Monday, January 08, 2007
Yksinäisyyden äärellä (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.3.2006)
Hannu Luntiala: Hommes. Tammi 2006
Esikoiskirjailija Hannu Luntialan novellikokoelma Hommes kuvaa ihmisiä, joiden on vaikea päästä vuorovaikutukseen muun maailman kanssa. Yksinäisyys on niin olennainen osa novellien sielunmaisemaa, että tuntuu kuin erilaisten ihmisten maailmat eivät yksinkertaisesti voisi kohdata, vaan jokainen olisi tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Vaikutelmaa vielä korostaa novellien kieli, joka on niin kertojiensa näköistä, että lukijallakin on ajoittaisia vaikeuksia ymmärtää missä todellisuudessa hän paraikaa on.
Arvoituksellisuuteen Luntiala näyttää mieltyneen muutenkin, sillä monissa novelleissaan hän panttaa kertomuksen kätketyt tasot avaavaa koukkua aivan viimeisille riveille asti.
Nimestään ja miespuolisista päähenkilöistään huolimatta kokoelman näkökulma yksinäisyyteen ei ole mitenkään erityisen miehinen. Toki sitä pariutumiskumppaniakin joissain novelleissa haikaillaan, mutta pääosin yksinäisyys on yleispätevämpää laatua. Se on yksinäisyyttä, joka on aivan yhtä kotonaan niin työpaikoilla kuin taloyhtiön sisäisissä valtataisteluissakin. Pari kovin epätodennäköistä poikkeusta Luntiala tuolle yksinäisyydelle kirjoittaa, mutta pääosassa kokoelmassa on maailma, jossa perheidylli löytyy vain halvasta lännenlukemistosta ja isoisän ja lapsenlapsen välistä vuoropuheluakin käydään kahdenkymmenen vuoden viiveellä.
Totaalisimmillaan yksinäisyys on kokoelman päättävässä novellissa Exit, jossa täydellinen muistinmenetys riistää mieheltä yhteyden muuhun maailmaan. Lempeimmillään Luntiala taas on kokoelman avausnovellissa Musta, joka on silmät avaava syväsukellus Suomessa osaansa etsivien pakolaisten elämään. Ehkä osa lukukokemuksen hyytävästä vaikuttavuudesta johtuukin juuri tästä matkasta alun humaanisuudesta kohti lopun tuomionomaista eristyneisyyttä.
Ahdistavan pääteeman varjossa Luntiala osoittaa kuitenkin omaavansa silmää myös elämän humoristisimmille sävyille. Usein hänen huumorinsa on älykäs pisto kätketyn todellisuuden ytimeen, mutta myös alatyylisemmän huumorin Luntiala taitaa. Hauskimmin nämä kaksi tyylilajia yhdistyvät novellissa Hombres, jossa Luntiala varsin vallattomalla tavalla "opettaa" lukijalleen katalaanin kieltä, mutta ironisoi samalla myös sitä, mitä kaikkea hölynpölyä voidaan YK:n nimissä suojella.
Esikoiskirjailija Hannu Luntialan novellikokoelma Hommes kuvaa ihmisiä, joiden on vaikea päästä vuorovaikutukseen muun maailman kanssa. Yksinäisyys on niin olennainen osa novellien sielunmaisemaa, että tuntuu kuin erilaisten ihmisten maailmat eivät yksinkertaisesti voisi kohdata, vaan jokainen olisi tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Vaikutelmaa vielä korostaa novellien kieli, joka on niin kertojiensa näköistä, että lukijallakin on ajoittaisia vaikeuksia ymmärtää missä todellisuudessa hän paraikaa on.
Arvoituksellisuuteen Luntiala näyttää mieltyneen muutenkin, sillä monissa novelleissaan hän panttaa kertomuksen kätketyt tasot avaavaa koukkua aivan viimeisille riveille asti.
Nimestään ja miespuolisista päähenkilöistään huolimatta kokoelman näkökulma yksinäisyyteen ei ole mitenkään erityisen miehinen. Toki sitä pariutumiskumppaniakin joissain novelleissa haikaillaan, mutta pääosin yksinäisyys on yleispätevämpää laatua. Se on yksinäisyyttä, joka on aivan yhtä kotonaan niin työpaikoilla kuin taloyhtiön sisäisissä valtataisteluissakin. Pari kovin epätodennäköistä poikkeusta Luntiala tuolle yksinäisyydelle kirjoittaa, mutta pääosassa kokoelmassa on maailma, jossa perheidylli löytyy vain halvasta lännenlukemistosta ja isoisän ja lapsenlapsen välistä vuoropuheluakin käydään kahdenkymmenen vuoden viiveellä.
Totaalisimmillaan yksinäisyys on kokoelman päättävässä novellissa Exit, jossa täydellinen muistinmenetys riistää mieheltä yhteyden muuhun maailmaan. Lempeimmillään Luntiala taas on kokoelman avausnovellissa Musta, joka on silmät avaava syväsukellus Suomessa osaansa etsivien pakolaisten elämään. Ehkä osa lukukokemuksen hyytävästä vaikuttavuudesta johtuukin juuri tästä matkasta alun humaanisuudesta kohti lopun tuomionomaista eristyneisyyttä.
Ahdistavan pääteeman varjossa Luntiala osoittaa kuitenkin omaavansa silmää myös elämän humoristisimmille sävyille. Usein hänen huumorinsa on älykäs pisto kätketyn todellisuuden ytimeen, mutta myös alatyylisemmän huumorin Luntiala taitaa. Hauskimmin nämä kaksi tyylilajia yhdistyvät novellissa Hombres, jossa Luntiala varsin vallattomalla tavalla "opettaa" lukijalleen katalaanin kieltä, mutta ironisoi samalla myös sitä, mitä kaikkea hölynpölyä voidaan YK:n nimissä suojella.
