Monday, October 24, 2005
Vuorio vaihtaa rikoksen aviorikokseen (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.10)
Hannu Vuorio: Aviorikosromaani. WSOY 2005
Rikoskirjailijana mainetta niittäneen Hannu Vuorion Aviorikosromaani on vankka osoitus kirjailijan ammattitaidosta. Vaikka lajityyppi on nyt kokonaan toinen, kokonaisuus on yhtä hallittu kuin Vuorion rikosromaaneissakin. Onhan romaanissa kaikki miehisen arkipäiväproosan keskeiset rakennuspalikat: turhalta tuntuva työ, reistaava terveys, liian itsenäinen vaimo, etäisiksi jääneet lapset ja iso kasa toteutumatta jääneitä haaveita. Mitäpä mies siinä sitten muuta kuin toteuttaa messiaanista kohtaloaan pakenemalla perheonnea häiritsemästä baariin, kesämökille tai äidin luo.
Aviorikosromaani asettuu siis luontevasti suomalaisen proosan perinteeseen, ja kun Vuorio osaa kertoa, ei tarina kirjapainoalan kesämökkeilyyn ja kuvataiteiluun vaihtavasta keski-ikäisestä miehestä ole ollenkaan vastenmielistä luettavaa. Kun mukaan on saatu vielä muutama muukin elämänsä kääntöpistettä hakeva mieskohtalo, ja jonkinlainen tiivistelmä suomalaisen talouselämän kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta, on äijäproosan ystävällä itseasiassa aika mukava lukuhetki edessään.
Naisilla onkin sitten romaanissa vähemmän tehtävää. Toki se aviorikos jää pääasiassa heidän syykseen, mies kun tässä romaanissa poikkeaa vieraissa lähinnä romanttista kaipuuta tyydyttääkseen, nainen silkkaa petollisuuttaan, mutta muuten naiset lähinnä komppaavat romaanin miehistä soundia. Aviorikoksilta ylijääneen ajan he nimittäin käyttävät miestensä lähiympäristölleen aiheuttamien kolhujen paikkaamiseen.
Kokonaisuus on siis perinteinen ja hallittu, ja se onkin Aviorikosromaanin suurin ongelma. Vuorio ei kertaakaan haasta lukijaansa vaan antaa tämän lojua tarinan vietävänä kuin taksiin sammuneen matkustajan. Siinä sitten matkataan halki kuihtuvan maaseudun ja yhden aviokriisin, mutta lukijan ei tarvitse herätä horroksestaan kuin sivuja kääntääkseen, kun kyyti on koko ajan niin ennalta arvattavaa. Pulaan joutuneen yrittäjän auttaa kuiville maaseudulle ominainen yhteishenki, ja vaimoa vokottelevan ystävän voi aina hakata sairaalakuntoon. Ilmeisesti Vuorio on itsekin huomannut, että hänen kerrontansa on suurimman osan aikaa automaattiohjauksella, sillä parissa kohtaa hän selvästi haikailee entistä lajityyppiään rikosromaania.
Romaanin loppu pelastaa kuitenkin paljon. Siihen Vuorio lataa sellaista tuikeutta, että lukuhetkestä jää kielen päälle vahva elämän maku.
Rikoskirjailijana mainetta niittäneen Hannu Vuorion Aviorikosromaani on vankka osoitus kirjailijan ammattitaidosta. Vaikka lajityyppi on nyt kokonaan toinen, kokonaisuus on yhtä hallittu kuin Vuorion rikosromaaneissakin. Onhan romaanissa kaikki miehisen arkipäiväproosan keskeiset rakennuspalikat: turhalta tuntuva työ, reistaava terveys, liian itsenäinen vaimo, etäisiksi jääneet lapset ja iso kasa toteutumatta jääneitä haaveita. Mitäpä mies siinä sitten muuta kuin toteuttaa messiaanista kohtaloaan pakenemalla perheonnea häiritsemästä baariin, kesämökille tai äidin luo.
Aviorikosromaani asettuu siis luontevasti suomalaisen proosan perinteeseen, ja kun Vuorio osaa kertoa, ei tarina kirjapainoalan kesämökkeilyyn ja kuvataiteiluun vaihtavasta keski-ikäisestä miehestä ole ollenkaan vastenmielistä luettavaa. Kun mukaan on saatu vielä muutama muukin elämänsä kääntöpistettä hakeva mieskohtalo, ja jonkinlainen tiivistelmä suomalaisen talouselämän kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta, on äijäproosan ystävällä itseasiassa aika mukava lukuhetki edessään.
Naisilla onkin sitten romaanissa vähemmän tehtävää. Toki se aviorikos jää pääasiassa heidän syykseen, mies kun tässä romaanissa poikkeaa vieraissa lähinnä romanttista kaipuuta tyydyttääkseen, nainen silkkaa petollisuuttaan, mutta muuten naiset lähinnä komppaavat romaanin miehistä soundia. Aviorikoksilta ylijääneen ajan he nimittäin käyttävät miestensä lähiympäristölleen aiheuttamien kolhujen paikkaamiseen.
Kokonaisuus on siis perinteinen ja hallittu, ja se onkin Aviorikosromaanin suurin ongelma. Vuorio ei kertaakaan haasta lukijaansa vaan antaa tämän lojua tarinan vietävänä kuin taksiin sammuneen matkustajan. Siinä sitten matkataan halki kuihtuvan maaseudun ja yhden aviokriisin, mutta lukijan ei tarvitse herätä horroksestaan kuin sivuja kääntääkseen, kun kyyti on koko ajan niin ennalta arvattavaa. Pulaan joutuneen yrittäjän auttaa kuiville maaseudulle ominainen yhteishenki, ja vaimoa vokottelevan ystävän voi aina hakata sairaalakuntoon. Ilmeisesti Vuorio on itsekin huomannut, että hänen kerrontansa on suurimman osan aikaa automaattiohjauksella, sillä parissa kohtaa hän selvästi haikailee entistä lajityyppiään rikosromaania.
Romaanin loppu pelastaa kuitenkin paljon. Siihen Vuorio lataa sellaista tuikeutta, että lukuhetkestä jää kielen päälle vahva elämän maku.
