Sunday, August 28, 2005
Suu ymmyrkäisenä (julkaistu Porin Sanomissa 27.8.2005)
Kesän ensimmäiset nahkiaiset on syöty, ja siinä nahkiaiskopin kulmalla kiinnitin taas huomiota siihen, että nahkiaiset ovat pääasiassa vanhemman väen suosiossa. Nuorisoa ei juurikaan ollut sitä juhlahetkeä todistamassa, kun nahkiaiset Porin torille saapuivat.
Tietenkin ikä tuo mukanaan kyvyn aavistuksen hienovireisempien nautintojen löytämiseen, mutta jonkinlainen nuorisokasvatuksen paikka tässä olisi. Muuten saattaa käydä niin, että kymmenen vuoden päästä Porin torilta ei löydäkään muuta syötävää kuin hamburgereja ja herra ties mitä amerikkalaisuuden sanansaattajia.
Mutta miten nuoriso saadaan syömään nahkiaisia? Käytetäänkö pakkoa vai turvaudutaanko hienovaraisempiin keinoihin? Otetaanko aseeksi koulujen tuimat keittäjät vai palkataanko viralliseksi nahkiaismannekiiniksi joku trendikäs pipopää levymyyntilistojen huipulta? Tavoitteeksi voitaisiin kuitenkin asettaa, että jokainen porilainen piltti oppisi syömään nahkiaisia viimeistään siinä vaiheessa kun äidinmaitovastikkeesta siirrytään kiinteämpiin eineisiin.
Minustakin nahkiainen on toki parhaimmillaan nahkiaiskopin kulmalla paperista syöden, mutta silti ihmetyttää, ettei tätä sesonkiherkkua ole vuosien saatossa kyetty jatkojalostamaan yhtään. Porilaistenkin ravintoloiden ruokalistoilta löytyy jos jonkinlaista ulkomaan apetta, mutta nahkiaisen ympärille kehitettyä ruokalajia ei menuuseen saada, vaikka lista olisi paksu ja lavea kuin Päätalon romaani. Siksi onkin turha itkeä, jos joku moittii meidän ruokakulttuuriamme, sillä suomalaisuuttahan nykyisessä ruoassamme on yhtä vähän kuin on suomalaisia yleisurheilijoita maailman huipulla.
Ehkä kuitenkin tulevaisuus on valoisa. Ehkä alati muuttuvat trendit kaappaavat nahkiaisetkin joskus huimaan nousukiitoon. Ehkä joskus käy niinkin onnellisesti, että virkamiesten lahjomiseen ei tarvita rapukestejä vaan Porin torilla tarjotut kolme isoa nahkiaistakin riittävät siihen.
Tietenkin ikä tuo mukanaan kyvyn aavistuksen hienovireisempien nautintojen löytämiseen, mutta jonkinlainen nuorisokasvatuksen paikka tässä olisi. Muuten saattaa käydä niin, että kymmenen vuoden päästä Porin torilta ei löydäkään muuta syötävää kuin hamburgereja ja herra ties mitä amerikkalaisuuden sanansaattajia.
Mutta miten nuoriso saadaan syömään nahkiaisia? Käytetäänkö pakkoa vai turvaudutaanko hienovaraisempiin keinoihin? Otetaanko aseeksi koulujen tuimat keittäjät vai palkataanko viralliseksi nahkiaismannekiiniksi joku trendikäs pipopää levymyyntilistojen huipulta? Tavoitteeksi voitaisiin kuitenkin asettaa, että jokainen porilainen piltti oppisi syömään nahkiaisia viimeistään siinä vaiheessa kun äidinmaitovastikkeesta siirrytään kiinteämpiin eineisiin.
Minustakin nahkiainen on toki parhaimmillaan nahkiaiskopin kulmalla paperista syöden, mutta silti ihmetyttää, ettei tätä sesonkiherkkua ole vuosien saatossa kyetty jatkojalostamaan yhtään. Porilaistenkin ravintoloiden ruokalistoilta löytyy jos jonkinlaista ulkomaan apetta, mutta nahkiaisen ympärille kehitettyä ruokalajia ei menuuseen saada, vaikka lista olisi paksu ja lavea kuin Päätalon romaani. Siksi onkin turha itkeä, jos joku moittii meidän ruokakulttuuriamme, sillä suomalaisuuttahan nykyisessä ruoassamme on yhtä vähän kuin on suomalaisia yleisurheilijoita maailman huipulla.
Ehkä kuitenkin tulevaisuus on valoisa. Ehkä alati muuttuvat trendit kaappaavat nahkiaisetkin joskus huimaan nousukiitoon. Ehkä joskus käy niinkin onnellisesti, että virkamiesten lahjomiseen ei tarvita rapukestejä vaan Porin torilla tarjotut kolme isoa nahkiaistakin riittävät siihen.
Wednesday, August 17, 2005
Unelmien sielunmessu (julkaistu Satakunnan Kansassa 17.08.2005)
Hanna-Riikka Kuisma: Elinkautinen. Like 2005
Satakunnan taidetoimikunnan Uusien Kirjoittajien Kirjassa vuonna 2001 debytoineen Hanna-Riikka Kuisman esikoisnovellikokoelma Elinkautinen lyö kehiin intensiteettiä, joka tuo ennemminkin mieleen sähkötuolin kuin loppuelämän kestävän vankilatuomion. Novellien nimetkin (mm. Täysikuu, Light my fire ja Love me true) vihjaavat kirjan olevan greatest hits tyyppinen tunnelman nostattaja eikä niinkään perinteinen pitkäsoitto, johon on lähinnä kaupallisista syistä väsätty ne kaksi pakollista menevää raitaa. Novellien sisältöä nimet tosin kuvaavat ihastuttavan huonosti, sillä pääasiassa kokoelma sisältää insestiä, pedofiliaa, syömishäiriöitä, huumeita ja sadistista väkivaltaa.
Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole kokoelman ainut ansio, sillä Hanna-Riikka Kuisma on virittänyt kertojanäänensä niin tiukkaan vireeseen, että esikoiskirjailijoille tyypillistä ylimääräistä löysää on novelleista vaikea löytää. Toisinaan jopa tuntuu, että aavistuksen löysempikin ote olisi voinut olla paikallaan, jotta novellien kertojat saisivat hengittää hiukan vapaammin. Nyt ilmassa on koko ajan niin suuren tragedian tuntua, että harvat kokoelman henkilöistä pääsevät kasvamaan kiinnostavammaksi kuin hänen kohdalleen osuneet tapahtumat.
Mikään tasapuolinen näkemys maailmasta Elinkautinen ei siis yritäkään olla, vaan se on matka unelmien ja haaveiden pimeälle puolelle. Sinne missä yö muuttaa rakastavan isän tytärtään raatelevaksi sudeksi ja missä Jeesuskin on vain rakkauteen välinpitämättömästi suhtautuva koulupoika. Sillä puolella unelmia kukaan ei tunnu olevan kokonainen, ehjä tai edes yksi, vaan jokaisen on häivytettävä itsensä lähes olemattomaksi tai muututtava kokonaan toiseksi, jotta elämäksi kutsuttu taakka ei musertaisi alleen.
Satunnaiset onnenhetket ovat ohikiitäviä ja taidokkaasti arjen harmauteen käärittyjä, eivätkä kirjan harvinaiset huumoripalatkaan niitä helpoimmin lähestyttäviä ole. Kun esimerkiksi yksi kirjan henkilöistä miettii, tappaako itsensä vai soittaisiko kriisipuhelimeen, vain mustan huumorin ystävä osaa luontevasti nauraa, kun vastaukseksi saadaan, ettei lääkkeitä ole tarpeeksi ja puhelimen saldokin on jo ylitetty.
Vaihtoehdottomuus onkin ehkä novellien suurin yhteinen nimittäjä, ja vaihtoehdottomuudella kehotan lukijaa suhtautumaan koko kirjaan. Sovitaanko siis että Elinkautinen ei ole helppo vaan pakko luettava?
Satakunnan taidetoimikunnan Uusien Kirjoittajien Kirjassa vuonna 2001 debytoineen Hanna-Riikka Kuisman esikoisnovellikokoelma Elinkautinen lyö kehiin intensiteettiä, joka tuo ennemminkin mieleen sähkötuolin kuin loppuelämän kestävän vankilatuomion. Novellien nimetkin (mm. Täysikuu, Light my fire ja Love me true) vihjaavat kirjan olevan greatest hits tyyppinen tunnelman nostattaja eikä niinkään perinteinen pitkäsoitto, johon on lähinnä kaupallisista syistä väsätty ne kaksi pakollista menevää raitaa. Novellien sisältöä nimet tosin kuvaavat ihastuttavan huonosti, sillä pääasiassa kokoelma sisältää insestiä, pedofiliaa, syömishäiriöitä, huumeita ja sadistista väkivaltaa.
Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole kokoelman ainut ansio, sillä Hanna-Riikka Kuisma on virittänyt kertojanäänensä niin tiukkaan vireeseen, että esikoiskirjailijoille tyypillistä ylimääräistä löysää on novelleista vaikea löytää. Toisinaan jopa tuntuu, että aavistuksen löysempikin ote olisi voinut olla paikallaan, jotta novellien kertojat saisivat hengittää hiukan vapaammin. Nyt ilmassa on koko ajan niin suuren tragedian tuntua, että harvat kokoelman henkilöistä pääsevät kasvamaan kiinnostavammaksi kuin hänen kohdalleen osuneet tapahtumat.
Mikään tasapuolinen näkemys maailmasta Elinkautinen ei siis yritäkään olla, vaan se on matka unelmien ja haaveiden pimeälle puolelle. Sinne missä yö muuttaa rakastavan isän tytärtään raatelevaksi sudeksi ja missä Jeesuskin on vain rakkauteen välinpitämättömästi suhtautuva koulupoika. Sillä puolella unelmia kukaan ei tunnu olevan kokonainen, ehjä tai edes yksi, vaan jokaisen on häivytettävä itsensä lähes olemattomaksi tai muututtava kokonaan toiseksi, jotta elämäksi kutsuttu taakka ei musertaisi alleen.
Satunnaiset onnenhetket ovat ohikiitäviä ja taidokkaasti arjen harmauteen käärittyjä, eivätkä kirjan harvinaiset huumoripalatkaan niitä helpoimmin lähestyttäviä ole. Kun esimerkiksi yksi kirjan henkilöistä miettii, tappaako itsensä vai soittaisiko kriisipuhelimeen, vain mustan huumorin ystävä osaa luontevasti nauraa, kun vastaukseksi saadaan, ettei lääkkeitä ole tarpeeksi ja puhelimen saldokin on jo ylitetty.
Vaihtoehdottomuus onkin ehkä novellien suurin yhteinen nimittäjä, ja vaihtoehdottomuudella kehotan lukijaa suhtautumaan koko kirjaan. Sovitaanko siis että Elinkautinen ei ole helppo vaan pakko luettava?
Wednesday, August 03, 2005
Ratamo pelastaa taas maailman (julkaistu Satakunnan Kansassa 3.8.2005)
Taavi Soininvaara: Pimeyden ydin. Tammi 2005
Taavi Soininvaara kirjoittaa niin ajankohtaisia ja niin sujuvasti todellisiin tapahtumiin kietoutuvia romaaneja, että mikäli hän joskus kyllästyy olemaan maamme ykkösthrilleristi, hänen uransa voisi hyvinkin kuvitella jatkuvan vaikkapa tv:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien kommentaattorina. Paljon köykäisimminkin avuin varustettuja asiantuntijoita on mediassa viime aikoina nähty.
Soininvaaran uusimmassa Pimeyden ydin -romaanissakin meno on kuin pikakelauksella ajettua ja ylimääräisellä dramatiikkatujauksella terästettyä Maailmanpolitiikan arkipäivää. Soininvaaran vakiosankari Supon ylietsivä Arto Ratamo saa nimittäin vastaansa uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat islamilaisterroristit, Euroopan huumemarkkinoita valloittavan venäläisoligarkin ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kylmäveriset tappajat, mutta Ratamo pistää koko revohkan aisoihin lauantaista torstaihin kestävällä työrupeamallaan. Toki Ratamo saa vähän apuja mm. Ison-Britannian tiedustelupalvelulta MI5:lta, ja ehtiipä eläkkeelle siirtynyt Supon entinen johtaja Jussi Ketonenkin hevosvedonlyöntiharrastuksensa lomassa jokusen johtolangan hänelle kaivaa, mutta muuten kuvio on jo tutuksi käynyttä Ratamo vastaan muu maailma maaottelua.
Rönsyt pois
ja eteenpäin
Näin tiiviiseen pakettiin pakatun tarinan on tietysti edettävä kuin väliasemansa unohtaneen Pendolinon, ja siihen tyyliin Soininvaara myös tarinaansa kuljettaa. Ketosen lähdön jälkeen Supon henkilösuhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, ja uutta johtajaakin epäillään tietovuodosta, mutta Soininvaara kirjoittaa näistä sivujuonista lyhyen huomion vain silloin kun se ei terroristien ja rikollisten jahtaamista häiritse. Samaan tapaan, oman toimensa ohella, yksinhuoltajaisä Ratamo myös hoitaa murehtimisen tyttärensä kuumeilusta ja kohonneista valkosoluarvoista.
Tiedä sitten mikä osuus tähän rönsyilyä karttavaan kirjoitustyyliin on Soininvaaran heikoilla henkilökuvaustaidoilla, mutta piristävän viileältä ratkaisu joka tapauksessa tuntuu. Onhan maailma jo täynnä tarinoita, joissa niin työpaikat kuin perheetkin ovat olemassa vain uuvuttavaa ihmissuhteiden vatvomista varten.
Omia vaikuttimia
on helpoin ymmärtää
Hiukan höpsöön romanssintynkään Soininvaara on tosin tällä kertaa joutunut turvautumaan, jotta hän on saanut tapahtumien keskipisteeksi Helsingin, mutta turha siitä nyt on nipottaa. Kyllähän maailmaan, niin todelliseen kuin kirjalliseenkin, noita höpsöjä romansseja mahtuu. Romanssin toinen osapuoli arabiylimys ja Saddam Husseinin entinen tiedeministeri on Soininvaaralle tyypillinen itseään poikkeusyksilönä pitävä pahis, mutta yhtä komeaan narsismin kuvaukseen Soininvaara ei yllä kuin edellisessä romaanissaan Vihan enkelissä.
Toisaalta näkökulma on muutenkin nyt maanläheisempi, ja romaanin maku saa aiempaa enemmän vivahteita arjen karvaudesta. Monet romaanin henkilöistä ovat koko ajan oikean elämän tapaan kuin vähän väärässä roolissa, ja erityisen komeaan vetoon Soininvaara yltyy kuvatessaan eläkkeelle jäänyttä poliisia Veikko Saarta. Hänen kauttaan Soininvaara nimittäin osoittaa, että raaistavat vaikutuksensa sodilla on meihin suomalaisiinkin ollut. Terroristien järjettömiltä vaikuttavat itsemurhaiskut saavat myös hiukan kätketyn rinnastuksen Veikko Saaressa, sillä vaikka hän itse uskoo vaikuttimiensa ylevyyteen, ainakin minä olin näkevinäni hänen toiminnassaan häivän siitä samasta kostomentaliteetista, joka meitä länsimaalaisia aina pommien räjähdellessä niin kovasti hämmästyttää.
Taavi Soininvaara kirjoittaa niin ajankohtaisia ja niin sujuvasti todellisiin tapahtumiin kietoutuvia romaaneja, että mikäli hän joskus kyllästyy olemaan maamme ykkösthrilleristi, hänen uransa voisi hyvinkin kuvitella jatkuvan vaikkapa tv:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien kommentaattorina. Paljon köykäisimminkin avuin varustettuja asiantuntijoita on mediassa viime aikoina nähty.
Soininvaaran uusimmassa Pimeyden ydin -romaanissakin meno on kuin pikakelauksella ajettua ja ylimääräisellä dramatiikkatujauksella terästettyä Maailmanpolitiikan arkipäivää. Soininvaaran vakiosankari Supon ylietsivä Arto Ratamo saa nimittäin vastaansa uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat islamilaisterroristit, Euroopan huumemarkkinoita valloittavan venäläisoligarkin ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kylmäveriset tappajat, mutta Ratamo pistää koko revohkan aisoihin lauantaista torstaihin kestävällä työrupeamallaan. Toki Ratamo saa vähän apuja mm. Ison-Britannian tiedustelupalvelulta MI5:lta, ja ehtiipä eläkkeelle siirtynyt Supon entinen johtaja Jussi Ketonenkin hevosvedonlyöntiharrastuksensa lomassa jokusen johtolangan hänelle kaivaa, mutta muuten kuvio on jo tutuksi käynyttä Ratamo vastaan muu maailma maaottelua.
Rönsyt pois
ja eteenpäin
Näin tiiviiseen pakettiin pakatun tarinan on tietysti edettävä kuin väliasemansa unohtaneen Pendolinon, ja siihen tyyliin Soininvaara myös tarinaansa kuljettaa. Ketosen lähdön jälkeen Supon henkilösuhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, ja uutta johtajaakin epäillään tietovuodosta, mutta Soininvaara kirjoittaa näistä sivujuonista lyhyen huomion vain silloin kun se ei terroristien ja rikollisten jahtaamista häiritse. Samaan tapaan, oman toimensa ohella, yksinhuoltajaisä Ratamo myös hoitaa murehtimisen tyttärensä kuumeilusta ja kohonneista valkosoluarvoista.
Tiedä sitten mikä osuus tähän rönsyilyä karttavaan kirjoitustyyliin on Soininvaaran heikoilla henkilökuvaustaidoilla, mutta piristävän viileältä ratkaisu joka tapauksessa tuntuu. Onhan maailma jo täynnä tarinoita, joissa niin työpaikat kuin perheetkin ovat olemassa vain uuvuttavaa ihmissuhteiden vatvomista varten.
Omia vaikuttimia
on helpoin ymmärtää
Hiukan höpsöön romanssintynkään Soininvaara on tosin tällä kertaa joutunut turvautumaan, jotta hän on saanut tapahtumien keskipisteeksi Helsingin, mutta turha siitä nyt on nipottaa. Kyllähän maailmaan, niin todelliseen kuin kirjalliseenkin, noita höpsöjä romansseja mahtuu. Romanssin toinen osapuoli arabiylimys ja Saddam Husseinin entinen tiedeministeri on Soininvaaralle tyypillinen itseään poikkeusyksilönä pitävä pahis, mutta yhtä komeaan narsismin kuvaukseen Soininvaara ei yllä kuin edellisessä romaanissaan Vihan enkelissä.
Toisaalta näkökulma on muutenkin nyt maanläheisempi, ja romaanin maku saa aiempaa enemmän vivahteita arjen karvaudesta. Monet romaanin henkilöistä ovat koko ajan oikean elämän tapaan kuin vähän väärässä roolissa, ja erityisen komeaan vetoon Soininvaara yltyy kuvatessaan eläkkeelle jäänyttä poliisia Veikko Saarta. Hänen kauttaan Soininvaara nimittäin osoittaa, että raaistavat vaikutuksensa sodilla on meihin suomalaisiinkin ollut. Terroristien järjettömiltä vaikuttavat itsemurhaiskut saavat myös hiukan kätketyn rinnastuksen Veikko Saaressa, sillä vaikka hän itse uskoo vaikuttimiensa ylevyyteen, ainakin minä olin näkevinäni hänen toiminnassaan häivän siitä samasta kostomentaliteetista, joka meitä länsimaalaisia aina pommien räjähdellessä niin kovasti hämmästyttää.
