Jussi Aurén

Taistelu Alma Median omistuksesta on saatu jonkinmoiseen päätökseen, ja taulukkolaskimet ympäri Suomea murskaavat lukumyriadeja, jotta saataisiin selville, tekikö Lipsanen hyvät kaupat. Itse en kuitenkaan niin noista luvuista perusta kun olen enemmän näitä verbaalipuolen miehiä, joten annan taulukkolaskimen edelleen uinua tietokoneeni uumenissa ja keskityn ottamaan tuntumaa tilanteeseen aavistuksen kirjallisemmalla pohdiskelulla.

Alma siis myi telkkari- ja radiopuolen ja keskittyy jatkossa lehtien kustantamiseen. Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Alma myi hömppämaakarit ja piti laadun (kuten mm. kaupungin parhaimpia kolumneja julkaisevan Porin Sanomat), mutta syvällä piilevä vaatimattomuuteni pakottaa kätkemään ainakin osan virkkeestä sulkujen sisään.

Eihän tilanne muutenkaan ole noin yksinkertainen, vaikka mielestäni nämä infantiilit tv-kasvot ja levyjen väliin höpisijät sietääkin myydä ensimmäiselle, joka suostuu heidät ottamaan. Sillä eihän Bonnier näistä ohjelmantekijöistä ollut kiinnostunut vaan heidän yleisöstään - tai siis markkinasta kuten nykyään tavataan sanoa.

Sijoittajaa kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, mitä uusi Alma aikoo kaupasta saamillaan rahoilla tehdä. Omistajillehan ei nykyisessä henkisessä ilmapiirissä voi rahaa jakaa. Eli ostoksille Juhon on miltei pakko lähteä, ja se taas huolestuttaa monia.

Hullultahan se tuntuu olla huolissaan siitä, kun jollain on liikaa rahaa, mutta suomalaiset pärjäävät yleensä paremmin silloin kun on juustohöylättävä ja kiristettävä vyötä. Ne taidot ovat iskostuneet syvälle kansanluonteeseemme. Ulkomaille suuntautuneista ostosreissuista on sen sijaan yrityksillemme aika harvoin jäänyt mitään hyvää käteen. Kotimaiset ostokset taas johtavat entistä tehokkaampaan ´´ketjuuntumiseen´´, mikä lukijan kannalta tarkoittaa sitä, että toisistaan poikkeavat näkemykset alkavat olla lehdistössämme entistä harvinaisempaa herkkua.

Hyvä TV2.n johto,

Olemme närkästyneitä tavasta, jolla te käsittelette kotikaupunkiamme. Juuri kun olimme toipuneet järkytyksestä, jonka te kolme vuotta sitten aiheutitte hyökkäämällä suuresti rakastamaamme sosiaalijohtajaamme vastaan, te lokasitte taas huolellisesti kiillottamamme kaupunkikuvan tällä vastenmielisellä dokumentillanne Isolinnankadusta.

Taiteelliseen vapauteenne emme toki halua kajota, mutta mikäli dokumentin on tarkoitus kuvastaa todellisuutta, voisi kai olettaa, että edes tosiasiat olisivat oikein. Jo ohjelmanne esittelytekstissä mennään nimittäin metsään. Mainostatte ohjelmanne olevan kuva pikkukaupungista, vaikka Pori ei ole pikkukaupunki vaan trendikäs eurooppalainen metropoli. Toki Pori on eurooppalainen metropoli vain satakuntalaisesta näkökulmasta, mutta meille tuo näkökulma on riittänyt aivan hyvin.

Vihjasitte ohjelmassanne myös, etteivät kokoomuslaiset liikemieskaupunginvaltuutettumme osaisi englantia. Tuo väite on röyhkeä ja väärä. Kokoomuslaisten liikemieskaupunginvaltuutettujemme kieli- ja muutkin taidot ovat paikka paikoin aivan ainutlaatuisia. Jopa kaupallisten tv-kanavien reality tv-sarjat ovat käyttäneet näitä monilahjakkuuksia.

Myöskään monet ohjelmanne haastateltavista eivät antaneet oikeaa kuvaa Porista. Esimerkiksi Gambina-pullon kanssa kuvissa esiintynyt vanhempi herrasmies oli toki pikantti yksityiskohta, mutta ei mikään yleispätevä kuva kaupungistamme. Vakuutamme että mikäli kaupungissamme ylipäätään käytetään alkoholijuomia, niitä käytetään sivistyneesti ja tyylikkäästi ja ehdottomasti kaupungin järjestyssääntöjen mukaisesti.

Toivommekin että teette kaupungistamme uuden dokumentin, ja teette sen kaupunkimme virkamiesten avustamana. Uskomme että siten saatte dokumenttiinne häivän siitä todellisuudesta, jonka uskottavaksi tekemisessä olemme nähneet niin paljon vaivaa.

Porille Hyvä Imago Vaikka Väkisin -yhdistyksen johtokunnan puolesta,

Ensivaikutelma tulevasta kirjakeväästä on, että tarjonta on jotenkin valjua, vähäveristä. Toki kevät on aina ollut kirjatarjonnaltaan syksyä niukempi, mutta viime vuosina tuo ero on ollut kaventumaan päin. Nyt tarjonta tuntuu olevan esimerkiksi viime vuotista säästeliäämpi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että usein ne sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevat jostain odotusten ulkopuolelta, tuntemattomuuden suojista, tekijöiltä joilta ei ole osannut odottaa mitään. Yleensä joka keväällä onkin ollut tarjota ainakin yksi odotushorisontin uuteen asentoon muljauttanut esikoinen.

Toki odotuksiakin olen tulevaan kirjakevääseen ladannut ja valtaosan niistä kerää Asko Sahlbergin pienoisromaani Yhdyntä. Vaikka teoksen nimi kuulostaakin epäilyttävästi Lauri Törhösen elokuvalta, Sahlbergilta on vaikea odottaa muuta kuin hyvää jälkeä. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista teostahan häneltä ei ole vielä julkaistu.

Kustantajan ennakkobuffi paljastaa, että Yhdyntä sijoittuu jatkosodan murjomaan Helsinkiin, jossa mies ja nainen kohtaavat kuolemaa kylvävien pommikoneiden alla. Kun Sahlberg edellisessäkin romaanissaan Tammilehdossa osasi kuvata ihmisen ja sodan kieroutunutta liittoa, ja sen liiton siittämää väärämielisyyttä, tuskin tämäkään kohtaaminen miksikään maanpuolustushengen maustamaksi parisuhdemössöksi jää.

Saman päähenkilön ympärille kiertyvät dekkarit keräävät aina jonkinmoisia odotuksia, jos ei muuten niin ainakin siksi, että saa nähdä taittuuko päähenkilön elämä uusimmassa romaanissa ollenkaan siihen suuntaan kuin on itse kaavaillut. Minäkin odotan Matti Remeksen kolmatta rikosromaania Tappava tuliainen saadakseni tietää, onko herrasmiessalapoliisi Ruben Waara jo muuttanut kuljetusliikkeensä täysiveriseksi yksityisetsivätoimistoksi ja joko Hangosta löytyisi yksi Ruben Waaraa miellyttävä nainen, jolla ei olisi minkäänlaisia kytköksiä rikollisuuteen. Sitäpaitsi Remeksen kuvaamaan Hankoon on aina miellyttävä palata. Harvoin mikään kaupunki saa mainosmiehiltäänkään niin lempeää kohtelua kuin mitä Remes dekkareissaan Hangolle antaa.

Paul Austerista olen pitänyt siitä asti kun tutustuin hänen New York -trilogiaansa (Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone), joten tälläiselle laiskalle englanninkielisen kirjallisuuden lukijalle uusi Auster-suomennos Yksinäisyyden äärellä on suuri ilon aihe. Austerin teoksissa on usein jokin kiinnostavalla tavalla vinksahtanut näkökulma, joka saa lukijankin katsomaan maailmaa ainakin hetken aivan uusin silmin. Sitäpaitsi jos mies on käsikirjoittanut niin ihastuttavan huonosti tähän kieltojen, määräysten ja ohjeiden kylmäämään aikaan sopivan kessutteluelokuvan kuin Smoke, on hänestä jo oikeastaan vähän pakkokin pitää.

Asko Sahlbergin Höyhen on hyvä pieni kirja. Se kertoo kehitysvammaisen Villen yhdestä päivästä laitoksessa. Päivä on laitosmaisten rutiinien täyttämä, joista osa on Villelle kovinkin mieluisia. Esimerkiksi suihkutuksista Ville pitää kovasti. Tai oikeammin sanottuna Ville pitää nimenomaan vedestä, sen kosketuksesta.

Veden kosketus aiheuttaakin Villelle seksuaalista mielihyvää, ja se rinnastuukin väljästi jo päättyneeseen jossain määrin insestiseen sisarsuhteeseen. Vammaisuus tuntuukin näyttäytyvän Sahlbergin romaaneissa jonkinlaisena rujona seksuaalisuutena, jossa väkivalta on aina läsnä miltei goottilaisena kauhuna.

Onko Sahlbergin vammaiskuva siis yksipuolinen? Vastaus on että ilman muuta. Toisaalta Sahlbergiä on kuitenkin paha mennä syyttämään tästä yksipuolisuudesta, sillä ei Sahlberg ensisijaisesti kirjoita vammaisista vaan ihmisistä, jotka ovat ajautuneet järjestäytyneen yhteiskunnan katvealueille, ja synkkiä elämäntarinoita on siellä tarjolla lähes jokaiselle. Tässäkin kirjassa toivottomuus, elämän synkkä lohduttomuus jättää polttomerkkinsä lähes kaikkiin kirjan henkilöihin.

Pienoisromaanin kerronta on aavistuksen vaikeaa, sillä kertojana on Ville, jonka sanavarasto on suppea ja tapa hahmottaa maailmaa erittäin omintakeinen. Pääosin kerronta kuitenkin toimii, ja vaikka voitaisiinkin kiistellä siitä, kuinka ´´tosi´´ kirjan antama kuva Villen havaintomaailmasta, yksityisestä todellisuudesta on, oleellisinta on se, että se ainakin pääosin tuntuu todelta.

Bloggaaminen on nykyään kuulemma kova juttu, joten täytyyhän minunkin tätä kokeilla. Paino on nimenomaan sanalla kokeilla, sillä jos kyllästyn tähän, aion hylätä tämän blogin ilman sen suurempia tunnontuskia.

Sitä mihin tämä blog tulee suuntautumaan, en ole vielä aivan varma, mutta todennäköisesti kirjoitan tässä usein kirjoista, joita olen lukenut ja elokuvista, joita olen nähnyt. Varmaankin tulen myös liittämään tähän lehtijuttujani. Ainakin niin kauan Alma Median tekijänoikeusjuristit sen sallivat.

Henkilökohtaista vittuilua yritän parhaani mukaan välttää, mutta eihän sitä kaikissa aikomuksissaan voi onnistua. Onneksi näitä postauksia voi sentään muokata jälkikäteen.