Jussi Aurén

Reijo Mäki: Nuoruustango. Otava 2005

Me kaikki kannamme menneisyyttä mukanamme. Useimmille meistä se on vain pala elettyä elämää, sarja päiviä joista ehkä joku on jäänyt muita pysyvämmin mieleen, mutta toisille meistä menneisyys on painolasti, joka vetää meitä sinne, minne me emme haluaisi lainkaan mennä. Juuri tällä jälkimmäisellä tavalla menneisyys on mukana Reijo Mäen uusimmassa romaanissa Nuoruustango, ja sellaisella ryminällä menneisyys nykyhetkeen rynnistää, ettei edes ikuinen hymypoika Jussi Vares voi sivuuttaa sitä kohtaamista millään oluttuopin takaa heitetyllä letkautuksella.

Mäki kirjoittaa siis (anti)sankarilleen nuoruuden, siirtää hänet tältä vuosituhannelta ja seurusteluravintola Uudesta Apteekista 70-luvulle ja taka-Satakunnan kälyisiin levytansseihin, enkä ainakaan minä pitänyt tästä aikamatkasta lainkaan. Jo hävinneelle maalaismiljöölle on parempiakin kuvaajia kuin Mäki, mutta vielä ongelmallisemmaksi tilanne muuttuu kun Mäki yrittää tällä 70-luvun pintaraapaisullaan selittää, miksi Jussi Vareksesta on tullut sellainen oluthuuruinen casanova jona me olemme oppineet hänet tuntemaan. Kun kerran Mäki on tähänkin asti pärjännyt ilman, että hänen on tarvinnut erityisemmin satsata henkilöidensä psykologiseen syvyyteen, ei tuota sarkaa olisi mielestäni tarvinnut nytkään alkaa kyntämään.

Onneksi 70-luvulle sijoittuva prologi on kuitenkin vain 11 sivua pitkä, ja vaikka sillä omat vaikutuksensa romaanin myöhempiin tapahtumiin onkin, se kannattaa ehdottomasti lukea vain tarinan liikkeelle sysäävänä voimana ja unohtaa kaikki sen syvällisemmät merkitykset. Kun nimittäin Nuoruustangosta häivyttää kömpelösti kuvatun Vareksen onnettoman ensirakkauden, ja sen nykyhetkeen tuomat tummat heijastukset, jäljelle jää vallan mainiosti toimivaa rikosviihdettä, jossa paino on enemmänkin sanalla viihde kuin sanalla rikos. Niin monipolvinen Mäen punoma rikosvyyhti nimittäin on, että arvoituksien ratkaisemisen sijasta ainakin minä keskityin mieluummin vain nauttimaan siitä hyvästä meiningistä, jota Mäki totisesti osaa paperille suoltaa.

Värikkäitä sivuhenkilöitä
ja oudon tuttuja tapahtumia

Mäkihän on oivaltanut Vares-sarjansa alusta asti, että mainiokaan yksityisetsivä ei pysty yksin hyvää meininkiä luomaan, vaan myös vastapuolella on oltava mielenkiinnon vangitsevia hahmoja. Monet Mäen luomista rikollisista ovatkin olleet jo syntyessään pieniä klassikoita, ja rikollisgalleria on nytkin vähintäänkin kirjava. Ainakin minua sykähdytti tavattomasti väkivaltapalveluja myyvä porilaiskaksikko Alpakka ja Pata-Ässä, joiden keikka Turkuun ei todellakaan suju onnellisten tähtien alla. Pientä bonusta huumorintajulleni tarjosi sekin, että kaksikon toimeenpaneva osapuoli Pata-Ässä elää vieläkin Ässien kevään 1978 mestaruusjuhlia, ja romaanin väittämän mukaan Porissa on nelisenkymmentä muutakin herraa, jotka eivät ole vielä saaneet noita mestaruusjuhlia katkeamaan.

Satakunnan Kansan lukijoita täytyy vielä erikseen varoittaa, että mikäli jotkut romaanin kohtauksista tuntuvat oudon tutulta, kyseessä ei ole mikään déjà-vu-kokemus. Mäki on nimittäin lainannut osia tähän romaaniinsa Satakunnan Kansassakin vuonna 2002 julkaistusta kesädekkarista Kahdesti kuollut kävelee jälleen. Niitä jotka tuon onnettoman teelmän muistavat, haluan kuitenkin rohkaista tarttumaan tähän kirjaan, sillä yhteneväisyyksistä huolimatta Nuoruustango on ihan luettavaksi kirjoitettu.