Monday, January 29, 2007
Rikosromaani iltapäivälehden tapaan (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2006)
Juha Numminen: Iskijä. WSOY 2006
Suomalaisen jännitys- ja rikoskirjallisuuden taso on noussut viime vuosina. Kirjojen kuvaamat rikokset ovat sijoittuneet yhä luontevammin suomalaiseen nykytodellisuuteen, ja kamarinäytelmämäisistä murhaajan etsimisleikeistä on siirrytty rikollisuuden realistisempaan kuvaukseen. Samalla tämä on tarkoittanut sitä, että monet vanhat ja hyvänäkin pidetyt tekijät ovat menettäneet painoarvoaan.
Yksi näistä aavistuksen sivuraiteille joutuneista on 19 rikosromaania julkaissut Juha Numminen. Kovankin kynämiehen maineessa oleva Numminen kun onnistuu uusimmalla rikosromaanillaan Iskijä lähinnä vaivaannuttamaan lukijaansa. Jo romaanin lähtöasetelma on kuin tympeää saksalaista tv-sarjatahnaa.
Kerronnan keskiössä on Iskijä lempinimeä kantava kovapintainen, mutta oikeamielinen entinen nyrkkeilijä, joka on vahingossa tappanut lupaavan kilpamoottoripyöräilijän. Tästä vahingosta on aikanaan lavastettu silmitön murhatyö, josta on annettu pitkä vankilatuomio.
Vankilatuomio on jo kärsitty, mutta Iskijän kärsimykset eivät ole vielä ohi. Rikollisjärjestöjen välienselvittely imaisee Iskijän mukaansa väkivaltaiseen tapahtumaketjuun, josta osansa saavat niin kauniit mutta kylmät naiset, lipevät liikemiehet kuin epärehelliset asianajajatkin. Henkilögalleria onkin kuin suoraan iltapäivälehden lööpeistä, ja heidän kuvaustapansakin muistuttaa lööppien näennäiskriittistä ja helposti lähestyttävää tyyliä.
Liian tuttuja
henkilöitä?
Edes Nummisen vakiohahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen, rikosylikonstaapeli Sami Salakka tai rikostoimittaja Make Sarkala eivät saa kirjailijaa syttymään kaunokirjallisuudelle ominaiseen henkilökuvaukseen. Tuntuukin kuin Numminen olettaisi, että jokainen tuntee nämä hänen luomansa hahmot jo ennalta, joten yhtään ylimääräistä lausetta ei heidän kuvaamiseensa tarvita. Lähinnä henkilöt tuntuvatkin olevan olemassa vain yllättäviä juonenkäänteitä varten.
Romaanin juonenkäänteetkään eivät ihan sulavasti kirjan sivuille taitu. Toistoja ja takautumia Numminen käyttää kuin pakottaakseen lukijan huomion kiinnittymään haluamaansa suuntaan, ja se romaanin suurin pahiskin tuodaan loppuratkaisuun kokonaan romaanin ulkopuolelta.
Tätä ratkaisua voisi tietysti yrittää kiitellä arvoitusdekkarin lajityyppisääntöjen rikkomisesta, mutta kaltaistani kyynistä lukijaa jäytää epäilys, ettei Numminen ole itsekään ollut kirjoittaessaan varma romaaninsa murhaajista. Sen verran outoja johtolankoja hän on nimittäin romaaninsa matkan varrelle sirotellut.
Suomalaisen jännitys- ja rikoskirjallisuuden taso on noussut viime vuosina. Kirjojen kuvaamat rikokset ovat sijoittuneet yhä luontevammin suomalaiseen nykytodellisuuteen, ja kamarinäytelmämäisistä murhaajan etsimisleikeistä on siirrytty rikollisuuden realistisempaan kuvaukseen. Samalla tämä on tarkoittanut sitä, että monet vanhat ja hyvänäkin pidetyt tekijät ovat menettäneet painoarvoaan.
Yksi näistä aavistuksen sivuraiteille joutuneista on 19 rikosromaania julkaissut Juha Numminen. Kovankin kynämiehen maineessa oleva Numminen kun onnistuu uusimmalla rikosromaanillaan Iskijä lähinnä vaivaannuttamaan lukijaansa. Jo romaanin lähtöasetelma on kuin tympeää saksalaista tv-sarjatahnaa.
Kerronnan keskiössä on Iskijä lempinimeä kantava kovapintainen, mutta oikeamielinen entinen nyrkkeilijä, joka on vahingossa tappanut lupaavan kilpamoottoripyöräilijän. Tästä vahingosta on aikanaan lavastettu silmitön murhatyö, josta on annettu pitkä vankilatuomio.
Vankilatuomio on jo kärsitty, mutta Iskijän kärsimykset eivät ole vielä ohi. Rikollisjärjestöjen välienselvittely imaisee Iskijän mukaansa väkivaltaiseen tapahtumaketjuun, josta osansa saavat niin kauniit mutta kylmät naiset, lipevät liikemiehet kuin epärehelliset asianajajatkin. Henkilögalleria onkin kuin suoraan iltapäivälehden lööpeistä, ja heidän kuvaustapansakin muistuttaa lööppien näennäiskriittistä ja helposti lähestyttävää tyyliä.
Liian tuttuja
henkilöitä?
Edes Nummisen vakiohahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen, rikosylikonstaapeli Sami Salakka tai rikostoimittaja Make Sarkala eivät saa kirjailijaa syttymään kaunokirjallisuudelle ominaiseen henkilökuvaukseen. Tuntuukin kuin Numminen olettaisi, että jokainen tuntee nämä hänen luomansa hahmot jo ennalta, joten yhtään ylimääräistä lausetta ei heidän kuvaamiseensa tarvita. Lähinnä henkilöt tuntuvatkin olevan olemassa vain yllättäviä juonenkäänteitä varten.
Romaanin juonenkäänteetkään eivät ihan sulavasti kirjan sivuille taitu. Toistoja ja takautumia Numminen käyttää kuin pakottaakseen lukijan huomion kiinnittymään haluamaansa suuntaan, ja se romaanin suurin pahiskin tuodaan loppuratkaisuun kokonaan romaanin ulkopuolelta.
Tätä ratkaisua voisi tietysti yrittää kiitellä arvoitusdekkarin lajityyppisääntöjen rikkomisesta, mutta kaltaistani kyynistä lukijaa jäytää epäilys, ettei Numminen ole itsekään ollut kirjoittaessaan varma romaaninsa murhaajista. Sen verran outoja johtolankoja hän on nimittäin romaaninsa matkan varrelle sirotellut.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
