Jussi Aurén

Timo Teräsahjon romaani Thaimaalainen vaimo on koottu rankoista aineksista. Perheen isä, Einari, on vuosia sitten käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen sekä omia että vaimonsa päivähoidossa olleita lapsia, ja vaikka hänet on siitä silloin tuomittukin, syyllisyyttä on vielä senkin jälkeen jäänyt muiden perheenjäsenten kannettavaksi. Rankkuus ei ole kuitenkaan Teräsahjolle efektien tai säväreiden hakemista, vaan ennemminkin kiintoisaa materiaalia tarjoava tutkimuskohde, jonka avulla maailman monimutkaisuutta keritään auki. Tämä tutkijamainen ote syökin toisinaan tehoja Teräsahjon proosasta, ja lukija jää ikäänkuin turhan etäälle kirjojen henkilöistä ja tapahtumista.

Thaimaalainen vaimo tutkii siis sitä syyllisyyttä, jonka Einarin pahuus on levittänyt ympärilleen. Miltei inhorealistiseksi romaanin tekee se, että Teräsahjo sälyttää rankimman taakan niille, joille oikeudenmukaisessa maailmassa kuuluisi kaikkein vähiten kannettavaa. Sen miten eri tavalla ihmiset sitten tuon syyllisyyden kantavat, Teräsahjo myös kuvaa erittäin tarkkanäköisesti. Yksi ajautuu pakonomaisesti auttamaan muita. Toinen yrittää antaa maailmalle takaisin samalla mitalla.

Yhteistä sekä uhreille että syyllisille tuntuu kuitenkin olevan, että kun luottamus maailmaan on kerran menetetty, on sen myötä menetetty myös kontakti muuhun maailmaan, ja yksinäisyys on enää ainut vaihtoehto. Toisaalta tämä näkemys ei ole läsnä ainoastaan tässä Teräsahjon romaanissa. Onhan hänen henkilöilleen tyypillistä se, että he ennemminkin yrittävät ymmärtää maailmaa kuin aktiivisesti vaikuttaa siihen.

Yhden poikkeuksen tähän ikuisen yksinäisyyden sääntöön Teräsahjo sallii naittamalla Thaimaahan paenneen Einarin pojan entisen lapsiprostituoidun kanssa. Ilmeisesti Teräsahjo haluaa tällä tavalla korostaa toivon mahdollisuutta, sillä muuten on vaikea käsittää, miksi kovin päälle liimatun tuntuinen episodi on antanut aiheen koko romaanin nimeämiseen.

Romaani alkaa perheen äidin, Matildan, kuolemasta, ja koska hänen harteilleen on jäänyt kannettavaksi kaikkein suurin osa syyllisyydestä, hänen kuolemansa murtaa siihen asti vallinneen tasapainon. Äidin kuoleman synnyttämä tyhjiö imaisee vuosien takaisen tragedian osanottajat vielä kerran tragedian tapahtumapaikalle, jotta tilit menneisyyden kanssa saataisiin viimeinkin selviksi. Se on tietenkin selvää, ettei tuossakaan tilinpäätöksessä voi kaikille käydä hyvin.

Porin kaupunki on saamassa uuden budjetin, ja lehdistä olemme saaneet lukea, miten hyvän budjetin valtuutetut ovat taas kerran saamassa aikaiseksi. Terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen mätetään rahaa kasapäin, eikä lapsimyönteisyyttäkään ole kuulemma unohdettu, vaikka se ei budjettiin asti ulottunutkaan. Palvelut säilytetään luonnollisesti entisellään. Koirat vapautetaan kokonaan veroista, mikä on hyvä asia, sillä pienet tulothan kovin monella koiralla on. Lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa kahdessa vuodessa kuin vähän päälle 25 miljoonaa euroa, mikä ei tietenkään ole juuri mitään. Pikainen laskutoimitus kertoo sen olevan vain reilut 300 euroa asukasta kohden, joten pikkujuttuhan tuollaisen velan hoitaminen on.

On tietenkin mahdotonta kuvitella budjettia, jonka ei sanottaisi ottavan erityisesti huomioon lapset, vanhukset, sairaat ja koulutuksen, sillä harvahan näitä asioita vastustaa voi. Puolueopistoissa onkin jo ensimmäisellä kurssilla harjoitus, jossa aloittelevan poliitikon pitää toistaa sanaparia sosiaali- ja terveydenhuolto ja ottaa samalla kasvoilleen ilme, joka erehdyttävästi muistuttaa empaattisuutta. Kun kuitenkin budjetin pääjehu ja kaupungin ykkösdemari Esa J. Wahlman sanoo (SK 22.11), että budjetilla halutaan erityisesti hoitaa myös työllisyyttä, jotta verotulojen kertymä saadaan pidettyä korkeana, on syytä pelätä sanojen olevan muutakin kuin pelkkää poliittista retoriikkaa.

Wahlmanin malli menee siis niin, että palkataan verovaroin lisää työntekijöitä, jotta nämä työntekijät voisivat maksaa kaupungin kassaan lisää veroja. Ainakin minä olin pitkän aikaa mykistynyt tämän idean edessä. Itseasiassa demariryhmälle pitäisi antaa tästä lausunnosta vuotuinen Pelle Peloton -palkinto, sillä kysehän on ikiliikkujasta, jos malli toimii myös käytännössä. Seuraava taloustieteen Nobel lienee ainakin saletissa.

Tiina Krohn: Kortti Recifestä. WSOY 2005

Tiina Kailana aiemmin tunnetun Tiina Krohnin romaani Kortti Recifestä on kuvaus maailmasta, joka on jakautunut kahdeksi. Yhtäällä on ylemmän keskiluokan asuttama helsinkiläinen puutaloidylli, jossa kaikki on ´´yhtä suurta naurua ja pilailua´´ ja toisaalla brasilialainen slummi, jossa seitsenvuotiaat tytöt strippaavat hankkiakseen elantonsa. Yltäkylläisyys jossa on tarjolla ´´eksoottisia, muhkeita, makeita, intialaisin maustein ryyditettyjä leivonnaisia, abstrakteihin kuvioihin rakennettuja jäädykkeitä, häikäisevään värikirjoon valmistettuja karamelleja, pähkinäkimara, eri mantereita edustavia hedelmälajikkeita´´ kohtaa äärimmäisen köyhyyden, jossa katulapset ovat rikkauden lähde laitonta elinsiirtokauppaa pyörittäville bisnesmiehille.

Ahdistavimpana tämän maailman vastakohtaisuuden kokee romaanin päähenkilö, nuori aloitteleva säveltäjä Amanda, joka yhä aikuisiälläkin etsii omaa luontevaa paikkaansa maailmasta. Lapsuuden ja aikuisuuden välille on jäänyt railo, joka tuntuu imaisevan kaiken elämänhalun sisäänsä, ja jonka taakse se ainut mahdollinen onnen hetkikin tuntuu jääneen. Ainoastaan unien punakylkisillä laivoilla Amanda pystyy toisinaan ylittämään tuon railon, ja vasta kun noista unista tulee yhteinen jonkun kanssa, tuo railo voi kuroutua kokonaan umpeen.

Amandan aviomies, Amandaa huomattavasti vanhempi ortopedi Bertil ei puolestaan ymmärrä Amandan kahtia jakautuneen maailman abstraktia luonnetta, ja hän ryhtyy rakentamaan siltaa Amandan maailmojen välille rahan avulla. Se ei tietenkään onnistu, ja tuosta yrityksestä seuraakin vain suurta tragediaa, josta ei pateettisiakaan aineksia puutu.

Helpointa Kortti Recifestä -romaania olisikin luonnehtia suuria moraaliteettejä sisältäväksi avioliittodraamaksi, sillä Amandan ja Bertilin liitto ei ole suinkaan ainoa, joka puutaloidyllissä säröilee. Onnistuneena tuota tulkintaa ei kuitenkaan voi pitää, sillä niin monenlaisia muitakin aineksia romaaniin on kasattu. Jo mainitun elinsiirtokaupan lisäksi romaanilla on nimittäin jonkinmoista sanottavaa niin lapsettomuudesta, adoptiosta kuin taiteilijan luomisvoiman ehtymisestäkin. Suurimman osan näistä aiheista olisi toki voinut huoletta jättää käsittelemättäkin, sillä liian moneen suuntaan hajoava tarina on omiaan lisäämään muutenkin romaania leimaavaa valjuutta.

Hyvään vetoon Tiina Krohn sen sijaan yltyy pilkatessaan ylemmän keskiluokan teennäisyyttä. Kun sisustussuunnittelija toteaa, että hänen pitäisi laittaa asiakkaalleen sisustussuunnitelman mukaan käyttöohje, jonkinlainen onnellisen elämän käsikirjoitus, ollaan suurten totuuksien äärellä. Heideggeriä siteeraava joulupukki onkin jo sitten kuin oppitunti kaikille aloitteleville ironikoille.

Risto Isomäki: Saraswatin hiekkaa. Tammi 2005

Vetävien scifi-thrillerien kirjoittajana tunnetuksi tulleen Risto Isomäen uusin romaani Saraswatin hiekkaa on sekä vähemmän scifi että vähemmän thrilleri kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Aihe, ilmaston lämpenemisen synnyttämät uhkat, on toki sama kuin Isomäen edellisessä Herääminen-romaanissa, mutta nyt ihmiset saavat tulla toimeen ihan omine nokkineen ilman ulkopuolisten sivilisaatioiden apua. Tätä taustaa vasten Herääminen-romaanin loppu, jossa auttamiseemme kyllästynyt sivilisaatio hylkää meidät ja vie mennessään tukikohtansa, yötaivastamme valaisseen kuun, tuntuukin enteelliseltä. Aivan kuin Isomäki haluaisi ansiokkaalla tuotannollaan sanoa, ettei sitä pelastusta kannata avaruudesta haikailla. Täältä maan päältä meidän on se löydettävä.

Avaruudenomaisia elementtejä toki tästäkin romaanista löytyy, sillä romaanin keskeiset tapahtumapaikat ovat kovasti avaruutta muistuttavat valtamerien pohjat ja mannerjäätiköt. Myös venäläiselle syvänmerentutkijalle Sergeille ja filippiiniläiselle jäätikkötutkijalle Susanille nämä paikat edustavat jonkinlaista vetäytymistä ihmisten maailmasta ja yhteyden hakemista meidän maailmaamme suurempiin maailmankaikkeuksiin. Intian rannikon merenpohjaa tutkiva Amrita taas on huomattavasti kiinnostuneempi maan päällä eläneiden muinaisten kansojen viisauksista, ja romaanin loppu tuntuisikin alleviivaavan tämän maanläheisemmän viisauden merkitystä.

Meno on siis kovin kansainvälistä, mutta toki joukkoon yksi suomalainen harrastelijakeksijäkin mahtuu. Hänen kauttaan Isomäki kuvaa sitä valtavaa epäsuhtaa, joka ihmisen luonnolle aiheuttamien ongelmien ja noiden ongelmien korjausyritysten välillä on. Ekosysteemin omiin korjausliikkeisiin verrattuna kun ihmisten luonnonpelastamisyritykset kuitenkin jäävät pelkäksi näpertelyksi. Samalla Isomäki esittää myös aiheellisen kysymyksen: voiko teknologian aiheuttamia ongelmia korjata uudella teknologialla vai onko yhä kehittyneempi teknologia juuri se yhteiskuntamme haavoittuvin osa?

Vähän enemmän tai
vähemmän kuin romaani

Aavistuksen minua häiritsi Isomäen tapa kuvata Venäjä maailman luonnonsuojelijoiden suurimpana ystävänä. Toki Yhdysvallat on Kioton ilmastosopimuksen hylättyään yksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimpia pahiksia, ja monet Euroopankin maat hakkaavat kiitettävästi rahaa aivan muualle kuin luonnonsuojeluun, mutta vaikea on Venäjääkään minään luonnonystävänä pitää. Ainakin historiattomana Isomäen näkemystä voinee pitää.

Romaani tapahtuu pääasiassa noin vuonna 2020, ja jo silloin ilmaston lämpeneminen on saavuttanut vaiheen, jossa mannerjäätiköt alkavat yllättävän nopeasti sulaa ja tuntemamme maailman loppu on enää hiuskarvan päässä. Se mahdollisesti koittava loppu olisi sitten kuin toisinto Raamatun vedenpaisumuskertomuksesta.

Faktathan Isomäellä ovat aina olleet kunnossa, joten tuo vuosiluku on pelottavan lähellä. Pelottavimmaksi romaanin tekee kuitenkin se, että tällä kertaa Isomäki ei ole malttanut kirjoittaa aiheesta aivan ehyttä romaania, vaan Saraswatin hiekkaa horjuu ajoittain jossain luennon, saarnan ja ukaasin välimaastossa. Tuntuukin kuin maailmanlopun meininki olisi saanut kirjailijan päättämään, että mitään viihdyttävää lukuromaania ei sitten tällä kertaa kirjoitetakaan.

Tuomas Kyrö: Liitto. WSOY 2005

Syksyllä 2001 minun ja monen muun maukkaan proosan ystävän huomio kiinnittyi Tuomas Kyröön, jonka esikoisromaani Nahkatakki kuvasi pienten ihmisten rimpuilua itseään isomman elämän virrassa. Sen jälkeen Kyrön kirjailijantie on kulkenut kovin eri suuntaan kuin vinksahtaneella huumorintajulla maustettu ja tiukalla lauseella kirjoitettu rikosromaani antoi ymmärtää.

Viime syksynä ilmestynyt Tilkka, oli paitsi yksi vuoden parhaimpia romaaneja, myös taitava syväsukellus elämän virran pinnan alle, ja nyt tuore uutukainen Liitto on kuin kunnianosoitus sukupolvea tai kahta Kyröä vanhemmille kertojille, joiden tarinat ovat olleet muokkaamassa käsitystämme historiamme kulusta. Toki jo esikoisessa alkanut yksilön ja yhteisön välisen suhteen tarkkanäköinen kuvaus on Liitonkin keskeistä antia.

Liitto siis matkaa menneeseen, ja koska kyse on suomalaisesta proosasta, on matkan määränpäänä luonnollisesti talvi- ja jatkosota ja muutamat vuodet sekä ennen että jälkeen näitä sotia. Mikään sotaromaani Liitto ei kuitenkaan ole, sillä taas kerran Kyrön suurennuslasin alla on ihmiset, ja tapahtumat luovat vain puitteet näissä ihmisissä tapahtuville muutoksille. Se että Kyrö ottaa näin etäisyyttä rintamalla tapahtuneisiin taisteluihin, ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista, onhan kotirintama ollut vahvasti esillä kirjallisuudessamme. Useimpia sota-ajan kuvaajiamme kiinnostavammaksi Kyrön kuitenkin nostaa se, että hänelle sota ei ole selviytymistarinan halpa kulissi vaan vain osa elämän kuohuvaa kymeä.

Ymmärryksen ja näkemyksen
siittämää proosaa

Kyröllä onkin harvinaislaatuinen kyky viipaloida syviä siivuja elämää lukijan eteen, jolloin lukijalla on mahdollisuus nähdä sinne, mihin katse ei yleensä yllä. Se että nämä syvät viillokset avaavat näkymänsä myös leveänä, on todiste paitsi kirjailijan rautaisesta ammattitaidosta myös kyvystä nähdä elämä kokonaisena, mikä tietenkin on tervetullut lisä kirjailijan työkalupakkiin. Kun Kyrö kuvaa kahden epävarman nuoren epävarmoina aikoina aloittamaa avioliittoa, ovat haaveet suuria ja rakkaus pientä, ja kun Kyrö siirtää maailmanpolitiikan myllerrykset pieneen kyläyhteisöön ja jopa yksittäiseen ihmiseenkin, on sana näkijällä eikä jälkikäteisviisauttaan esittelevällä sanasepolla. Kyrö yksinkertaisesti antaa henkilöidensä tulla lukijan tykö.

Ymmärryksen ja näkemyksellisyyden lisäksi Liitossa tekee vaikutuksen Kyrön suvereeni muodon hallinta. Jokainen pala rakentaa kokonaisuutta omanlaisekseen, tuo siihen jotain aivan uutta, mutta silti rakennelma ei heilahda kertaakaan epätasapainoon. Pinoaa Kyrö sitten romaaniaan Hitlerin rakastuneen nuoren naisen päiväkirjoista, vähä- ja hidaspuheisen suomalaismiehen minämuotoisesta kerronnasta, puolalaisen sotavangin keskitysleirimuistoista tai perinteisestä maalaiselämän kuvauksesta on lopputuloksena teos, jossa ei yhtään turhaa säröä ole.

Kyrön arkkitehtoninen proosa löytääkin luontevimman paikkansa jostain sieltä Filppulan ja Viinikaisen tuntumasta. Se sijoitetaanko hänet näiden herrojen eteen, taakse vai rinnalle, on jo sitten aika pitkälti makuasia.

Pekka Pakkala ja Patrick Wester: Karmivia tarinoita. Aamulehti kirjat 2005

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kokoama Karmivia tarinoita koostuu vanhoista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löydetyistä uskomustarinoista ja uudemmista nykypäivään sijoittuvista kauhutarinoista. Vanhemmissa tarinoissa pelottavat tapahtumat sattuvat pääasiassa aikuisille, ja muutenkin näiden tarinoiden aihepiirit ovat sellaisia, että ne tuskin aiheuttavat mitään sätkyjä kirjan todennäköisesti kovinkin nuorelle lukijakunnalle.

Yhteistä näille eri aikakausien ja kohderyhmien tarinoille on se, että niillä kaikilla on vahva kasvatuksellinen funktio. 1800-luvulle sijoittuvassa kummitustarinassa säikytellään nuoret naiset valitsemaan puoliso omasta säädystään, mutta tämän päivän paholainen vierailee tyttöjen luona siksi, että nämä ovat pelanneet liikaa spiritismiä ja tietokonepelejä. Likimain tahattoman komiikan puolelle sitten jo lipsahdetaan, kun murrosikäisiä poikia varoitetaan liiallisen peilaamisen vaaroista.

Pahuus näyttää myös tulleen lähemmäksi ihmistä nykyajan myötä. Se hivuttautuu pienen pojan sängyn alle ja usuttaa pienen tytön hukuttamaan leikkitoverinsa, kun taas ennen paholainen omasi niin vaikuttavan ulkomuodon, että useimmat osasivat väistää sitä jo senkin vuoksi. Silti tuntuu kuin juuri näissä nykyajan tarinoissa olisi eniten turhaa tyhjäkäyntiä. Arkipäivällä kun on tarjota lapsille ja nuorille paljon enemmän kauhua kuin mitä Pakkalan ja Westerin kirjaa lukiessa voisi ymmärtää.

Suurin tälläisen kirjan ongelma on tietenkin se, että näitä tarinoita ei ole tarkoitettu luettavaksi. Ne ovat tarkoitettu kerrottavaksi ja kerrottavaksi nimenomaan siten, että syntyy illuusio todesta melkein itsekoetusta kertomuksesta. Kirjasta tälläistä vaikutelmaa on kovin vaikea saada. Toki joku suhteellisen neitseellinen kauhutarinoiden ystävä voi saada tästäkin kirjasta uutta materiaalia säikyttelyrepertuaariinsa. Useimmille tarinoiden asetelmat ovat jo kuitenkin varmasti ennestään tuttuja.