Wednesday, January 31, 2007
Elämän monenkirjavat sävyt (julkaistu Satakunnan Kansassa 17.12.2006)
Jaska Filppula: Kauniita ilmoja. WSOY 2006
Hyvä romaani ei ole ensisijaisesti tarina, kertomus tai edes kuva maailmasta, vaan ennemminkin kuin maailma itse, jolla on kokonaan omat lainalaisuutensa. Faktat ovat romaanille vain väline tehdä sen maailmasta tutumpi ja helpommin lähestyttävä. Tarpeen vaatiessa niitä voidaan kuitenkin muokata sellaiseen kuosiin, jossa ne palvelevat parhaiten romaanin omia tarkoitusperiä.
Jotakin tuollaista löytyy muistiinpanoistani aina sen jälkeen kun olen lukenut Jaska Filppulan romaanin. Niin kävi myös tällä kertaa, sillä Filppulan Kauniita ilmoja on sellaista verbalistista sokkeloarkkitehtuuria ja kirjallista aivomyrskyä, että jos sitä ajattelee suoraviivaisena tapahtumaketjuna tai vaikkapa ajankuvana, on kuin mieltäisi elämän pelkäksi paperille piirtyneeksi sydänkäyräksi.
Toki se tarinakin Kauniita ilmoja -romaanista löytyy. Tarinakeskeisesti hahmotettuna Kauniita ilmoja on kertomus b-luokan filmitähden ja entisen sotilaslentäjän tyttärestä Alice Hopperista, joka kamppailee itselleen asemaa 60-luvun yhdysvaltalaisessa musiikkibisneksessä. Tämän kamppailun aikana Alice kohtaa niin aikansa suurimpia populaarikulttuurivaikuttajia kuin monta kokonaan unohduksiinkin jäänyttä pakertajaa. Samalla Alice saa myös kokeilla niin hyväksikäytetyn kuin hyväksikäyttäjänkin rooleja.
Romaanin henkinen miljöö on siis jollakin tapaa verrannollinen Filppulan loisteliaan esikoisen Chicago, 1959:n miljööseen, mutta nyt soundi on lähempänä länsirannikon kukkaismeininkiä kuin kadunkarheaa ja ihmisen ahdingosta sielunsa ammentavaa bluesia. Mutta vaikka Kauniita ilmoja soikin kuin 60-luvun musiikin kerralla haltuun ottava cd-boksi, ei romaani kuitenkaan mikään musiikkikirja ole. Siihen siinä on yksinkertaisesti aivan liian paljon elämää ja liian vähän kiiltokuvaa epäilyttävästi muistuttavaa rähjäromantiikkaa, jolla rock-kuvaukset tapaavat kuvattaviensa egoja pönkittää.
Huikea yhden
naisen show
Myös näkökulma musiikkiin on ennemminkin kaupallinen kuin taiteellinen, ja juuri sen vuoksi romaani onnistuu irtoamaan kuvaamastaan ajasta ja kasvamaan mittaan, josta voi luontevasti kurottaa kohti yleispätevyyttä. Onhan ostaminen ja myyminen tänään vähintään yhtä ajankohtaista kuin kultaisella 60-luvullakin.
Rakenteellisesti Kauniita ilmoja eroaa tämän ´´amerikansielun suomennokseksi´´ kutsutun romaanisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta (Chicago, 1959 ja Virginia City, 1965.) Edellisissä osissa kerronnan tavaramerkkinä oli maailman pauhua imitoiva moniäänisyys, mutta nyt kuorolaulanta on vaihtunut huikeaksi yhden naisen show’ksi. Romaanin kertoja Alice onkin kuin vokalisti, joka häärii Filppulan kokoaman orkesterin edessä ja lainaa ääntänsä jokaiselle äänen ansaitsevalle tarinalle.
Näissä tarinoissa tulee yhtälailla esitellyksi niin laittomien siirtotyöläisten arkea kuin legendaaristen Monterreyn popfestivaalien järjestäminenkin - ja suurin piirtein tuhat monenkirjavaa tarinaa näiden ääripäiden välillä. Tarinoiden monenkirjavuus saa aika ajoin hyvinkin psykedeelisiä sävyjä, mikä kuvattavaan aikaan hyvin sopiikin.
Hyvä romaani ei ole ensisijaisesti tarina, kertomus tai edes kuva maailmasta, vaan ennemminkin kuin maailma itse, jolla on kokonaan omat lainalaisuutensa. Faktat ovat romaanille vain väline tehdä sen maailmasta tutumpi ja helpommin lähestyttävä. Tarpeen vaatiessa niitä voidaan kuitenkin muokata sellaiseen kuosiin, jossa ne palvelevat parhaiten romaanin omia tarkoitusperiä.
Jotakin tuollaista löytyy muistiinpanoistani aina sen jälkeen kun olen lukenut Jaska Filppulan romaanin. Niin kävi myös tällä kertaa, sillä Filppulan Kauniita ilmoja on sellaista verbalistista sokkeloarkkitehtuuria ja kirjallista aivomyrskyä, että jos sitä ajattelee suoraviivaisena tapahtumaketjuna tai vaikkapa ajankuvana, on kuin mieltäisi elämän pelkäksi paperille piirtyneeksi sydänkäyräksi.
Toki se tarinakin Kauniita ilmoja -romaanista löytyy. Tarinakeskeisesti hahmotettuna Kauniita ilmoja on kertomus b-luokan filmitähden ja entisen sotilaslentäjän tyttärestä Alice Hopperista, joka kamppailee itselleen asemaa 60-luvun yhdysvaltalaisessa musiikkibisneksessä. Tämän kamppailun aikana Alice kohtaa niin aikansa suurimpia populaarikulttuurivaikuttajia kuin monta kokonaan unohduksiinkin jäänyttä pakertajaa. Samalla Alice saa myös kokeilla niin hyväksikäytetyn kuin hyväksikäyttäjänkin rooleja.
Romaanin henkinen miljöö on siis jollakin tapaa verrannollinen Filppulan loisteliaan esikoisen Chicago, 1959:n miljööseen, mutta nyt soundi on lähempänä länsirannikon kukkaismeininkiä kuin kadunkarheaa ja ihmisen ahdingosta sielunsa ammentavaa bluesia. Mutta vaikka Kauniita ilmoja soikin kuin 60-luvun musiikin kerralla haltuun ottava cd-boksi, ei romaani kuitenkaan mikään musiikkikirja ole. Siihen siinä on yksinkertaisesti aivan liian paljon elämää ja liian vähän kiiltokuvaa epäilyttävästi muistuttavaa rähjäromantiikkaa, jolla rock-kuvaukset tapaavat kuvattaviensa egoja pönkittää.
Huikea yhden
naisen show
Myös näkökulma musiikkiin on ennemminkin kaupallinen kuin taiteellinen, ja juuri sen vuoksi romaani onnistuu irtoamaan kuvaamastaan ajasta ja kasvamaan mittaan, josta voi luontevasti kurottaa kohti yleispätevyyttä. Onhan ostaminen ja myyminen tänään vähintään yhtä ajankohtaista kuin kultaisella 60-luvullakin.
Rakenteellisesti Kauniita ilmoja eroaa tämän ´´amerikansielun suomennokseksi´´ kutsutun romaanisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta (Chicago, 1959 ja Virginia City, 1965.) Edellisissä osissa kerronnan tavaramerkkinä oli maailman pauhua imitoiva moniäänisyys, mutta nyt kuorolaulanta on vaihtunut huikeaksi yhden naisen show’ksi. Romaanin kertoja Alice onkin kuin vokalisti, joka häärii Filppulan kokoaman orkesterin edessä ja lainaa ääntänsä jokaiselle äänen ansaitsevalle tarinalle.
Näissä tarinoissa tulee yhtälailla esitellyksi niin laittomien siirtotyöläisten arkea kuin legendaaristen Monterreyn popfestivaalien järjestäminenkin - ja suurin piirtein tuhat monenkirjavaa tarinaa näiden ääripäiden välillä. Tarinoiden monenkirjavuus saa aika ajoin hyvinkin psykedeelisiä sävyjä, mikä kuvattavaan aikaan hyvin sopiikin.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
