Saturday, March 24, 2007
Ruikuttavaa miesasiaproosaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 24.3.2007)
Jukka-Pekka Palviainen: Harkinta-aika. Johnny Kniga 2007
Jukka-Pekka Palviaisen romaani Harkinta-aika muistuttaa niin paljon epäoikeudenmukaisesti jätetyksi tulleen miehen tuskaisaa päiväkirjatilitystä, että ajoittain on vaikeaa muistaa lukevansa romaania. Jos Palviainen kirjoittaisi vähän huonommin ja katselisi maailmaa aavistuksen suoraviivaisemmin, Harkinta-ajan voisi itseasiassa leimata turhanpäiväiseksi parisuhdetahnaksi, jonka luonnollisin käyttötarkoitus olisi turruttaa pala lukijan elämää helpommin ohitettavaan tilaan.
Mutta Palviainen kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä saattaa jopa olla tiiveintä, mitä hän on maailmalle tähän asti lähettänyt. Huumori on hienovireisempää kuin aiemmin ja nokkela verbaaliakrobatia on muuttunut uuvuttavasta maneerista ammattikirjailijan taiten käyttämäksi työkaluksi.
Huomioita naisten
erinomaisuudesta
Vinon hymyn sävyttämä katse on sitten poiminut lukijan tarkasteltavaksi muun muassa yleistiedoksi muuttuneen hokeman siitä, kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Palviaisen käsittelyssä tuo muka-totuus muuttuu muotoon, jossa miehet eivät todellakaan osaa puhua tunteistaan, mutta jossa naistenkaan puhe ei mitään sanottavaa tunteista löydä. He kun nyt ylipäätään pitävät puhumisesta, vaikka heillä ei mitään sanottavaa olisikaan.
Samanlaista naisten erinomaisuutta purkavia huomioita Harkinta-ajassa on niin paljon muitakin, että romaania voinee pitää miesasiaproosana. Kertojan ruikuttava perussävy kuitenkin alleviivaa, että tyylipuhdasta äijäkirjallisuutta Palviainen ei ole halunnut kirjoittaa. Edes romaanin kertojalle, Jounille, kirjoitettu valoisa loppu kun ei oikein kykene häivyttämään romaanista sen luuseritarinan leimaa.
Päiväkirjamainen rakenne tuntuu myös ikävällä tavalla rajoittavan romaanin eloa. Yksiäänisen kertomukseen ujutetut dialoginpätkät pomppaavat silmille kuin paikallislehden kömpelöt murrepakinat, ja muutenkaan yksityiskohdat eivät toimi synkroniassa kokonaisuuden kanssa. Jounille vaimon lähteminen on niin totaalinen kokemus, että mikään muu ei tunnu kiinnostavan häntä niin paljon, että hän saisi lukijankin kiinnostumaan siitä.
Jukka-Pekka Palviaisen romaani Harkinta-aika muistuttaa niin paljon epäoikeudenmukaisesti jätetyksi tulleen miehen tuskaisaa päiväkirjatilitystä, että ajoittain on vaikeaa muistaa lukevansa romaania. Jos Palviainen kirjoittaisi vähän huonommin ja katselisi maailmaa aavistuksen suoraviivaisemmin, Harkinta-ajan voisi itseasiassa leimata turhanpäiväiseksi parisuhdetahnaksi, jonka luonnollisin käyttötarkoitus olisi turruttaa pala lukijan elämää helpommin ohitettavaan tilaan.
Mutta Palviainen kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä saattaa jopa olla tiiveintä, mitä hän on maailmalle tähän asti lähettänyt. Huumori on hienovireisempää kuin aiemmin ja nokkela verbaaliakrobatia on muuttunut uuvuttavasta maneerista ammattikirjailijan taiten käyttämäksi työkaluksi.
Huomioita naisten
erinomaisuudesta
Vinon hymyn sävyttämä katse on sitten poiminut lukijan tarkasteltavaksi muun muassa yleistiedoksi muuttuneen hokeman siitä, kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Palviaisen käsittelyssä tuo muka-totuus muuttuu muotoon, jossa miehet eivät todellakaan osaa puhua tunteistaan, mutta jossa naistenkaan puhe ei mitään sanottavaa tunteista löydä. He kun nyt ylipäätään pitävät puhumisesta, vaikka heillä ei mitään sanottavaa olisikaan.
Samanlaista naisten erinomaisuutta purkavia huomioita Harkinta-ajassa on niin paljon muitakin, että romaania voinee pitää miesasiaproosana. Kertojan ruikuttava perussävy kuitenkin alleviivaa, että tyylipuhdasta äijäkirjallisuutta Palviainen ei ole halunnut kirjoittaa. Edes romaanin kertojalle, Jounille, kirjoitettu valoisa loppu kun ei oikein kykene häivyttämään romaanista sen luuseritarinan leimaa.
Päiväkirjamainen rakenne tuntuu myös ikävällä tavalla rajoittavan romaanin eloa. Yksiäänisen kertomukseen ujutetut dialoginpätkät pomppaavat silmille kuin paikallislehden kömpelöt murrepakinat, ja muutenkaan yksityiskohdat eivät toimi synkroniassa kokonaisuuden kanssa. Jounille vaimon lähteminen on niin totaalinen kokemus, että mikään muu ei tunnu kiinnostavan häntä niin paljon, että hän saisi lukijankin kiinnostumaan siitä.
Labels: Puhetta kirjallisuudesta
