Monday, January 29, 2007
Kansankodin takapihoilta (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.5.2006)
Henning Mankell: Daisy Sisters. Otava 2006. Suomentanut Outi Knuuttila
Vaikka Henning Mankellin romaani Daisy Sisters ei olekaan dekkari, se pyrkii epäilemättä laajentamaan niitä teemoja, joita Mankell on jo mainioissa Kurt Walllander -dekkareissaan käsitellyt. Onhan Kurt Wallander ollut luonteva jatke sille pohjoismaalaiselle sosiaalisen omantunnon dekkariperinteelle, jonka jo Sjöwald ja Wahlöö 70-luvulla aloittivat.
Ruotsalaisen kansankodin ruoskinnasta on siis kyse, ja koska dekkarin turhankin kahlitseva lajityyppi ei ole sanelemassa rajoituksia Mankellin kerronnalle, Daisy Sisters yrittääkin ottaa haltuun ruotsalaisen yhteiskunnan muutosprosessin aina 40-luvulta melkein vuosituhannen vaihteeseen asti. Tuon muutosprosessin joutuvat omakohtaisesti ja erityisen karvaasti kokemaan äiti ja tytär, Elna ja Eivor, joiden elämiä Daisy Sisters seuraa. Elnan ja Eivorin lisäksi romaani kuvaa muutamaa muutakin naisellista parivaljakkoa, mutta miksikään naisten välisen ystävyyden yliistykseksi Daisy Sisters ei kirjailijan kovasta yrityksestä huolimatta kasva.
Naiset ovat siis romaanin pääosassa, ja se onkin varmasti yksi suurimmista Daisy Sistersin ongelmista. Pelkkä tätimäinen ote kun ei kuitenkaan riitä verta ja lihaa olevien naishahmojen luomiseen. Lörpöttelevä kertoja ja joka toisen virkkeen perään ängetyt kolme pistettä saivatkin ajoittain epäilemään, että Mankell ei ole osannut päättää, kirjoittaako hän feminiinisyyden parodiaa vai vakavasti otettavaa naiskuvausta.
Jälkijättöistä
työläisproosaa
Tietynlainen liiallinen ilmeisyys myös vaivaa Daisy Sistersiä pitkin matkaa. Ainakin minä olisin nimittäin halunnut sota-ajan pinnan alle patoutunutta väkivaltaisuutta havainnollistettavan muullakin tavoin kuin teinitytön raiskauksella, ja teollisuustyöntekijöiden huonoja työolojakin olisi ehkä voinut kuvata syvällisemmin kuin punomalla latteaa draamaa taukohuoneen seinälle kiinnitettyjen pornokuvien ympärille. Naista alistavat väkivaltamekanismit kun eivät nyt ihan pelkästään seksiinkään liity.
Toki Mankellilla on romaanissa vahvatkin hetkensä. Ruotsalainen hyvinvointi kulkee romaanissa tukevassa käsikynkässä pahoinvoinnin kanssa, ja henkilöidensä unelmat Mankell lakaisee katuojaan niin lakonisen tyylikkäästi, että aavistuksen valtiomiesmäisen yhteiskuntakritiikinkin on sillä hetkellä valmis antamaan anteeksi. Eikä sekään ole tietenkään Mankellin vika, että suomalainen lukija on lukenut Daisy Sistersiä väkevämpää työläisproosaa jo vuosikymmeniä sitten.
Vaikka Henning Mankellin romaani Daisy Sisters ei olekaan dekkari, se pyrkii epäilemättä laajentamaan niitä teemoja, joita Mankell on jo mainioissa Kurt Walllander -dekkareissaan käsitellyt. Onhan Kurt Wallander ollut luonteva jatke sille pohjoismaalaiselle sosiaalisen omantunnon dekkariperinteelle, jonka jo Sjöwald ja Wahlöö 70-luvulla aloittivat.
Ruotsalaisen kansankodin ruoskinnasta on siis kyse, ja koska dekkarin turhankin kahlitseva lajityyppi ei ole sanelemassa rajoituksia Mankellin kerronnalle, Daisy Sisters yrittääkin ottaa haltuun ruotsalaisen yhteiskunnan muutosprosessin aina 40-luvulta melkein vuosituhannen vaihteeseen asti. Tuon muutosprosessin joutuvat omakohtaisesti ja erityisen karvaasti kokemaan äiti ja tytär, Elna ja Eivor, joiden elämiä Daisy Sisters seuraa. Elnan ja Eivorin lisäksi romaani kuvaa muutamaa muutakin naisellista parivaljakkoa, mutta miksikään naisten välisen ystävyyden yliistykseksi Daisy Sisters ei kirjailijan kovasta yrityksestä huolimatta kasva.
Naiset ovat siis romaanin pääosassa, ja se onkin varmasti yksi suurimmista Daisy Sistersin ongelmista. Pelkkä tätimäinen ote kun ei kuitenkaan riitä verta ja lihaa olevien naishahmojen luomiseen. Lörpöttelevä kertoja ja joka toisen virkkeen perään ängetyt kolme pistettä saivatkin ajoittain epäilemään, että Mankell ei ole osannut päättää, kirjoittaako hän feminiinisyyden parodiaa vai vakavasti otettavaa naiskuvausta.
Jälkijättöistä
työläisproosaa
Tietynlainen liiallinen ilmeisyys myös vaivaa Daisy Sistersiä pitkin matkaa. Ainakin minä olisin nimittäin halunnut sota-ajan pinnan alle patoutunutta väkivaltaisuutta havainnollistettavan muullakin tavoin kuin teinitytön raiskauksella, ja teollisuustyöntekijöiden huonoja työolojakin olisi ehkä voinut kuvata syvällisemmin kuin punomalla latteaa draamaa taukohuoneen seinälle kiinnitettyjen pornokuvien ympärille. Naista alistavat väkivaltamekanismit kun eivät nyt ihan pelkästään seksiinkään liity.
Toki Mankellilla on romaanissa vahvatkin hetkensä. Ruotsalainen hyvinvointi kulkee romaanissa tukevassa käsikynkässä pahoinvoinnin kanssa, ja henkilöidensä unelmat Mankell lakaisee katuojaan niin lakonisen tyylikkäästi, että aavistuksen valtiomiesmäisen yhteiskuntakritiikinkin on sillä hetkellä valmis antamaan anteeksi. Eikä sekään ole tietenkään Mankellin vika, että suomalainen lukija on lukenut Daisy Sistersiä väkevämpää työläisproosaa jo vuosikymmeniä sitten.
