Sunday, October 30, 2005
VIIHTEEN VIHOLLISISTA (julkaistu Porin Sanomissa 29.10.2005)
On paheksuttu Nelosen Time Out -ohjelmaa, jossa aiottiin järjestää nyrkkitappelu Ässien Pasi Nielikäisen ja Pelicansin Sami Heleniuksen välille, ja minäkin haluan hiukan paheksua. Paheksun nimittäin sitä, etteivät nämä paheksujat ymmärrä, kuinka hyvää viihdettä väkivalta on. Ainakin sata kertaa parempaa viihdettä kuin se valmentajien rakastama jääkiekko, jossa oma joukkue on parhaimmillaan silloin kun sillä ei ole kiekkoa. Eri mieltä kanssani olevat voivat vilkaista Ässien katsojalukujen kehitystä.
Joku voi pitää ajatustani julmana, vaikka olenkin liikkeellä humaanilla asialla. Minusta on nimittäin väärin, ettei ihminen saa tehdä sitä, missä hän on hyvä. Otetaan nyt vaikka tämä Matt Nickersonin tapaus. Nuori mies lentää tänne Dallasista saakka, ja melkein joka ottelussa joku raitapaitainen viihteen vihollinen häätää hänet pukukopin yksinäisyyteen, vaikka bileet jäällä ovat vasta alkamassa. Mitähän tämäkin tekee nuorukaisen itsetunnolle? Ei kai kukaan kuvitellut, että nuorukainen, jolle oli farmijoukkueessaankin kaavailtu vain tappelijan roolia, muuttuisi yhtäkkiä sulavakätiseksi taitokiekkoilijaksi?
Myös valmentajat joutuvat toisinaan näiden viihteen vihollisten ajojahdin kohteeksi. Valmentajia tavataan syyttää siitä, että he ovat käskeneet jonkun pelaajan jäälle tappelemaan, ja tästä sitten määrätään valmentajille rangaistuksia. Ei kai se kuitenkaan ole valmentajan vika, jos kymmenen viimeistä ottelua vaihtopenkillä istunut, hädintuskin luistimilla pystyssä pysyvä kolossi ei itse ymmärrä mitä häneltä odotetaan, kun oma joukkue on viimeisellä minuutilla 0 - 5 häviöllä. Ei kai silloin voida edes puhua käskemisestä vaan isällisestä ohjeesta tai lempeästä opastuksesta.
En tietenkään tarkoita, että väkivalta olisi ainut tie jääkiekkokatsojien suosioon. Toinen jääkiekossa valitettavan vähän käytetty viihdearvon lisääjä on seksi. Se on kuitenkin kokonaan toisen kolumnin aihe.
Joku voi pitää ajatustani julmana, vaikka olenkin liikkeellä humaanilla asialla. Minusta on nimittäin väärin, ettei ihminen saa tehdä sitä, missä hän on hyvä. Otetaan nyt vaikka tämä Matt Nickersonin tapaus. Nuori mies lentää tänne Dallasista saakka, ja melkein joka ottelussa joku raitapaitainen viihteen vihollinen häätää hänet pukukopin yksinäisyyteen, vaikka bileet jäällä ovat vasta alkamassa. Mitähän tämäkin tekee nuorukaisen itsetunnolle? Ei kai kukaan kuvitellut, että nuorukainen, jolle oli farmijoukkueessaankin kaavailtu vain tappelijan roolia, muuttuisi yhtäkkiä sulavakätiseksi taitokiekkoilijaksi?
Myös valmentajat joutuvat toisinaan näiden viihteen vihollisten ajojahdin kohteeksi. Valmentajia tavataan syyttää siitä, että he ovat käskeneet jonkun pelaajan jäälle tappelemaan, ja tästä sitten määrätään valmentajille rangaistuksia. Ei kai se kuitenkaan ole valmentajan vika, jos kymmenen viimeistä ottelua vaihtopenkillä istunut, hädintuskin luistimilla pystyssä pysyvä kolossi ei itse ymmärrä mitä häneltä odotetaan, kun oma joukkue on viimeisellä minuutilla 0 - 5 häviöllä. Ei kai silloin voida edes puhua käskemisestä vaan isällisestä ohjeesta tai lempeästä opastuksesta.
En tietenkään tarkoita, että väkivalta olisi ainut tie jääkiekkokatsojien suosioon. Toinen jääkiekossa valitettavan vähän käytetty viihdearvon lisääjä on seksi. Se on kuitenkin kokonaan toisen kolumnin aihe.
