ajan turvautuu. Nytkin hän kirjoittaa muun muassa sadomasokismista, lapsipornosta ja huumeista, mutta peruskoulutyylistä valistusta enempää hän ei edes yritä. Liekö tälläinen helposti sulava kriittisyys sitten juuri Lehtolaisen menestyksen salaisuus?
Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Viimeinen kesäyö on taattu makupala kaikille Lehtolaisen faneille. Kertomukset ovat pääosin näpsäkästi punottuja rikosnovelleja, ja monet Lehtolaisen luomat vanhat hahmot esiintyvät näissä novelleissa. Maria Kallio on luonnollisesti monessa mukana, mutta osa hahmoista on kaivettu huomattavasti kauempaakin, ja saapa novellissa Naisten asiaa ennemmin lähinnä Maria Kallion oikeana kätenä toiminut Pekka Koivu itselleen koko kertojanvastuun. Minä jäin tosin vielä kaipailemaan novellia, jossa Lehtolaisen kaikkien aikojen kiinnostavin henkilö Pertsa Ström olisi herätetty henkiin, sillä Lehtolaisen kuvaamat poliisiryhmät ovat niin kovin harmonisia työyhteisöjä nykyään.
Osa novelleista lipeää huomattavasti rikosnovellin määritelmien ulkopuolelle, ja esimerkiksi novellissa Jouluenkeli Lehtolainen osoittaa, että hänellä on kykyä tehdä pätevää jälkeä myös oman lajityyppinsä ulkopuolella. Sähäkimmillään Lehtolainen on kuitenkin kokoelman nimikkonovellissa Viimeinen kesäyö, joka on perinteinen ja aavistuksen romanttinenkin maaseutumiljööseen sijoittuva murhamysteeri. Erityismaininnan tuo novelli ansaitsee myös sen takia, että se sisältää mielikuvituksellisimman murhan, mitä ainakaan minä olen pitkään aikaan lukenut.
Myös Lehtolaisen aiempien tekstien ongelmat ovat kokoelmassa vahvasti läsnä. Esimerkiksi Lehtolaisen epätoivoinen pyrkimys olla yhteiskuntakriittinen kirjailija, ei ole koskaan tuonut hänen kirjoihinsa yhtään omaperäistä ajatusta, eikä niin käy tälläkään kertaa. Toki vaikkapa tyttöjen ympärileikkaukset ovat varmasti useimpien suomalaisten mielestä väärin, mutta asetelma jossa suomalainen miespoliisi käy opettamassa sen sudanilaiselle bussikuskille, on alentuvuudessaan lähinnä rasistinen ja ennakkoluuloja ruokkiva.
Onkin itseasiassa aika jännittävää, kuinka perinteisiin näkökulmiin Lehtolainen koko ajan turvautuu. Nytkin hän kirjoittaa muun muassa sadomasokismista, lapsipornosta ja huumeista, mutta peruskoulutyylistä valistusta enempää hän ei edes yritä. Liekö tälläinen helposti sulava kriittisyys sitten juuri Lehtolaisen menestyksen salaisuus?
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
