Tuesday, September 27, 2005
Jonkun on yhteiskunnan oksennuksetkin siivottava (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)
Jarkko Sipilä: Likainen kaupunki. Gummerus 2005
Jarkko Sipilän luomassa rikoskomisario Kari Takamäessä on ainesta Timo Harjunpään manttelinperijäksi, sitten kun Matti Yrjänä Joensuu jättää kirjoituskoneensa pölyttymään työpöytänsä kulmalle. Ihan pian näin ei kuitenkaan soisi käyvän, sillä vaikka näille kummallekin poliisille on ominaista aavistuksen epäuskottavaltakin haiskahtava hyvyys, Harjunpää on aidosti kiinnostava ja ristiriitainenkin hahmo, kun taas Takamäki on aika yksioikoinen puurtaja, joka suhtautuu rikollisuuteen kuin siivoja lattialta löytämäänsä oksennukseen.
Muutakin yhteistä rikoskirjallisuutemme vanhalla mestarilla ja viime vuosien ehkä kiinnostavimmalla tulokkaalla kuitenkin on, ja tärkein näistä yhdistävistä tekijöistä on heidän kykynsä kuvata maailmaa laajasta perspektiivistä. Heille rikos ei ole peli tai kilpailu, joka vie hetkeksi katsojansa koko huomion, vaan tutkimusten hektisimmässäkin vaiheessa kokonaiset elämät kiertyvät tarinan lomaan, ja maailma korahtelee tuskissaan kerronnan taustalla.
Sipilän uusimmassa Likainen kaupunki -romaanissakin Takamäki saa siivottavakseen sotkun, jota ovat olleet keittämässä niin syrjäytyneet moottoripyöräjengiläiset kuin rahan väärin perustein aateloima yläluokkakin. Apukokkeina soppaa ovat olleet sekoittamassa paha poliisi, hänen sinisilmäinen esimiehensä ja nuori kaunis nainen, joka tietää millä keinoin hän saa miehiltä haluamansa. Tällä miehityksellä lukijalle tarjoillaankin monta väkivaltaista kuolemaa ja salakuljetettu aselasti, jolla pystyisi aseistamaan kokonaisen armeijan.
Takamäestäkö
seuraava tv-dekkari?
Aineksia mukaansatempaavaan lukupakettiin siis on, ja kun Sipilä rikostoimittajana hallitsee sekä selkeän ja informatiivisen kirjoittamisen taidon että omaa riittävästi faktaa nykyaikaisesta poliisityöstä, eivät ainekset paljon tehokkaammin voisi tulla käytetyksi. Takamäen tiiviiksi hioutunut ryhmä rullaa tutkimuksia eteenpäin kuin kone, ja vaikka porukkaan ei atarimies Suhosta lukuun ottamatta mitään suuria persoonallisuuksia mahdukaan, alansa huippuammattilaisten työskentelyä on aina ilo seurata. Ryhmän ajoittainen maailmanparantajamainen asennekaan ei sanottavammin häiritse, kun hetkellinen naiivius kuitataan niin komeasti muuta kerrontaa sävyttävällä kyynisellä aineksella.
Mielenkiintoista onkin nähdä koska Takamäki ryhmineen saa ensiesiintymisensä televisiossa. Sipilän viileän dokumentoiva tyyli kun jättää mainiosti tilaa psykologista silmää omaavalle käsikirjoittajalle ja karismaattisille näyttelijöille.
Jarkko Sipilän luomassa rikoskomisario Kari Takamäessä on ainesta Timo Harjunpään manttelinperijäksi, sitten kun Matti Yrjänä Joensuu jättää kirjoituskoneensa pölyttymään työpöytänsä kulmalle. Ihan pian näin ei kuitenkaan soisi käyvän, sillä vaikka näille kummallekin poliisille on ominaista aavistuksen epäuskottavaltakin haiskahtava hyvyys, Harjunpää on aidosti kiinnostava ja ristiriitainenkin hahmo, kun taas Takamäki on aika yksioikoinen puurtaja, joka suhtautuu rikollisuuteen kuin siivoja lattialta löytämäänsä oksennukseen.
Muutakin yhteistä rikoskirjallisuutemme vanhalla mestarilla ja viime vuosien ehkä kiinnostavimmalla tulokkaalla kuitenkin on, ja tärkein näistä yhdistävistä tekijöistä on heidän kykynsä kuvata maailmaa laajasta perspektiivistä. Heille rikos ei ole peli tai kilpailu, joka vie hetkeksi katsojansa koko huomion, vaan tutkimusten hektisimmässäkin vaiheessa kokonaiset elämät kiertyvät tarinan lomaan, ja maailma korahtelee tuskissaan kerronnan taustalla.
Sipilän uusimmassa Likainen kaupunki -romaanissakin Takamäki saa siivottavakseen sotkun, jota ovat olleet keittämässä niin syrjäytyneet moottoripyöräjengiläiset kuin rahan väärin perustein aateloima yläluokkakin. Apukokkeina soppaa ovat olleet sekoittamassa paha poliisi, hänen sinisilmäinen esimiehensä ja nuori kaunis nainen, joka tietää millä keinoin hän saa miehiltä haluamansa. Tällä miehityksellä lukijalle tarjoillaankin monta väkivaltaista kuolemaa ja salakuljetettu aselasti, jolla pystyisi aseistamaan kokonaisen armeijan.
Takamäestäkö
seuraava tv-dekkari?
Aineksia mukaansatempaavaan lukupakettiin siis on, ja kun Sipilä rikostoimittajana hallitsee sekä selkeän ja informatiivisen kirjoittamisen taidon että omaa riittävästi faktaa nykyaikaisesta poliisityöstä, eivät ainekset paljon tehokkaammin voisi tulla käytetyksi. Takamäen tiiviiksi hioutunut ryhmä rullaa tutkimuksia eteenpäin kuin kone, ja vaikka porukkaan ei atarimies Suhosta lukuun ottamatta mitään suuria persoonallisuuksia mahdukaan, alansa huippuammattilaisten työskentelyä on aina ilo seurata. Ryhmän ajoittainen maailmanparantajamainen asennekaan ei sanottavammin häiritse, kun hetkellinen naiivius kuitataan niin komeasti muuta kerrontaa sävyttävällä kyynisellä aineksella.
Mielenkiintoista onkin nähdä koska Takamäki ryhmineen saa ensiesiintymisensä televisiossa. Sipilän viileän dokumentoiva tyyli kun jättää mainiosti tilaa psykologista silmää omaavalle käsikirjoittajalle ja karismaattisille näyttelijöille.
