Sunday, September 25, 2005
Kioskikamaa kovissa kansissa (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)
Tapani Bagge. Julma maa. Tammi 2005
Tapani Bagge on jo useamman romaanin ajan kuvannut Hämeenlinnan alamaailmaa ja onnistunutkin luomaan joukon tyyppejä, jotka ainakin kotimaisessa rikoskirjallisuudessa hakevat vertaistaan. Ominaista näille Baggen hahmoille on aina ollut se, että rikoskirjallisuuden sijasta he tuntuisivat sopivan paremmin sosiaali- ja mielenterveystoimistojen asiakkaiksi. Päitä ja muitakin ruumiinjäseniä he tosin katkovat kovin miehekkäästi, mutta nojatuolinsa lämpöön käpertyneen lukijan mielenrauhasta Bagge on huolehtinut sillä, että pääasiassa nämä terä- ja ampuma-aseita kantavat mielipuolet silpovat toisiaan. Eihän toki kirjoja ostavaa keskiluokkaa saa suotta säikytellä.
Uusimmassa Julma maa -romaanissaan Bagge jatkaa reppanagalleriansa kasvattamista. Tapahtumien katalysaattorina on vankilasta lomalle pääsevä Black Angels -jengin johtaja Ozzy, jonka jengi ei ole moottoripyörä- vaan vanijengi Ozzyn tasapainohäiriön vuoksi. Nauraa ilmeisesti myös pitäisi, kun paljastuu, että hevimiehenä tunnetun Ozzyn suuri rakkaus onkin todellisuudessa Katri-Helena.
Ozzyn hyvin epämääräisenä vastavoimana romaanissa häärii varttihullu puolimanne ja yhden biisin karaoketähti Allu, jota Ozzy epäilee vasikoinnista. Tästä epäilyksestä romaanin väkivaltainen vyöry käynnistyy, ja kun vyöry oikein hurjimmilleen äityy, Baggella on ilmiselviä vaikeuksia keksiä, miten Allu oikein saataisiin tarinankulkuun mukaan. Mukana häntä on kuitenkin pakko roikottaa, kun hänelle on tultu viritettyä romanssi Baggen vakiohahmon vanhemman konstaapeli Leila Pohjasen kanssa.
Muitakin vanhoja tuttuja romaanissa esiintyy, ja esimerkiksi pimeän asekauppiaan Leksan ja hänen kovasti reipashenkisen vaimonsa minä tapaan aina mielelläni. Valitettavaa tosin on, että vaikka Bagge kuljettaakin henkilöidensä elämäntarinoita luontevasti, varsinaista elämää hän ei saa henkilöihinsä puhallettua. Aina kun on niin kovin kiire seuraavaan juonenkäänteeseen. Ammattiviihdyttäjänä Bagge toki tietää vahvuuteensa, joten siinä mielessä kovaa vauhdinpitoa on paha mennä moittimaan.
Entisellään Bagge siis on, joten hänen rikosromaaneihinsa ihastuneet voivat luottavaisin mielin avata Julman maan. Meille jotka toivomme kirjallisuudelta muutakin kuin kaavamaista itsensä toistoa, saattaa kuitenkin nousta mieleen kysymys: Olisiko Baggella tauon tai terästäytymisen paikka?
Tapani Bagge on jo useamman romaanin ajan kuvannut Hämeenlinnan alamaailmaa ja onnistunutkin luomaan joukon tyyppejä, jotka ainakin kotimaisessa rikoskirjallisuudessa hakevat vertaistaan. Ominaista näille Baggen hahmoille on aina ollut se, että rikoskirjallisuuden sijasta he tuntuisivat sopivan paremmin sosiaali- ja mielenterveystoimistojen asiakkaiksi. Päitä ja muitakin ruumiinjäseniä he tosin katkovat kovin miehekkäästi, mutta nojatuolinsa lämpöön käpertyneen lukijan mielenrauhasta Bagge on huolehtinut sillä, että pääasiassa nämä terä- ja ampuma-aseita kantavat mielipuolet silpovat toisiaan. Eihän toki kirjoja ostavaa keskiluokkaa saa suotta säikytellä.
Uusimmassa Julma maa -romaanissaan Bagge jatkaa reppanagalleriansa kasvattamista. Tapahtumien katalysaattorina on vankilasta lomalle pääsevä Black Angels -jengin johtaja Ozzy, jonka jengi ei ole moottoripyörä- vaan vanijengi Ozzyn tasapainohäiriön vuoksi. Nauraa ilmeisesti myös pitäisi, kun paljastuu, että hevimiehenä tunnetun Ozzyn suuri rakkaus onkin todellisuudessa Katri-Helena.
Ozzyn hyvin epämääräisenä vastavoimana romaanissa häärii varttihullu puolimanne ja yhden biisin karaoketähti Allu, jota Ozzy epäilee vasikoinnista. Tästä epäilyksestä romaanin väkivaltainen vyöry käynnistyy, ja kun vyöry oikein hurjimmilleen äityy, Baggella on ilmiselviä vaikeuksia keksiä, miten Allu oikein saataisiin tarinankulkuun mukaan. Mukana häntä on kuitenkin pakko roikottaa, kun hänelle on tultu viritettyä romanssi Baggen vakiohahmon vanhemman konstaapeli Leila Pohjasen kanssa.
Muitakin vanhoja tuttuja romaanissa esiintyy, ja esimerkiksi pimeän asekauppiaan Leksan ja hänen kovasti reipashenkisen vaimonsa minä tapaan aina mielelläni. Valitettavaa tosin on, että vaikka Bagge kuljettaakin henkilöidensä elämäntarinoita luontevasti, varsinaista elämää hän ei saa henkilöihinsä puhallettua. Aina kun on niin kovin kiire seuraavaan juonenkäänteeseen. Ammattiviihdyttäjänä Bagge toki tietää vahvuuteensa, joten siinä mielessä kovaa vauhdinpitoa on paha mennä moittimaan.
Entisellään Bagge siis on, joten hänen rikosromaaneihinsa ihastuneet voivat luottavaisin mielin avata Julman maan. Meille jotka toivomme kirjallisuudelta muutakin kuin kaavamaista itsensä toistoa, saattaa kuitenkin nousta mieleen kysymys: Olisiko Baggella tauon tai terästäytymisen paikka?
