Friday, November 18, 2005
Ihmisiä elämän virrassa (julkaistu Satakunnan Kansassa 18.11.2005)
Tuomas Kyrö: Liitto. WSOY 2005
Syksyllä 2001 minun ja monen muun maukkaan proosan ystävän huomio kiinnittyi Tuomas Kyröön, jonka esikoisromaani Nahkatakki kuvasi pienten ihmisten rimpuilua itseään isomman elämän virrassa. Sen jälkeen Kyrön kirjailijantie on kulkenut kovin eri suuntaan kuin vinksahtaneella huumorintajulla maustettu ja tiukalla lauseella kirjoitettu rikosromaani antoi ymmärtää.
Viime syksynä ilmestynyt Tilkka, oli paitsi yksi vuoden parhaimpia romaaneja, myös taitava syväsukellus elämän virran pinnan alle, ja nyt tuore uutukainen Liitto on kuin kunnianosoitus sukupolvea tai kahta Kyröä vanhemmille kertojille, joiden tarinat ovat olleet muokkaamassa käsitystämme historiamme kulusta. Toki jo esikoisessa alkanut yksilön ja yhteisön välisen suhteen tarkkanäköinen kuvaus on Liitonkin keskeistä antia.
Liitto siis matkaa menneeseen, ja koska kyse on suomalaisesta proosasta, on matkan määränpäänä luonnollisesti talvi- ja jatkosota ja muutamat vuodet sekä ennen että jälkeen näitä sotia. Mikään sotaromaani Liitto ei kuitenkaan ole, sillä taas kerran Kyrön suurennuslasin alla on ihmiset, ja tapahtumat luovat vain puitteet näissä ihmisissä tapahtuville muutoksille. Se että Kyrö ottaa näin etäisyyttä rintamalla tapahtuneisiin taisteluihin, ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista, onhan kotirintama ollut vahvasti esillä kirjallisuudessamme. Useimpia sota-ajan kuvaajiamme kiinnostavammaksi Kyrön kuitenkin nostaa se, että hänelle sota ei ole selviytymistarinan halpa kulissi vaan vain osa elämän kuohuvaa kymeä.
Ymmärryksen ja näkemyksen
siittämää proosaa
Kyröllä onkin harvinaislaatuinen kyky viipaloida syviä siivuja elämää lukijan eteen, jolloin lukijalla on mahdollisuus nähdä sinne, mihin katse ei yleensä yllä. Se että nämä syvät viillokset avaavat näkymänsä myös leveänä, on todiste paitsi kirjailijan rautaisesta ammattitaidosta myös kyvystä nähdä elämä kokonaisena, mikä tietenkin on tervetullut lisä kirjailijan työkalupakkiin. Kun Kyrö kuvaa kahden epävarman nuoren epävarmoina aikoina aloittamaa avioliittoa, ovat haaveet suuria ja rakkaus pientä, ja kun Kyrö siirtää maailmanpolitiikan myllerrykset pieneen kyläyhteisöön ja jopa yksittäiseen ihmiseenkin, on sana näkijällä eikä jälkikäteisviisauttaan esittelevällä sanasepolla. Kyrö yksinkertaisesti antaa henkilöidensä tulla lukijan tykö.
Ymmärryksen ja näkemyksellisyyden lisäksi Liitossa tekee vaikutuksen Kyrön suvereeni muodon hallinta. Jokainen pala rakentaa kokonaisuutta omanlaisekseen, tuo siihen jotain aivan uutta, mutta silti rakennelma ei heilahda kertaakaan epätasapainoon. Pinoaa Kyrö sitten romaaniaan Hitlerin rakastuneen nuoren naisen päiväkirjoista, vähä- ja hidaspuheisen suomalaismiehen minämuotoisesta kerronnasta, puolalaisen sotavangin keskitysleirimuistoista tai perinteisestä maalaiselämän kuvauksesta on lopputuloksena teos, jossa ei yhtään turhaa säröä ole.
Kyrön arkkitehtoninen proosa löytääkin luontevimman paikkansa jostain sieltä Filppulan ja Viinikaisen tuntumasta. Se sijoitetaanko hänet näiden herrojen eteen, taakse vai rinnalle, on jo sitten aika pitkälti makuasia.
Syksyllä 2001 minun ja monen muun maukkaan proosan ystävän huomio kiinnittyi Tuomas Kyröön, jonka esikoisromaani Nahkatakki kuvasi pienten ihmisten rimpuilua itseään isomman elämän virrassa. Sen jälkeen Kyrön kirjailijantie on kulkenut kovin eri suuntaan kuin vinksahtaneella huumorintajulla maustettu ja tiukalla lauseella kirjoitettu rikosromaani antoi ymmärtää.
Viime syksynä ilmestynyt Tilkka, oli paitsi yksi vuoden parhaimpia romaaneja, myös taitava syväsukellus elämän virran pinnan alle, ja nyt tuore uutukainen Liitto on kuin kunnianosoitus sukupolvea tai kahta Kyröä vanhemmille kertojille, joiden tarinat ovat olleet muokkaamassa käsitystämme historiamme kulusta. Toki jo esikoisessa alkanut yksilön ja yhteisön välisen suhteen tarkkanäköinen kuvaus on Liitonkin keskeistä antia.
Liitto siis matkaa menneeseen, ja koska kyse on suomalaisesta proosasta, on matkan määränpäänä luonnollisesti talvi- ja jatkosota ja muutamat vuodet sekä ennen että jälkeen näitä sotia. Mikään sotaromaani Liitto ei kuitenkaan ole, sillä taas kerran Kyrön suurennuslasin alla on ihmiset, ja tapahtumat luovat vain puitteet näissä ihmisissä tapahtuville muutoksille. Se että Kyrö ottaa näin etäisyyttä rintamalla tapahtuneisiin taisteluihin, ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista, onhan kotirintama ollut vahvasti esillä kirjallisuudessamme. Useimpia sota-ajan kuvaajiamme kiinnostavammaksi Kyrön kuitenkin nostaa se, että hänelle sota ei ole selviytymistarinan halpa kulissi vaan vain osa elämän kuohuvaa kymeä.
Ymmärryksen ja näkemyksen
siittämää proosaa
Kyröllä onkin harvinaislaatuinen kyky viipaloida syviä siivuja elämää lukijan eteen, jolloin lukijalla on mahdollisuus nähdä sinne, mihin katse ei yleensä yllä. Se että nämä syvät viillokset avaavat näkymänsä myös leveänä, on todiste paitsi kirjailijan rautaisesta ammattitaidosta myös kyvystä nähdä elämä kokonaisena, mikä tietenkin on tervetullut lisä kirjailijan työkalupakkiin. Kun Kyrö kuvaa kahden epävarman nuoren epävarmoina aikoina aloittamaa avioliittoa, ovat haaveet suuria ja rakkaus pientä, ja kun Kyrö siirtää maailmanpolitiikan myllerrykset pieneen kyläyhteisöön ja jopa yksittäiseen ihmiseenkin, on sana näkijällä eikä jälkikäteisviisauttaan esittelevällä sanasepolla. Kyrö yksinkertaisesti antaa henkilöidensä tulla lukijan tykö.
Ymmärryksen ja näkemyksellisyyden lisäksi Liitossa tekee vaikutuksen Kyrön suvereeni muodon hallinta. Jokainen pala rakentaa kokonaisuutta omanlaisekseen, tuo siihen jotain aivan uutta, mutta silti rakennelma ei heilahda kertaakaan epätasapainoon. Pinoaa Kyrö sitten romaaniaan Hitlerin rakastuneen nuoren naisen päiväkirjoista, vähä- ja hidaspuheisen suomalaismiehen minämuotoisesta kerronnasta, puolalaisen sotavangin keskitysleirimuistoista tai perinteisestä maalaiselämän kuvauksesta on lopputuloksena teos, jossa ei yhtään turhaa säröä ole.
Kyrön arkkitehtoninen proosa löytääkin luontevimman paikkansa jostain sieltä Filppulan ja Viinikaisen tuntumasta. Se sijoitetaanko hänet näiden herrojen eteen, taakse vai rinnalle, on jo sitten aika pitkälti makuasia.
