Sunday, November 20, 2005
Vähän ennen maailmanloppua (julkaistu Satakunnan Kansassa 18.11.2005)
Risto Isomäki: Saraswatin hiekkaa. Tammi 2005
Vetävien scifi-thrillerien kirjoittajana tunnetuksi tulleen Risto Isomäen uusin romaani Saraswatin hiekkaa on sekä vähemmän scifi että vähemmän thrilleri kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Aihe, ilmaston lämpenemisen synnyttämät uhkat, on toki sama kuin Isomäen edellisessä Herääminen-romaanissa, mutta nyt ihmiset saavat tulla toimeen ihan omine nokkineen ilman ulkopuolisten sivilisaatioiden apua. Tätä taustaa vasten Herääminen-romaanin loppu, jossa auttamiseemme kyllästynyt sivilisaatio hylkää meidät ja vie mennessään tukikohtansa, yötaivastamme valaisseen kuun, tuntuukin enteelliseltä. Aivan kuin Isomäki haluaisi ansiokkaalla tuotannollaan sanoa, ettei sitä pelastusta kannata avaruudesta haikailla. Täältä maan päältä meidän on se löydettävä.
Avaruudenomaisia elementtejä toki tästäkin romaanista löytyy, sillä romaanin keskeiset tapahtumapaikat ovat kovasti avaruutta muistuttavat valtamerien pohjat ja mannerjäätiköt. Myös venäläiselle syvänmerentutkijalle Sergeille ja filippiiniläiselle jäätikkötutkijalle Susanille nämä paikat edustavat jonkinlaista vetäytymistä ihmisten maailmasta ja yhteyden hakemista meidän maailmaamme suurempiin maailmankaikkeuksiin. Intian rannikon merenpohjaa tutkiva Amrita taas on huomattavasti kiinnostuneempi maan päällä eläneiden muinaisten kansojen viisauksista, ja romaanin loppu tuntuisikin alleviivaavan tämän maanläheisemmän viisauden merkitystä.
Meno on siis kovin kansainvälistä, mutta toki joukkoon yksi suomalainen harrastelijakeksijäkin mahtuu. Hänen kauttaan Isomäki kuvaa sitä valtavaa epäsuhtaa, joka ihmisen luonnolle aiheuttamien ongelmien ja noiden ongelmien korjausyritysten välillä on. Ekosysteemin omiin korjausliikkeisiin verrattuna kun ihmisten luonnonpelastamisyritykset kuitenkin jäävät pelkäksi näpertelyksi. Samalla Isomäki esittää myös aiheellisen kysymyksen: voiko teknologian aiheuttamia ongelmia korjata uudella teknologialla vai onko yhä kehittyneempi teknologia juuri se yhteiskuntamme haavoittuvin osa?
Vähän enemmän tai
vähemmän kuin romaani
Aavistuksen minua häiritsi Isomäen tapa kuvata Venäjä maailman luonnonsuojelijoiden suurimpana ystävänä. Toki Yhdysvallat on Kioton ilmastosopimuksen hylättyään yksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimpia pahiksia, ja monet Euroopankin maat hakkaavat kiitettävästi rahaa aivan muualle kuin luonnonsuojeluun, mutta vaikea on Venäjääkään minään luonnonystävänä pitää. Ainakin historiattomana Isomäen näkemystä voinee pitää.
Romaani tapahtuu pääasiassa noin vuonna 2020, ja jo silloin ilmaston lämpeneminen on saavuttanut vaiheen, jossa mannerjäätiköt alkavat yllättävän nopeasti sulaa ja tuntemamme maailman loppu on enää hiuskarvan päässä. Se mahdollisesti koittava loppu olisi sitten kuin toisinto Raamatun vedenpaisumuskertomuksesta.
Faktathan Isomäellä ovat aina olleet kunnossa, joten tuo vuosiluku on pelottavan lähellä. Pelottavimmaksi romaanin tekee kuitenkin se, että tällä kertaa Isomäki ei ole malttanut kirjoittaa aiheesta aivan ehyttä romaania, vaan Saraswatin hiekkaa horjuu ajoittain jossain luennon, saarnan ja ukaasin välimaastossa. Tuntuukin kuin maailmanlopun meininki olisi saanut kirjailijan päättämään, että mitään viihdyttävää lukuromaania ei sitten tällä kertaa kirjoitetakaan.
Vetävien scifi-thrillerien kirjoittajana tunnetuksi tulleen Risto Isomäen uusin romaani Saraswatin hiekkaa on sekä vähemmän scifi että vähemmän thrilleri kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Aihe, ilmaston lämpenemisen synnyttämät uhkat, on toki sama kuin Isomäen edellisessä Herääminen-romaanissa, mutta nyt ihmiset saavat tulla toimeen ihan omine nokkineen ilman ulkopuolisten sivilisaatioiden apua. Tätä taustaa vasten Herääminen-romaanin loppu, jossa auttamiseemme kyllästynyt sivilisaatio hylkää meidät ja vie mennessään tukikohtansa, yötaivastamme valaisseen kuun, tuntuukin enteelliseltä. Aivan kuin Isomäki haluaisi ansiokkaalla tuotannollaan sanoa, ettei sitä pelastusta kannata avaruudesta haikailla. Täältä maan päältä meidän on se löydettävä.
Avaruudenomaisia elementtejä toki tästäkin romaanista löytyy, sillä romaanin keskeiset tapahtumapaikat ovat kovasti avaruutta muistuttavat valtamerien pohjat ja mannerjäätiköt. Myös venäläiselle syvänmerentutkijalle Sergeille ja filippiiniläiselle jäätikkötutkijalle Susanille nämä paikat edustavat jonkinlaista vetäytymistä ihmisten maailmasta ja yhteyden hakemista meidän maailmaamme suurempiin maailmankaikkeuksiin. Intian rannikon merenpohjaa tutkiva Amrita taas on huomattavasti kiinnostuneempi maan päällä eläneiden muinaisten kansojen viisauksista, ja romaanin loppu tuntuisikin alleviivaavan tämän maanläheisemmän viisauden merkitystä.
Meno on siis kovin kansainvälistä, mutta toki joukkoon yksi suomalainen harrastelijakeksijäkin mahtuu. Hänen kauttaan Isomäki kuvaa sitä valtavaa epäsuhtaa, joka ihmisen luonnolle aiheuttamien ongelmien ja noiden ongelmien korjausyritysten välillä on. Ekosysteemin omiin korjausliikkeisiin verrattuna kun ihmisten luonnonpelastamisyritykset kuitenkin jäävät pelkäksi näpertelyksi. Samalla Isomäki esittää myös aiheellisen kysymyksen: voiko teknologian aiheuttamia ongelmia korjata uudella teknologialla vai onko yhä kehittyneempi teknologia juuri se yhteiskuntamme haavoittuvin osa?
Vähän enemmän tai
vähemmän kuin romaani
Aavistuksen minua häiritsi Isomäen tapa kuvata Venäjä maailman luonnonsuojelijoiden suurimpana ystävänä. Toki Yhdysvallat on Kioton ilmastosopimuksen hylättyään yksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimpia pahiksia, ja monet Euroopankin maat hakkaavat kiitettävästi rahaa aivan muualle kuin luonnonsuojeluun, mutta vaikea on Venäjääkään minään luonnonystävänä pitää. Ainakin historiattomana Isomäen näkemystä voinee pitää.
Romaani tapahtuu pääasiassa noin vuonna 2020, ja jo silloin ilmaston lämpeneminen on saavuttanut vaiheen, jossa mannerjäätiköt alkavat yllättävän nopeasti sulaa ja tuntemamme maailman loppu on enää hiuskarvan päässä. Se mahdollisesti koittava loppu olisi sitten kuin toisinto Raamatun vedenpaisumuskertomuksesta.
Faktathan Isomäellä ovat aina olleet kunnossa, joten tuo vuosiluku on pelottavan lähellä. Pelottavimmaksi romaanin tekee kuitenkin se, että tällä kertaa Isomäki ei ole malttanut kirjoittaa aiheesta aivan ehyttä romaania, vaan Saraswatin hiekkaa horjuu ajoittain jossain luennon, saarnan ja ukaasin välimaastossa. Tuntuukin kuin maailmanlopun meininki olisi saanut kirjailijan päättämään, että mitään viihdyttävää lukuromaania ei sitten tällä kertaa kirjoitetakaan.
