Tuesday, March 27, 2007
Moraliteetteja rahasta (julkaistu Satakunnan Kansassa 26.3.2007)
Pasi Lampela: Hellekausi. WSOY 2007
Teatterimiehenä ja tv-sarja Kylmäverisesti sinun yhtenä käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi on ammattimaisen tasainen kokonaisuus. Sen jokainen kohtaus on niin tasapainoisesti sommiteltu, että jos lukija tekstistä jonkun särön löytää, se on takuulla sinne tarkoituksella jätetty. Esimerkiksi kokoelman aloittava Pääsiäinen on avaus, josta lähes jokainen esikoiskirjailija voisi olla ylpeä.
Mutta tietenkään ammattikirjoittajalta ei voi kovin paljon vähempää odottaakaan. Itseasiassa aikana jolloin nuoret suoraan koulunpenkiltä astuneet skribentit kirjoittavat tekstiä, joka sellaisenaan on valmista painokoneeseen, kokeneelta tekstintekijältä pitää vaatia paljon enemmän kuin eheyttä ja välineensä teknistä hallintaa. Valitettavasti tämä vaatimus ei Pasi Lampelan kohdalla täyty kuin ajoittain.
Hellekauden ongelmaksi muodostuu Lampelan jämähtäminen liian helppoihin ja ennalta-arvattaviin näkökulmiin. Kirjoittaessaan prostituoiduista hän kirjoittaa prostituoidun suuhun repliikin, jossa tämä kertoo, ettei yksikään mies ole päässyt hänen sieluunsa asti. Kun Lampela kuvaa varallisuudessa kieriskelevän yläluokan perheen elämää, on likimain väistämätöntä, että kallis merenrantatalo on vain tyhjän elämän kulissi. Samanlaisia klisheearkun jämäpaloja on Hellekausi täynnä.
Paha,
paha raha
Osan Hellekauden kömpelyydestä voi selittää sillä, että Pasi Lampela on omistautunut rahan turmelevan vaikutuksen esittelemiseen, ja tämä missio selvästi kaventaa hänen liikkumatilaansa. Kirjailijan asenne on ikäänkuin jo ennalta päätetty, ja novellin on muovauduttava tuon asenteen mukaiseksi. Tämä tietenkin tekee lukukokemuksesta jonkin verran puuduttavan, eikä lukija tunne mitään pakottavaa tarvetta rientää Lampelan avuksi taisteluun rahan ylivaltaa vastaan.
Taistelukutsun sijasta Lampela kirjoittaakin pienimuotoisia moraliteetteja. Napakassa rikosnovellissa Sisko ja veli vankilasta vapautuneen veljen järjestämä elatusapu tappaa siskon, jonka äitiys on väliaikaisesti pelastanut huumeriippuvuudelta. Novellissa Yö ja avaruus taas yltäkylläisyydessä elävä keski-ikäinen nainen kadehtii nuorta lapsiperhettä ja heidän ´´arkipäivän puhkisyövyttämää suhdettaan.´´
Elämän reuna
on jokaista lähellä
Rahan lisäksi Lampela kirjoittaa myös syrjäytymisestä ja tämän aiheen käsittelyssä häneltä löytyy kaipaamaani monivivahteisuutta. Erityisesti siinä miten Lampela sysää henkilöitään oman elämänsä sivuraiteille näiden sosiaaliluokasta riippumatta, olen näkevinäni omaa aikaamme hahmottavaa näkemyksellisyyttä.
Osan novelleistaan Lampela on muokannut näytelmistään, ja osan tämän kokoelman teksteistä tulemme varmaankin vielä jossakin muodossa näkemään näyttämöllä. Esimerkiksi novellia Halkeama on vaikea pitää muuna kuin tulevan näytelmän päähenkilön karkeana hahmotelmana.
Teatterimiehenä ja tv-sarja Kylmäverisesti sinun yhtenä käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi on ammattimaisen tasainen kokonaisuus. Sen jokainen kohtaus on niin tasapainoisesti sommiteltu, että jos lukija tekstistä jonkun särön löytää, se on takuulla sinne tarkoituksella jätetty. Esimerkiksi kokoelman aloittava Pääsiäinen on avaus, josta lähes jokainen esikoiskirjailija voisi olla ylpeä.
Mutta tietenkään ammattikirjoittajalta ei voi kovin paljon vähempää odottaakaan. Itseasiassa aikana jolloin nuoret suoraan koulunpenkiltä astuneet skribentit kirjoittavat tekstiä, joka sellaisenaan on valmista painokoneeseen, kokeneelta tekstintekijältä pitää vaatia paljon enemmän kuin eheyttä ja välineensä teknistä hallintaa. Valitettavasti tämä vaatimus ei Pasi Lampelan kohdalla täyty kuin ajoittain.
Hellekauden ongelmaksi muodostuu Lampelan jämähtäminen liian helppoihin ja ennalta-arvattaviin näkökulmiin. Kirjoittaessaan prostituoiduista hän kirjoittaa prostituoidun suuhun repliikin, jossa tämä kertoo, ettei yksikään mies ole päässyt hänen sieluunsa asti. Kun Lampela kuvaa varallisuudessa kieriskelevän yläluokan perheen elämää, on likimain väistämätöntä, että kallis merenrantatalo on vain tyhjän elämän kulissi. Samanlaisia klisheearkun jämäpaloja on Hellekausi täynnä.
Paha,
paha raha
Osan Hellekauden kömpelyydestä voi selittää sillä, että Pasi Lampela on omistautunut rahan turmelevan vaikutuksen esittelemiseen, ja tämä missio selvästi kaventaa hänen liikkumatilaansa. Kirjailijan asenne on ikäänkuin jo ennalta päätetty, ja novellin on muovauduttava tuon asenteen mukaiseksi. Tämä tietenkin tekee lukukokemuksesta jonkin verran puuduttavan, eikä lukija tunne mitään pakottavaa tarvetta rientää Lampelan avuksi taisteluun rahan ylivaltaa vastaan.
Taistelukutsun sijasta Lampela kirjoittaakin pienimuotoisia moraliteetteja. Napakassa rikosnovellissa Sisko ja veli vankilasta vapautuneen veljen järjestämä elatusapu tappaa siskon, jonka äitiys on väliaikaisesti pelastanut huumeriippuvuudelta. Novellissa Yö ja avaruus taas yltäkylläisyydessä elävä keski-ikäinen nainen kadehtii nuorta lapsiperhettä ja heidän ´´arkipäivän puhkisyövyttämää suhdettaan.´´
Elämän reuna
on jokaista lähellä
Rahan lisäksi Lampela kirjoittaa myös syrjäytymisestä ja tämän aiheen käsittelyssä häneltä löytyy kaipaamaani monivivahteisuutta. Erityisesti siinä miten Lampela sysää henkilöitään oman elämänsä sivuraiteille näiden sosiaaliluokasta riippumatta, olen näkevinäni omaa aikaamme hahmottavaa näkemyksellisyyttä.
Osan novelleistaan Lampela on muokannut näytelmistään, ja osan tämän kokoelman teksteistä tulemme varmaankin vielä jossakin muodossa näkemään näyttämöllä. Esimerkiksi novellia Halkeama on vaikea pitää muuna kuin tulevan näytelmän päähenkilön karkeana hahmotelmana.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Sunday, March 25, 2007
ENKELEISTÄ JA DEMONEISTA (julkaistu Porin Sanomissa 24.3.2007)
Joskus tuntuu että rahan tekeminen on Suomessa demonisoitu. Tai jos ei nyt demonisoitu, niin ainakin lyöty häpeän stigma syvälle lihaan kaikille niille, joiden taskuun kertyy rahaa tavaroiden ja palvelujen myynnistä. Tämä tietenkin koskee vain yksityistä rahaa. Verorahojen haaliminen omien tarkoitusperien toteuttamiseen kun on aina ollut Suomessa jaloa ja kannustettavaa.
Viimeisin esimerkki tästä ajattelutavasta on Arkkienkeli...anteeksi, Arkkiatri Risto Pelkosen Keskisuomalaisessa ilmestynyt haastattelu, jossa hän pelkää Suomen Terveystalon listautumisen pörssiin vaarantavan potilaiden aseman. Pelkosen ajattelu hoiperehtii jotenkin siihen tapaan, että pörssiin listautuneet sairaalat ja lääkäriasemat saattavat keskittyä rahan tekemisen toivossa helppojen sairauksien parantamiseen.
Tälläinen lausunto osoittaa sen, että julkisen sektorin sankarimme eivät itse käytä julkisen sektorin palveluita. Jokainen näitä palveluita viime vuosina käyttänythän tietää, että juuri siellä on ollut taipumusta etsiä oikotietä helpoimmista mahdollisista ratkaisuista asiakkaan tarpeista ja toiveista piittaamatta. Kustannustehokkuus kun on julkisella sektorilla valitettavan usein käsitetty vailla järkeä tehdyiksi säästötoimenpiteiksi. Jokainen voi myös mielessään testata Pelkosen ajattelun kestävyyttä miettimällä, kuinka paljon parempia kännyköitä Nokia tekisikään, jos sen omistaisi Suomen valtio.
Yritysmaailmaa on toki syytä vahtia kriittisesti, rahalla kun on ihmisiin myös negatiivisia vaikutuksia. Uhkakuvien keksimistä on kuitenkin edelleen syytä kutsua vainoharhaisuudeksi. Itse näen ainakin Suomen Terveystalon pörssiin listautumisen ainoastaan varteenotettavana mahdollisuutena viritellä osakesalkkua puolustusasemiin ennemmin tai myöhemmin alkavaa laskusuhdannetta vastaan.
Viimeisin esimerkki tästä ajattelutavasta on Arkkienkeli...anteeksi, Arkkiatri Risto Pelkosen Keskisuomalaisessa ilmestynyt haastattelu, jossa hän pelkää Suomen Terveystalon listautumisen pörssiin vaarantavan potilaiden aseman. Pelkosen ajattelu hoiperehtii jotenkin siihen tapaan, että pörssiin listautuneet sairaalat ja lääkäriasemat saattavat keskittyä rahan tekemisen toivossa helppojen sairauksien parantamiseen.
Tälläinen lausunto osoittaa sen, että julkisen sektorin sankarimme eivät itse käytä julkisen sektorin palveluita. Jokainen näitä palveluita viime vuosina käyttänythän tietää, että juuri siellä on ollut taipumusta etsiä oikotietä helpoimmista mahdollisista ratkaisuista asiakkaan tarpeista ja toiveista piittaamatta. Kustannustehokkuus kun on julkisella sektorilla valitettavan usein käsitetty vailla järkeä tehdyiksi säästötoimenpiteiksi. Jokainen voi myös mielessään testata Pelkosen ajattelun kestävyyttä miettimällä, kuinka paljon parempia kännyköitä Nokia tekisikään, jos sen omistaisi Suomen valtio.
Yritysmaailmaa on toki syytä vahtia kriittisesti, rahalla kun on ihmisiin myös negatiivisia vaikutuksia. Uhkakuvien keksimistä on kuitenkin edelleen syytä kutsua vainoharhaisuudeksi. Itse näen ainakin Suomen Terveystalon pörssiin listautumisen ainoastaan varteenotettavana mahdollisuutena viritellä osakesalkkua puolustusasemiin ennemmin tai myöhemmin alkavaa laskusuhdannetta vastaan.
Labels: Rakkikoira räksyttää
Saturday, March 24, 2007
Ruikuttavaa miesasiaproosaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 24.3.2007)
Jukka-Pekka Palviainen: Harkinta-aika. Johnny Kniga 2007
Jukka-Pekka Palviaisen romaani Harkinta-aika muistuttaa niin paljon epäoikeudenmukaisesti jätetyksi tulleen miehen tuskaisaa päiväkirjatilitystä, että ajoittain on vaikeaa muistaa lukevansa romaania. Jos Palviainen kirjoittaisi vähän huonommin ja katselisi maailmaa aavistuksen suoraviivaisemmin, Harkinta-ajan voisi itseasiassa leimata turhanpäiväiseksi parisuhdetahnaksi, jonka luonnollisin käyttötarkoitus olisi turruttaa pala lukijan elämää helpommin ohitettavaan tilaan.
Mutta Palviainen kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä saattaa jopa olla tiiveintä, mitä hän on maailmalle tähän asti lähettänyt. Huumori on hienovireisempää kuin aiemmin ja nokkela verbaaliakrobatia on muuttunut uuvuttavasta maneerista ammattikirjailijan taiten käyttämäksi työkaluksi.
Huomioita naisten
erinomaisuudesta
Vinon hymyn sävyttämä katse on sitten poiminut lukijan tarkasteltavaksi muun muassa yleistiedoksi muuttuneen hokeman siitä, kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Palviaisen käsittelyssä tuo muka-totuus muuttuu muotoon, jossa miehet eivät todellakaan osaa puhua tunteistaan, mutta jossa naistenkaan puhe ei mitään sanottavaa tunteista löydä. He kun nyt ylipäätään pitävät puhumisesta, vaikka heillä ei mitään sanottavaa olisikaan.
Samanlaista naisten erinomaisuutta purkavia huomioita Harkinta-ajassa on niin paljon muitakin, että romaania voinee pitää miesasiaproosana. Kertojan ruikuttava perussävy kuitenkin alleviivaa, että tyylipuhdasta äijäkirjallisuutta Palviainen ei ole halunnut kirjoittaa. Edes romaanin kertojalle, Jounille, kirjoitettu valoisa loppu kun ei oikein kykene häivyttämään romaanista sen luuseritarinan leimaa.
Päiväkirjamainen rakenne tuntuu myös ikävällä tavalla rajoittavan romaanin eloa. Yksiäänisen kertomukseen ujutetut dialoginpätkät pomppaavat silmille kuin paikallislehden kömpelöt murrepakinat, ja muutenkaan yksityiskohdat eivät toimi synkroniassa kokonaisuuden kanssa. Jounille vaimon lähteminen on niin totaalinen kokemus, että mikään muu ei tunnu kiinnostavan häntä niin paljon, että hän saisi lukijankin kiinnostumaan siitä.
Jukka-Pekka Palviaisen romaani Harkinta-aika muistuttaa niin paljon epäoikeudenmukaisesti jätetyksi tulleen miehen tuskaisaa päiväkirjatilitystä, että ajoittain on vaikeaa muistaa lukevansa romaania. Jos Palviainen kirjoittaisi vähän huonommin ja katselisi maailmaa aavistuksen suoraviivaisemmin, Harkinta-ajan voisi itseasiassa leimata turhanpäiväiseksi parisuhdetahnaksi, jonka luonnollisin käyttötarkoitus olisi turruttaa pala lukijan elämää helpommin ohitettavaan tilaan.
Mutta Palviainen kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä saattaa jopa olla tiiveintä, mitä hän on maailmalle tähän asti lähettänyt. Huumori on hienovireisempää kuin aiemmin ja nokkela verbaaliakrobatia on muuttunut uuvuttavasta maneerista ammattikirjailijan taiten käyttämäksi työkaluksi.
Huomioita naisten
erinomaisuudesta
Vinon hymyn sävyttämä katse on sitten poiminut lukijan tarkasteltavaksi muun muassa yleistiedoksi muuttuneen hokeman siitä, kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Palviaisen käsittelyssä tuo muka-totuus muuttuu muotoon, jossa miehet eivät todellakaan osaa puhua tunteistaan, mutta jossa naistenkaan puhe ei mitään sanottavaa tunteista löydä. He kun nyt ylipäätään pitävät puhumisesta, vaikka heillä ei mitään sanottavaa olisikaan.
Samanlaista naisten erinomaisuutta purkavia huomioita Harkinta-ajassa on niin paljon muitakin, että romaania voinee pitää miesasiaproosana. Kertojan ruikuttava perussävy kuitenkin alleviivaa, että tyylipuhdasta äijäkirjallisuutta Palviainen ei ole halunnut kirjoittaa. Edes romaanin kertojalle, Jounille, kirjoitettu valoisa loppu kun ei oikein kykene häivyttämään romaanista sen luuseritarinan leimaa.
Päiväkirjamainen rakenne tuntuu myös ikävällä tavalla rajoittavan romaanin eloa. Yksiäänisen kertomukseen ujutetut dialoginpätkät pomppaavat silmille kuin paikallislehden kömpelöt murrepakinat, ja muutenkaan yksityiskohdat eivät toimi synkroniassa kokonaisuuden kanssa. Jounille vaimon lähteminen on niin totaalinen kokemus, että mikään muu ei tunnu kiinnostavan häntä niin paljon, että hän saisi lukijankin kiinnostumaan siitä.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Wednesday, March 21, 2007
Matematiikan vaikeudesta
Vaalit ovat ohi, ja kuten tavallista tyytymättömyyden aiheita oli vaaleissa monia. Vaalien ajankohta oli väärä, koska helmikuussa on kylmä kampanjoida. Asiakysymyksistä ei keskusteltu tarpeeksi tai sitten niistä jankutettiin kyllästymiseen asti. Mainokset olivat huonoja, ehdokkaat mitäänsanomattomia ja heidän tarjoamansa makkara ja kahvi joko liian kylmää tai kuumaa. Gallupejakin oli kahdella tapaa vääriä: niitä jotka olivat liian oikeassa ja niitä jotka olivat liian väärässä.
Näille ongelmille saa tietysti nauraa, mutta kun joku saa päähänsä, että vaaleissa meni läpi kokonaan väärät ehdokkaat, on syytä venyttää vakavampaa ilmettä naamalleen. Vaalitapaa muutettaessa poliitikoilla on nimittäin ajettavanaan niin monia keskenään ristiriitaisia etuja, että tuosta korjausoperaatiosta ei voi seurata mitään hyvää. Matematiikka ja numerot kun ovat poliitikoille ylipäätäänkin liian vaikeita.
Vaalijärjestelmässämme on puutteita, ja yksi niistä on laskentatapa, joka on monille liian vaikea käsittää. Ehdokkaiden läpimenon kannalta ongelma on kuitenkin ennenkaikkea maantieteellinen, ei se että isot puolueet hyötyisivät pienien kustannuksella. Eduskuntammehan on aina ollut täynnä pienpuolueita, joiden ainoa tarkoitus on ollut tarjota julkisuusterapiaa narsistisesta luonnehäiriöstä kärsiville pikkupoliitikoille, joiden rahkeet eivät riitä merkittävän aseman saavuttamiseen ompeluseuroja suuremmassa porukassa. Suoremmalla vaalitavalla näitä yhden miehen ja puolikkaan ajatuksen puolueita olisi eduskunnassa kymmenen lisää.
Demokratialle riittäisi vallan hyvin, että olisi kaksi vaihtoehtoa, jotka olisivat aidosti asioista eri mieltä. Niitä pienemmät porukat saisivat sitten parantaa maailmaa vaikkapa taloyhtiöiden kokouksissa. Pienpuolueiden puolustajien kannattaa myös huomata, että pikkupuolueet ovat vain keino marginalisoida yhteiskuntarauhan kannalta kiusalliset mielipiteet kauaksi vallan keskiöstä. Niin kauaksi että ne voidaan huoletta sivuuttaa silloin kun todellisia päätöksiä tehdään.
Näille ongelmille saa tietysti nauraa, mutta kun joku saa päähänsä, että vaaleissa meni läpi kokonaan väärät ehdokkaat, on syytä venyttää vakavampaa ilmettä naamalleen. Vaalitapaa muutettaessa poliitikoilla on nimittäin ajettavanaan niin monia keskenään ristiriitaisia etuja, että tuosta korjausoperaatiosta ei voi seurata mitään hyvää. Matematiikka ja numerot kun ovat poliitikoille ylipäätäänkin liian vaikeita.
Vaalijärjestelmässämme on puutteita, ja yksi niistä on laskentatapa, joka on monille liian vaikea käsittää. Ehdokkaiden läpimenon kannalta ongelma on kuitenkin ennenkaikkea maantieteellinen, ei se että isot puolueet hyötyisivät pienien kustannuksella. Eduskuntammehan on aina ollut täynnä pienpuolueita, joiden ainoa tarkoitus on ollut tarjota julkisuusterapiaa narsistisesta luonnehäiriöstä kärsiville pikkupoliitikoille, joiden rahkeet eivät riitä merkittävän aseman saavuttamiseen ompeluseuroja suuremmassa porukassa. Suoremmalla vaalitavalla näitä yhden miehen ja puolikkaan ajatuksen puolueita olisi eduskunnassa kymmenen lisää.
Demokratialle riittäisi vallan hyvin, että olisi kaksi vaihtoehtoa, jotka olisivat aidosti asioista eri mieltä. Niitä pienemmät porukat saisivat sitten parantaa maailmaa vaikkapa taloyhtiöiden kokouksissa. Pienpuolueiden puolustajien kannattaa myös huomata, että pikkupuolueet ovat vain keino marginalisoida yhteiskuntarauhan kannalta kiusalliset mielipiteet kauaksi vallan keskiöstä. Niin kauaksi että ne voidaan huoletta sivuuttaa silloin kun todellisia päätöksiä tehdään.
Labels: Rakkikoira räksyttää
Tuesday, February 27, 2007
Epäkirjallisuuden riemuvoitto (julkaistu Satakunnan Kansassa 26.2.2007)
Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2006
Hannu Luntialan romaani Viimeiset viestit on kertomus suuren kansainvälisen ohjelmistoyrityksen suomalaisesta johtajasta, joka jättää oravanpyörän ja lähtee etsimään itseään kesään valmistautuvasta Euroopasta. Vähitellen kuitenkin paljastuu, että matkalla saattaa olla muitakin motiiveja, ja romaanista muotoutuu jotain muuta kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.
Erikoiseksi romaanin tekee se, että se koostuu kokonaan päähenkilön lähettämistä ja vastaanottamista tekstiviesteistä, ja kustantaja ilmoittaakin teoksen olevan maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani. Haluan ottaa kustantajan ilmoituksen totena ja luovun kaikista yrityksistä todistaa se vääräksi, sillä tuntuisi liian julmalta riistää romaanilta sen ainut ansio. Yhtään kiinnostavaa henkilöä, lausetta tai muutakaan kirjallisuudelta perinteisesti edellytettävää osa-aluetta romaani ei nimittäin sisällä.
Toki kirjan tekstiviesteistä voi mielessään rakentaa ihan ehyen ja jollakin tapaa mielenkiintoisenkin kertomuksen, mutta jos tämä katsotaan riittäväksi, voidaan kai alkaa julkaista synopsiksiakin romaaneina. Itsekin aloin välittömästi suunnitella ´´maailman ensimmäistä kauppalappuromaania´´, joka päähenkilön kirjoittamien ostoslistojen kautta ´´kertoo traagisen rakkauskertomuksen globalisaation varjostamasta maailmasta. ´´
Joku varmasti löytää Luntialan täydellisestä flopista ansioitakin. Senhän voisi vaikka väittää kuvastavan nerokkaasti tekniikan ylikorostunutta asemaa nykyajassa. Minulle Viimeiset viestit -romaani on kuitenkin vain surullinen osoitus siitä, millainen asema kaunokirjallisuudella kustannusbisneksessä tänä päivänä on.
Hannu Luntialan romaani Viimeiset viestit on kertomus suuren kansainvälisen ohjelmistoyrityksen suomalaisesta johtajasta, joka jättää oravanpyörän ja lähtee etsimään itseään kesään valmistautuvasta Euroopasta. Vähitellen kuitenkin paljastuu, että matkalla saattaa olla muitakin motiiveja, ja romaanista muotoutuu jotain muuta kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.
Erikoiseksi romaanin tekee se, että se koostuu kokonaan päähenkilön lähettämistä ja vastaanottamista tekstiviesteistä, ja kustantaja ilmoittaakin teoksen olevan maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani. Haluan ottaa kustantajan ilmoituksen totena ja luovun kaikista yrityksistä todistaa se vääräksi, sillä tuntuisi liian julmalta riistää romaanilta sen ainut ansio. Yhtään kiinnostavaa henkilöä, lausetta tai muutakaan kirjallisuudelta perinteisesti edellytettävää osa-aluetta romaani ei nimittäin sisällä.
Toki kirjan tekstiviesteistä voi mielessään rakentaa ihan ehyen ja jollakin tapaa mielenkiintoisenkin kertomuksen, mutta jos tämä katsotaan riittäväksi, voidaan kai alkaa julkaista synopsiksiakin romaaneina. Itsekin aloin välittömästi suunnitella ´´maailman ensimmäistä kauppalappuromaania´´, joka päähenkilön kirjoittamien ostoslistojen kautta ´´kertoo traagisen rakkauskertomuksen globalisaation varjostamasta maailmasta. ´´
Joku varmasti löytää Luntialan täydellisestä flopista ansioitakin. Senhän voisi vaikka väittää kuvastavan nerokkaasti tekniikan ylikorostunutta asemaa nykyajassa. Minulle Viimeiset viestit -romaani on kuitenkin vain surullinen osoitus siitä, millainen asema kaunokirjallisuudella kustannusbisneksessä tänä päivänä on.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Monday, February 26, 2007
Ihmisen osa on oma (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.2.2007)
Ulla Vaarnamo: Jäniskuu. Tammi 2007
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
Sunday, February 25, 2007
VAALIKONEET VALLAN KAHVASSA (julkaistu Porin Sanomissa 24.2.2007)
Vaalikoneet ovat olleet ilonamme jo useiden vaalien ajan. Minäkin olen niitä säännöllisesti testaillut, ja aina kone on tarjonnut minulle ehdokasta, jota en suin surminkaan suostuisi äänestämään. Tosin koneiden puolustukseksi on sanottava, että useimmiten minun ja koneiden minulle tarjoamien ehdokkaiden väliset mielipideyhteneväisyydet ovat olleet lähinnä marginaalisia. Eli paremman puutteessa kone on kehottanut minua äänestämään ehdokasta, jonka kanssa en ole ollut kaikesta täysin eri mieltä. Ilmeisesti tuo kertoo ehdokkaiden lisäksi jotain myös minusta.
Vaalikoneet ovat kuitenkin minusta tavattoman kiinnostava ilmiö. On jännittävää, että itsenäisen ajattelun sijasta meidän halutaan turvautuvan jonkun insinöörioppilaan puhdetöinään rakentamaan tietokoneohjelmaan. Mielenkiintoni lisääntyy entisestään kun katson, ketkä näitä vaalikoneita meille oikein tarjoavat, sillä lehtitalojen ja muun median leikkikalujahan nämä ovat. Eli käytännössä tahot joiden pitäisi palvella tiedonvälitystä, ehkä jopa kannustaa ihmisiä ajattelemaan, korvaavat kriittisen analyysin kymmenellä irrelevantilla kysymyksentapaisella ja käyttävät säästyneen ajan ja rahan Idols-ehdokkaiden syvähaastatteluihin. Tiedä sitten johtuuko tämä toimituksien laiskuudesta ja kyvyttömyydestä vai onko tässä myös vaikuttamassa käsitys suomalaisten äänestäjien kehitysasteesta?
Uskon kuitenkin että näistä kyhäelmistä voisi olla kehitettävissä jotain toimivaakin. Ehkä jo muutaman vuoden päästä voisimme korvata koko poliittisen päätöksentekojärjestelmämme koneella, joka osaisi generoida kansalaisten joskus niin sekavatkin mielipiteet selkeiksi prosenttiluvuiksi, joiden pohjalta sitten toimittaisiin. Olisihan se komeaa kun ehdokkaina olisi pelkkiä koneita, ja äänestäjä voisi tehdä valinnan selkeän tuoteselosteen pohjalta.
Vaalikoneet ovat kuitenkin minusta tavattoman kiinnostava ilmiö. On jännittävää, että itsenäisen ajattelun sijasta meidän halutaan turvautuvan jonkun insinöörioppilaan puhdetöinään rakentamaan tietokoneohjelmaan. Mielenkiintoni lisääntyy entisestään kun katson, ketkä näitä vaalikoneita meille oikein tarjoavat, sillä lehtitalojen ja muun median leikkikalujahan nämä ovat. Eli käytännössä tahot joiden pitäisi palvella tiedonvälitystä, ehkä jopa kannustaa ihmisiä ajattelemaan, korvaavat kriittisen analyysin kymmenellä irrelevantilla kysymyksentapaisella ja käyttävät säästyneen ajan ja rahan Idols-ehdokkaiden syvähaastatteluihin. Tiedä sitten johtuuko tämä toimituksien laiskuudesta ja kyvyttömyydestä vai onko tässä myös vaikuttamassa käsitys suomalaisten äänestäjien kehitysasteesta?
Uskon kuitenkin että näistä kyhäelmistä voisi olla kehitettävissä jotain toimivaakin. Ehkä jo muutaman vuoden päästä voisimme korvata koko poliittisen päätöksentekojärjestelmämme koneella, joka osaisi generoida kansalaisten joskus niin sekavatkin mielipiteet selkeiksi prosenttiluvuiksi, joiden pohjalta sitten toimittaisiin. Olisihan se komeaa kun ehdokkaina olisi pelkkiä koneita, ja äänestäjä voisi tehdä valinnan selkeän tuoteselosteen pohjalta.
Labels: Rakkikoira räksyttää
