Jussi Aurén

Yrittäminen on metka sana. En tiedä teistä, mutta ainakin minun suussani se maistuu tekemiseltä, jonka tuloksesta ei ole mitään takuuta. Vanhat sananlaskutkin kuten yritys hyvä kymmenen tai yrittänyttä ei laiteta viittaavat mielestäni juuri tähän asenteeseen, jossa touhuaminen on paljon tärkeämpää kuin se varsinainen lopputulos. En toki tiedä, paljonko oma yrittäjähenkinen geeniperimäni vaikuttaa, mutta minusta asian pitääkin olla noin.

Tuloskeskeinen maailmamme kuitenkin näkee asian aivan toisin. Yrittäjän pitää tehdä tulosta, josta riittää jaettavaa puolelle kylää. Ne jotka siinä eivät onnistu ripustetaan häpeäpaaluun kaiken kansan töllisteltäväksi. Epäonnistujahan on ennenkaikkea ikävä muistutus siitä, mikä meitä jokaista voi jo seuraavan nurkan takana odottaa.

Valitettavasti yrittäjät itsekin ovat menneet mukaan tähän onnistumiskeskeisyyteen. Ansioristiä ja muuta koreaa prenikkaa tuupataan niiden yrittäjien rintaan, joilla on gloriaa ja mammonaa jo niin paljon, ettei mokoma killutin rintapielessä voisi vähempää kiinnostaa. Kun taas se kahdentoista konkurssin yrittäjäveteraani, joka on taas kerran keksinyt uuden ja entistä loistavamman bisnesidean, seuraa tuota juhlintaa ujosti porstuan puolelta.

Siksi olisikin mielestäni erittäin tärkeää, että näille ns. ikuisille yrittäjille olisi myös olemassa jonkinlainen palkinto. Mies joka monen totaalisen vararikon jälkeen on yhä onnistunut säilyttämään elämänsä hallinnan, olisi totisesti jonkinlaisen kukituksen ansainnut. Samaten kuin nainen joka neljättäkymmenettä vuotta sinnittelee pienen kukkakauppansa kanssa, vaikka liiketalouden oppikirjat olisivat ajaneet tuon kioskin konkurssiin jo vuosikymmeniä sitten. Ovathan he yrittäjiä sanan aidoimmassa merkityksessä, ja samalla niin terveellinen muistutus siitä, että yhtä onnistumista kohden tarvitaan monta hyvää yritystä.