Tuesday, January 30, 2007
Nuoratun neliön ääreltä
Olen menossa tänään katsomaan nyrkkeilyä. Ammattilaisnyrkkeilyä. Siis lajia jossa on tarkoitus lyödä toista niin kovaa, että hän putoaa lattiaan eikä enää nouse sieltä.
En mene tapahtumaan pelkästään elämyksiä metsästämään, vaikka en olekaan ammattilaisnyrkkeilyä aikaisemmin livenä nähnyt. Yritän siis sanoa, että pidän nyrkkeilystä ja olen aina pitänyt siitä.
Yksi syy mieltymykseeni on varmasti nyrkkeilyn selkeydessä. Siinä on jotain samaa järkähtämättömyyttä kuin jalkapallossa. Näiden lajien säännöt eivät vaihdu kaksi kertaa vuodessa. Näissä lajeissa urheilija on vielä tärkeämpi kuin urheiluvälinettä kehittävä insinööri.
Toinen syy saattaa piillä nyrkkeilystä tehdyistä elokuvista. Tekisi mieleni väittää että mistään muusta urheilulajista ei ole tehty yhtä monta yhtä hyvää elokuvaa kuin nyrkkeilystä.
Nyrkkeiilyelokuvien aatelia on dokkari When We Were Kings / Kehäkuninkaat. Se kertoo Muhammed Alin ja George Foremanin legendaarisesta mestaruusottelusta Zairessa 1974, mutta hyvän elokuvan tavoin se kertoo oikeastaan ihan jostain muusta. Tarmo Uusivirran viimeisestä ottelusta kertova Ringside häälyy jossain dokkarin ja fiktiivisen elokuvan välimaastossa ja onnistuu olemaan jotain enemmän kuin tälläisen ristisiitoksen oikeastaan pitäisi voida olla.
Puhtaasti fiktiiviseltä puolelelta tulee mieleen Robert Wisen The Set Up, Martin Scorcesen Kuin raivo härkä ja hieman tuoreempi tapaus Clint Eastwoodin Million Dollar Baby. Jopa Rocky-sarjan avaus on viattomuudellaan onnistunut viehättämään minua. Eikä sarjan uusinkaan tuotos kuulemma urheiluelokuvien huonoimpia ole.
Eli onhan tässä kulturelleja syitä pitää nyrkkeilystä. Todella ärsyttävää että tunnen kaipaavani sellaisia.
En mene tapahtumaan pelkästään elämyksiä metsästämään, vaikka en olekaan ammattilaisnyrkkeilyä aikaisemmin livenä nähnyt. Yritän siis sanoa, että pidän nyrkkeilystä ja olen aina pitänyt siitä.
Yksi syy mieltymykseeni on varmasti nyrkkeilyn selkeydessä. Siinä on jotain samaa järkähtämättömyyttä kuin jalkapallossa. Näiden lajien säännöt eivät vaihdu kaksi kertaa vuodessa. Näissä lajeissa urheilija on vielä tärkeämpi kuin urheiluvälinettä kehittävä insinööri.
Toinen syy saattaa piillä nyrkkeilystä tehdyistä elokuvista. Tekisi mieleni väittää että mistään muusta urheilulajista ei ole tehty yhtä monta yhtä hyvää elokuvaa kuin nyrkkeilystä.
Nyrkkeiilyelokuvien aatelia on dokkari When We Were Kings / Kehäkuninkaat. Se kertoo Muhammed Alin ja George Foremanin legendaarisesta mestaruusottelusta Zairessa 1974, mutta hyvän elokuvan tavoin se kertoo oikeastaan ihan jostain muusta. Tarmo Uusivirran viimeisestä ottelusta kertova Ringside häälyy jossain dokkarin ja fiktiivisen elokuvan välimaastossa ja onnistuu olemaan jotain enemmän kuin tälläisen ristisiitoksen oikeastaan pitäisi voida olla.
Puhtaasti fiktiiviseltä puolelelta tulee mieleen Robert Wisen The Set Up, Martin Scorcesen Kuin raivo härkä ja hieman tuoreempi tapaus Clint Eastwoodin Million Dollar Baby. Jopa Rocky-sarjan avaus on viattomuudellaan onnistunut viehättämään minua. Eikä sarjan uusinkaan tuotos kuulemma urheiluelokuvien huonoimpia ole.
Eli onhan tässä kulturelleja syitä pitää nyrkkeilystä. Todella ärsyttävää että tunnen kaipaavani sellaisia.
Labels: Urheilun maailmasta
