Monday, January 29, 2007
Miehen kuvia (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.8.2006)
Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006
Petri Tamminen lainaa romaaninsa Enon opetukset etulehdellä suomalaisen tietokirjallisuuden isänäkin pidetyn Antero Wareliuksen kirjaa Enon opetuksia luonnon asioista, ja tämä lainaus vaikuttaa siitä lähtien koko lukuprosessiin. Väistämättä Tammisen romaania alkaa lukea niinkuin se olisi vähän muutakin ja jotain enemmän kuin pelkkä romaani. Tammisen tekstin ystävää tuollainenkaan pönäkkä ennakkoasenne ei kuitenkaan lannista, sillä sitähän Tammisen koko kirjallinen tuotanto on tähän astikin ollut. Vähän muuta ja jotain enemmän kuin muut olisivat samoista aiheista saaneet irti.
Romaanin kertoja, yliopiston tuntiopettaja Jussi, etsii omaa rooliaan epätyydyttävässä avioliitossa, työssä ja elämässä yleensäkin. Omat odotukset, ihmissuhdeoppaat ja naistenlehtien artikkelit kun eivät oikein yhdenmukaisia ohjeita miehisyyden rakentamiseen tarjoa.
Kyse on siis äijäkirjallisuudesta, mutta koska romaanin on kirjoittanut Petri Tamminen, mitään viinassa ja seksissä rypemistä ei tästä itsensä etsimisestä muodostu. Toki niilläkin oma sijansa kirjassa on, mutta näitä äijäproosan peruskiviä katsellaan tässä romaanissa vain sivusta. Kertojan eno ja hänen ystävänsä Myrsky elävät nimittäin juuri sitä sankarillisen rappion koristamaa elämää, jota kertojakin haikailee, mutta jota hän ei itse uskalla tai osaa elää.
Me ollaan
sankareita kaikki
Kertoja kokee enonsa ja tämän ystävän ylivertaisina, sankareina ´´jotka menivät ja tulivat, lähtivät kylille ja oikoivat siellä vääryyksiä joita heidän eteensä osui niin kuin Mustanaamion eteen osui vääryyksiä, kun hän nousi valkean Heron selkään.´´ Lukijan on kuitenkin suurimman osan aikaa vaikea yhtyä kertojansa näkemykseen, eivätkä romaanin muutkaan henkilöt näe enossa ja Myrskyssä kuin pari holtitonta juoppoa. Tämä asetelma tekeekin romaanista tutkielman sankaruudesta ja niistä mekanismeista, joilla me esikuvamme valitsemme.
Sen lisäksi Enon opetukset myös havainnollistaa sitä maailmojen ja todellisuuksien erillisyyttä, joka on ajallemme tyypillistä. Erityisesti Tamminen havainnollistaa tätä kuvaamalla miesten ja naisten maailmat niin erilaisiksi, etteivät nuo maailmat voi kohdata kuin yhteentörmäyksien kautta.
Samaan yksilön eristyneisyyden korostamiseen tulkitsen myös viittaavan sen, että kertoja on valinnut esikuvakseen nimenomaan enon. Ei esimerkiksi isää tai jotain muuta läheisempää sukulaista. Kun vielä tapahtumien taustalla välkkyy koko ajan tv-kuvia kruununprinssi Charlesin mutkikkaasta avioelämästä, ei ihmisen tuomionomaista yksinäisyyttä voisi kai selvemmin alleviivata.
Tuomiopäivän pasuunaa Tammisesta ei kuitenkaan saa. Siitä hänen omintakeinen ja miltei kätketty huumorinsa pitää huolen. Tammisen huumori on nimittäin niin hienovireistä, niin ohueksi ja huomaamattomaksi hiottua, että suurimman osan aikaa ei tiedä, onko nyt soveliasta nauraa. Onhan itkukin tekemässä itseään koko ajan tykö.
Kun vielä lisään, että lopulta romaani kuitenkin sanoo jokaisen ihmisen olevan täydellinen, on helppo todeta tämän kirjasyksyn alkaneen poikkeuksellisen komeasti.
Petri Tamminen lainaa romaaninsa Enon opetukset etulehdellä suomalaisen tietokirjallisuuden isänäkin pidetyn Antero Wareliuksen kirjaa Enon opetuksia luonnon asioista, ja tämä lainaus vaikuttaa siitä lähtien koko lukuprosessiin. Väistämättä Tammisen romaania alkaa lukea niinkuin se olisi vähän muutakin ja jotain enemmän kuin pelkkä romaani. Tammisen tekstin ystävää tuollainenkaan pönäkkä ennakkoasenne ei kuitenkaan lannista, sillä sitähän Tammisen koko kirjallinen tuotanto on tähän astikin ollut. Vähän muuta ja jotain enemmän kuin muut olisivat samoista aiheista saaneet irti.
Romaanin kertoja, yliopiston tuntiopettaja Jussi, etsii omaa rooliaan epätyydyttävässä avioliitossa, työssä ja elämässä yleensäkin. Omat odotukset, ihmissuhdeoppaat ja naistenlehtien artikkelit kun eivät oikein yhdenmukaisia ohjeita miehisyyden rakentamiseen tarjoa.
Kyse on siis äijäkirjallisuudesta, mutta koska romaanin on kirjoittanut Petri Tamminen, mitään viinassa ja seksissä rypemistä ei tästä itsensä etsimisestä muodostu. Toki niilläkin oma sijansa kirjassa on, mutta näitä äijäproosan peruskiviä katsellaan tässä romaanissa vain sivusta. Kertojan eno ja hänen ystävänsä Myrsky elävät nimittäin juuri sitä sankarillisen rappion koristamaa elämää, jota kertojakin haikailee, mutta jota hän ei itse uskalla tai osaa elää.
Me ollaan
sankareita kaikki
Kertoja kokee enonsa ja tämän ystävän ylivertaisina, sankareina ´´jotka menivät ja tulivat, lähtivät kylille ja oikoivat siellä vääryyksiä joita heidän eteensä osui niin kuin Mustanaamion eteen osui vääryyksiä, kun hän nousi valkean Heron selkään.´´ Lukijan on kuitenkin suurimman osan aikaa vaikea yhtyä kertojansa näkemykseen, eivätkä romaanin muutkaan henkilöt näe enossa ja Myrskyssä kuin pari holtitonta juoppoa. Tämä asetelma tekeekin romaanista tutkielman sankaruudesta ja niistä mekanismeista, joilla me esikuvamme valitsemme.
Sen lisäksi Enon opetukset myös havainnollistaa sitä maailmojen ja todellisuuksien erillisyyttä, joka on ajallemme tyypillistä. Erityisesti Tamminen havainnollistaa tätä kuvaamalla miesten ja naisten maailmat niin erilaisiksi, etteivät nuo maailmat voi kohdata kuin yhteentörmäyksien kautta.
Samaan yksilön eristyneisyyden korostamiseen tulkitsen myös viittaavan sen, että kertoja on valinnut esikuvakseen nimenomaan enon. Ei esimerkiksi isää tai jotain muuta läheisempää sukulaista. Kun vielä tapahtumien taustalla välkkyy koko ajan tv-kuvia kruununprinssi Charlesin mutkikkaasta avioelämästä, ei ihmisen tuomionomaista yksinäisyyttä voisi kai selvemmin alleviivata.
Tuomiopäivän pasuunaa Tammisesta ei kuitenkaan saa. Siitä hänen omintakeinen ja miltei kätketty huumorinsa pitää huolen. Tammisen huumori on nimittäin niin hienovireistä, niin ohueksi ja huomaamattomaksi hiottua, että suurimman osan aikaa ei tiedä, onko nyt soveliasta nauraa. Onhan itkukin tekemässä itseään koko ajan tykö.
Kun vielä lisään, että lopulta romaani kuitenkin sanoo jokaisen ihmisen olevan täydellinen, on helppo todeta tämän kirjasyksyn alkaneen poikkeuksellisen komeasti.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
