Monday, February 26, 2007
Ihmisen osa on oma (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.2.2007)
Ulla Vaarnamo: Jäniskuu. Tammi 2007
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.
Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.
Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.
Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan
On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.
Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´
Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
