Monday, January 29, 2007
Kaupungin ja kaupunkilaisten kasvukipuja (julkaistu Satakunnan Kansassa 7.9.2006)
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Otava 2006. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen
Missä kuljimme kerran -romaanin alaotsikko: Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi, kertoo sen oleellisemman. Ihmisen ja kaupungin epäsuhtaisesta symbioosista on kyse. Romaanin kaupunki on tietysti Helsinki, sillä Helsinkiähän Westö on koko ajan kuvannut ja kuvannut sitä kuin rakastettuaan; rakastettua joka väistämättä jättää varjoonsa kaikki ihmisen kokoiset henkilöt.
Makuasia sitten on, miten tähän Westön kirjallisen jatkumon uusimpaan osaan suhtautuu. Mitään sellaista mitä Westö ei olisi jo tehnyt, Missä kuljimme kerran -romaanissa ei nimittäin ole. Ajoittain se jopa kulkee löysässä käsikynkässä mainion Isän nimeen -romaanin kanssa, vaikka askellus aika lailla raskaampaa onkin.
Mutta totta on myös se, että Westön kerronta toimii, ja luettu alkaa elää ja muuttua koetuksi. Vastattavaksi siis jää, moittiako kirjailijaa siitä, että hän tekee sitä minkä hän osaa niin hyvin.
Maailma sotii,
ihmiset elävät
Romaani alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938 luoden kuitenkin vielä muutaman hätäisen silmäyksen tuleviin sotavuosiinkin. Paljon on siis historian myllerryksen tarjoamaa draamaa tarjolla, jos haluaa tarkkaa ajankuvaa piirtää, ja sitähän Westö haluaa tehdä. Itsenäisyyspyrkimykset, maailmansota ja meitä vielä enemmän ravistellut kansalaissota, ankeissa oloissa pitkään kytenyt sosialismi ja sosialismin vastavoimaksi noussut oikeistoradikalismi luovat hyvät kulissit kymmenien henkilöiden kirjalliselle saippuaoopperalle, jossa yksityinen ja yhteinen kohtaavat ja historia muuttuu kertomuksiksi.
Paitsi faktan ja fiktion sekoittamisella Westö luo toimivaa ajankuvaa myös kielellisellä taituruudellaan, jossa vanhahtavat ilmaisut soljahtelevat sujuvasti paikoilleen luettavuuden juurikaan kärsimättä. Suomennoksen kyseessä ollen tästä kuuluu suuri kiitos teoksen suomentaneelle Katriina Savolaiselle.
Jazzia, urheilua
ja erotiikkaa
Pelkkään maailmanpolitiikan ja sotahistorian kuvaamiseen tai puheenparren imitoimiseen Westö ei kuitenkaan tyydy, vaan hänelle ominaiseen tapaan ajan vyöry otetaan haltuun ennenkaikkea populaarikulttuurin kautta. Niinpä romaani kuvaa myös jazzmusiikin saapumisen ja juurtumisen Suomeen, muodin muutokset ja tietenkin - kun Westöstä on kyse - urheilun todelliset ja keksityt merkkipaalut.
On sitten kyse urheilijoista, taiteilijoista tai muusikoista, niin Westö kuvaa heitä häikäilemättömästi romantisoiden. Nuori työläisurheilija luopuu menestyksestä aatteensa vuoksi, valokuvaaja voittaa tavoitellun kiertopalkinnon eroottisilla kuvilla naispuolisista ystävistään ja aloittelevat muusikot löytävät sisäisen swinginsä kuvittelemalla soittavansa tavoittamattomien rakkauksiensa iholla. Ihmetellä täytyykin, miten Westö saa noinkin nuorisokirjamaiset kohtaukset luontevasti ujutettua aikuisille suunnattuun romaaniin. Mutta huomattava tosin myös on, ettei Westö ole romantisointia tai patetiaa ennenkään pelännyt.
Edellä kuvattu romanttinen elämänasenne on kuitenkin lähes pelkästään miesten yksinoikeus. Onnistunutta ajankuvaa lienee sekin, että elämä pitää romaanin naisia paljon raaemmin konkretiassa kiinni.
Lähellä lukijaa,
kaukana kerrottavasta
Missä kuljimme kerran on siis laaja ja henkilöitä siinä on paljon. Sekamelskaa se ei toki ole, ja kaiken hyörinän keskeltä on poimittavissa kokoava ajatus, kuinka vaikea ihmisen - ja vaikka sitten sen kaupunginkin - on tulla siksi mikä on. Ehyeksi en silti romaania luonnehtisi, sillä se on koko ajan hajoamassa jonnekin osiensa väliin. Henkilöt ja tapahtumat kun eivät kuitenkaan ole kyllin tiiviisti yhtä.
Suurin syyllinen tähän on varmasti romaanin kertoja, joka koko ajan pyrkii lähemmäksi lukijaa kuin kerrottaviaan. Esimerkiksi kansalaissodan kuvauksessa kertoja toimii kuin puolueeton sotilastarkkailija, ja lukija saa huomata pahuutta olleen niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Mitään sen yllättävämpää hänelle ei kuitenkaan kerrota. Jollei sitten pidä yllättävänä sitä, että ruotsinkieliset käyttäytyvät sodassa aivan yhtä raadollisesti kuin me suomenkielisetkin.
Missä kuljimme kerran -romaanin alaotsikko: Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi, kertoo sen oleellisemman. Ihmisen ja kaupungin epäsuhtaisesta symbioosista on kyse. Romaanin kaupunki on tietysti Helsinki, sillä Helsinkiähän Westö on koko ajan kuvannut ja kuvannut sitä kuin rakastettuaan; rakastettua joka väistämättä jättää varjoonsa kaikki ihmisen kokoiset henkilöt.
Makuasia sitten on, miten tähän Westön kirjallisen jatkumon uusimpaan osaan suhtautuu. Mitään sellaista mitä Westö ei olisi jo tehnyt, Missä kuljimme kerran -romaanissa ei nimittäin ole. Ajoittain se jopa kulkee löysässä käsikynkässä mainion Isän nimeen -romaanin kanssa, vaikka askellus aika lailla raskaampaa onkin.
Mutta totta on myös se, että Westön kerronta toimii, ja luettu alkaa elää ja muuttua koetuksi. Vastattavaksi siis jää, moittiako kirjailijaa siitä, että hän tekee sitä minkä hän osaa niin hyvin.
Maailma sotii,
ihmiset elävät
Romaani alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938 luoden kuitenkin vielä muutaman hätäisen silmäyksen tuleviin sotavuosiinkin. Paljon on siis historian myllerryksen tarjoamaa draamaa tarjolla, jos haluaa tarkkaa ajankuvaa piirtää, ja sitähän Westö haluaa tehdä. Itsenäisyyspyrkimykset, maailmansota ja meitä vielä enemmän ravistellut kansalaissota, ankeissa oloissa pitkään kytenyt sosialismi ja sosialismin vastavoimaksi noussut oikeistoradikalismi luovat hyvät kulissit kymmenien henkilöiden kirjalliselle saippuaoopperalle, jossa yksityinen ja yhteinen kohtaavat ja historia muuttuu kertomuksiksi.
Paitsi faktan ja fiktion sekoittamisella Westö luo toimivaa ajankuvaa myös kielellisellä taituruudellaan, jossa vanhahtavat ilmaisut soljahtelevat sujuvasti paikoilleen luettavuuden juurikaan kärsimättä. Suomennoksen kyseessä ollen tästä kuuluu suuri kiitos teoksen suomentaneelle Katriina Savolaiselle.
Jazzia, urheilua
ja erotiikkaa
Pelkkään maailmanpolitiikan ja sotahistorian kuvaamiseen tai puheenparren imitoimiseen Westö ei kuitenkaan tyydy, vaan hänelle ominaiseen tapaan ajan vyöry otetaan haltuun ennenkaikkea populaarikulttuurin kautta. Niinpä romaani kuvaa myös jazzmusiikin saapumisen ja juurtumisen Suomeen, muodin muutokset ja tietenkin - kun Westöstä on kyse - urheilun todelliset ja keksityt merkkipaalut.
On sitten kyse urheilijoista, taiteilijoista tai muusikoista, niin Westö kuvaa heitä häikäilemättömästi romantisoiden. Nuori työläisurheilija luopuu menestyksestä aatteensa vuoksi, valokuvaaja voittaa tavoitellun kiertopalkinnon eroottisilla kuvilla naispuolisista ystävistään ja aloittelevat muusikot löytävät sisäisen swinginsä kuvittelemalla soittavansa tavoittamattomien rakkauksiensa iholla. Ihmetellä täytyykin, miten Westö saa noinkin nuorisokirjamaiset kohtaukset luontevasti ujutettua aikuisille suunnattuun romaaniin. Mutta huomattava tosin myös on, ettei Westö ole romantisointia tai patetiaa ennenkään pelännyt.
Edellä kuvattu romanttinen elämänasenne on kuitenkin lähes pelkästään miesten yksinoikeus. Onnistunutta ajankuvaa lienee sekin, että elämä pitää romaanin naisia paljon raaemmin konkretiassa kiinni.
Lähellä lukijaa,
kaukana kerrottavasta
Missä kuljimme kerran on siis laaja ja henkilöitä siinä on paljon. Sekamelskaa se ei toki ole, ja kaiken hyörinän keskeltä on poimittavissa kokoava ajatus, kuinka vaikea ihmisen - ja vaikka sitten sen kaupunginkin - on tulla siksi mikä on. Ehyeksi en silti romaania luonnehtisi, sillä se on koko ajan hajoamassa jonnekin osiensa väliin. Henkilöt ja tapahtumat kun eivät kuitenkaan ole kyllin tiiviisti yhtä.
Suurin syyllinen tähän on varmasti romaanin kertoja, joka koko ajan pyrkii lähemmäksi lukijaa kuin kerrottaviaan. Esimerkiksi kansalaissodan kuvauksessa kertoja toimii kuin puolueeton sotilastarkkailija, ja lukija saa huomata pahuutta olleen niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Mitään sen yllättävämpää hänelle ei kuitenkaan kerrota. Jollei sitten pidä yllättävänä sitä, että ruotsinkieliset käyttäytyvät sodassa aivan yhtä raadollisesti kuin me suomenkielisetkin.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
