Jussi Aurén

Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja. WSOY 2005

Suomen kesään mahtuu monenlaista eläintä. Joku vuosi sitten iskettiin tarinaa Ruokolahdelta löytyneestä leijonasta, ja ainakin alkukesästä vielä näytti, että tämän kesän puheenaihe saattaisi olla pitkin suomenmaata loikkiva kenguru. Arto Paasilinnan uusin romaani Suomalainen kärsäkirja ehdottaa tosin vieläkin mojovampaa aihetta kesän vaientamiin turinarinkeihin, sillä tässä kirjassa Satakuntaan jahkaantuu entinen sirkusnorsu Emilia. Täältä Emilia on ratsastettava Saimaan kanavalle, jotta se saadaan laivattua sille paremmin soveltuville asuinalueille.

Suuri osa romaanista seikkaillaankin Satakunnassa, ja satakuntalaisen mielenlaadun Paasilinna tavoittaa hyvin. Edes filmille tallentunut vuodesohvaa ja kahta ratsastajaa kantava norsu ei saa satakuntalaista harrastekuvaajaa tarjoamaan melkoista otostaan lehdille, sillä saattaahan se yöaikaan otettu kuva olla vähän alivalottunutkin. Satakuntalainen reiluus taas saa rehellisen muotokuvansa, kun maatalon isäntä toteaa tyynesti norsun kauniin naispuolisen ratsastajan nähdessään, että hänen tilansa rehuilla yksi elefantti ruokitaan kyllä kesän ajan, vaikka norsu syökin 20 hevosen edestä.

Pelkkään satakuntalaisuuden ylistykseen Paasilinna ei kuitenkaan sorru, sillä esimerkiksi satakuntalainen ruokakulttuurin Paasilinna kuvaa melko nuivaksi. Ehkäpä Arto Paasilinna olisikin syytä kutsua vaikka jollain verukkeella näille seuduille syömään ja pitää huoli, että tällä kertaa pitopöydästä löytyy muutakin kuin suutarinlohta, räätikäslooraa ja ohrakryynivelliä, sillä eihän kirjallisuutemme jätkämiehet niin kevyillä eväillä pärjää.

Satakuntalaisen sielunmaiseman ja erilaisten suomalaisten perinneherkkujen luetteloimisen lisäksi Suomalaisesta kärsäkirjasta onkin vaikea löytää muita ansiota. Lupaavan lähtökohtansakin Paasilinna hukkaa Putte Possu -kirjoitusmetodiinsa, jossa oletuksena on, että kaikilla on niin mukavaa kunhan vain hassut tapahtumat lyödään jonoon ilman sen ihmeempiä dramaattisia kehittelyjä. Loppu runtataan sitten siihen kohtaan, missä sopiva määrä liuskoja on kasassa. Kirjassa tehtävät avioliittojärjestelyt voisi toki halutessaan lukea taitavaksi Niskavuori-parodiaksi, mutta muuten kirjan esittelemät ajatukset ovat jo aika lailla pölyttyneitä. Ainakaan minä en nimittäin jaksa innostua havainnosta, että EU sortaa suomalaista sirkusnorsua ja maanviljelijää samalla lailla, ja kaupunkilaisia luonnonsuojelijoita pilkatessaankin Arto Paasilinna on säkenöivä kuin keinutuoliinsa nukahtanut vaari.

Valittaen onkin todettava, että Suomalainen kärsäkirja jatkaa sitä Arto Paasilinnan viime vuosilta tuttua linjaa, jota lähinnä kai voisi luonnehtia kirjalliseksi saattohoidoksi vanhoille faneille. Yhtään uutta lukijaa hän tuskin tällä kirjalla valloittaa.

Vastaan ensin itse: En mitään. Luin yhden kirjan, kirjoitin muutaman rivin huonoa proosaa, mutta mitään mikä olisi tehnyt maailman hitustakaan paremmaksi, en tänään tehnyt. En itseasiassa edes muista, koska olisin viimeksi tehnyt jotain niin tärkeää, mutta toivon, että sellainenkin päivä on joskus ollut.

Olen miettinyt tuota kysymystä, koska olen viime päivät vaihtanut mielipiteitä ihmisten kanssa, joista monet ovat kertoneet, että heillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin etsiä itselleen mielenkiintoista luettavaa. Hauskaksi tuon kommentin tekee se, että nämä ihmiset ovat taidekriitikoita, eivät siis mitään jormaolliloita tai björnwahlrooseja, vaan ihmisiä, jotka monet olisivat valmiita leimaamaan täysin turhiksi ihmisiksi. Toki tuo leima olisi epäoikeudenmukainen ja todennäköisesti vääräkin, mutta niinhän leimat niin kovin usein ovat.

Toki olemme puhuneet netistä löytyvästä luettavasta, blogeista ja muusta tämäntapaisesta skeidasta, emme sellaisesta arvokkaasta luettavasta, jonka joku kirjallisuuden portinvartija on hyväksynyt. Kunnioittavatkohan taidekriitikot liikaa portinvartijoita? Täytyykin pitää itseään silmällä ettei vain tuollainen tauti pääse tarttumaan. Epäilen että uteliaisuus saattaa olla hyvä vastalääke tuohon tautiin.

Mutta palatkaamme vielä hetkeksi tuohon otsikossa esittämääni kysymykseen ja siitä johdettavissa oleviin variaatioihin. Ovatko jokapäiväiset askareemme tärkeitä? Mitä tärkeää tavallinen ihminen voi tehdä? Tekeekö esimerkiksi se, että siitä tekemisestä saa palkkaa automaattisesti siitä myös tärkeää?

Eikö olekin aika omahyväistä sanoa: Minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin...

Kesä on näköjään vuosi vuodelta lyhyempi. Kirjasyksy alkoi nimittäin minulla tänään. Olen koko päivän lukenut Arto Paasilinnan uutuutta Suomalainen kärsäkirja. Perästä kuuluu.