Sunday, October 02, 2005
Kun nollatkin kävivät ykkösistä (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.10.2005)
Jussi Siirilä: SmartVille. Gummerus 2005
Kupla on tila, jossa vuorovaikutus muuhun maailmaan jää lähinnä katseen tasolle. Kummallakin puolen kuplan seinämää ihmetellään toisen puolen menoa, mutta niin kauan kuin kuplaa ei puhkaista, nämä erilaisuudet eivät pääse koskettamaan toisiaan. Juuri näin maailma rakentuu Jussi Siirilän uutuusromaanissa SmartVille, ja varmuuden vuoksi Siirilä on rakentanut romaaniinsa enemmänkin kuin yhden kuplan.
Tarinan kannalta keskeisimmän kuplan sisällä on web designer Minna, jonka työpaikka ComNet saa toimia esimerkkinä it-alan hulluista vuosista. Taitavana liioittelijana Siirilä ottaakin tästä aiheesta kaiken irti, ja meno ComNetissä on väkevää parodiaa ajasta, jolloin talouden lainalaisuuksia yritettiin taivuttaa kokonaan uuteen malliin. ComNetissäkin sijoittajille myydään tarinoita suurista tulevaisuuden projekteista, vaikka noilla projekteilla ei ole mitään sisältöä.
ComNetin täysin ammattitaidottomat työntekijät saattavat joskus pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki työpäivät kuluvat vain pornoflipperiä pelaillen ja muiden firmaan hankittujen viihdykkeiden parissa. IhmettelyI kuitenkin vaiennetaan nopeasti ja ihmettelijän käsketään pitää vain mielessä Ultimate Goal. Muutenkin uuden talouden saarnamiehet tuntuvat romaanissa kätkevän sisällöllistä tyhjyyttä englanninkielisiin sanoihin, mihin romaanin nimikin viittaa. Onhan teknologiakeskukseksi muotoutunut kaupunginosa SmartVille ollut vielä viikkoa aikaisemmin Älykylä.
Ei hypekään
kaikkia kosketa
Toisen tason romaaniin tuo Minnan päiväkoti-ikäinen tytär Jenna, joka äidin työskennellessä viettää omaa päiväänsä SmartVillen Day Care Centerissä. Ensialkuun tämä osuus hakee romaanissa vähän omaa paikkaansa, mutta vähitellen lukija oivaltaa, että kyllä lapsetkin osaavat omat kuplansa rakentaa, ja niitä omituisia leikkejäkin näkyy myös lasten maailmasta löytyvän. Jotain maailmasta sitten kertokoon, että havainnointini kulkee nimenomaan näin päin.
Äiti ja tytär -asetelma myös kasvattaa SmartVillen sujuvasti etenevästä satiirista lämminhenkiseksi selviytymistarinaksi, sillä sekä Minna että Jenna näyttävät tahoillaan lopulta särkevän omat kuplansa. Realismin suuntaan romaani taas kurottaa siten, että ainakin Minnalle näyttää kuplan puhkomisen jälkeenkin jäävän aivan riittävästi ongelmia.
Päiväkotijaksojen kautta Siirilä saa myös ujutettua romaaniinsa laajemman palan teknologiahypen ulkopuolista yhteiskuntaa. Maailmaa ryminällä valloittavan teknologiakeskittymän kahdessakymmenessä päiväkodissa on vain yksi yhteinen sairaslomasijainen, ja vaikka yritykset lahjoittavatkin vanhat tietokoneensa päiväkodeille, toimivia tusseja niihin ei ole varaa hankkia.
Romaanin kolmannen kuplan Siirilä puhkoo Suomen hiihtomaineen ympäriltä, ja vaikka tämä sivujuonne sijoittaakin romaaniin tarkasti kevättalveen 2001, jää se lähinnä tarpeettomien vitsien materiaaliksi muutenkin niin hilpeässä kirjassa. Vielä kun Siirilä turvautuu taannoisia hiihtosankareitamme pilkatessaan hänelle jo pieneksi maneeriksi muodostuneeseen absurdiin unijaksoon, ainakin minä toivoin, että Isometsät ja Myllylät olisi kokonaan pyyhitty kirjan sivuilta.
Kupla on tila, jossa vuorovaikutus muuhun maailmaan jää lähinnä katseen tasolle. Kummallakin puolen kuplan seinämää ihmetellään toisen puolen menoa, mutta niin kauan kuin kuplaa ei puhkaista, nämä erilaisuudet eivät pääse koskettamaan toisiaan. Juuri näin maailma rakentuu Jussi Siirilän uutuusromaanissa SmartVille, ja varmuuden vuoksi Siirilä on rakentanut romaaniinsa enemmänkin kuin yhden kuplan.
Tarinan kannalta keskeisimmän kuplan sisällä on web designer Minna, jonka työpaikka ComNet saa toimia esimerkkinä it-alan hulluista vuosista. Taitavana liioittelijana Siirilä ottaakin tästä aiheesta kaiken irti, ja meno ComNetissä on väkevää parodiaa ajasta, jolloin talouden lainalaisuuksia yritettiin taivuttaa kokonaan uuteen malliin. ComNetissäkin sijoittajille myydään tarinoita suurista tulevaisuuden projekteista, vaikka noilla projekteilla ei ole mitään sisältöä.
ComNetin täysin ammattitaidottomat työntekijät saattavat joskus pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki työpäivät kuluvat vain pornoflipperiä pelaillen ja muiden firmaan hankittujen viihdykkeiden parissa. IhmettelyI kuitenkin vaiennetaan nopeasti ja ihmettelijän käsketään pitää vain mielessä Ultimate Goal. Muutenkin uuden talouden saarnamiehet tuntuvat romaanissa kätkevän sisällöllistä tyhjyyttä englanninkielisiin sanoihin, mihin romaanin nimikin viittaa. Onhan teknologiakeskukseksi muotoutunut kaupunginosa SmartVille ollut vielä viikkoa aikaisemmin Älykylä.
Ei hypekään
kaikkia kosketa
Toisen tason romaaniin tuo Minnan päiväkoti-ikäinen tytär Jenna, joka äidin työskennellessä viettää omaa päiväänsä SmartVillen Day Care Centerissä. Ensialkuun tämä osuus hakee romaanissa vähän omaa paikkaansa, mutta vähitellen lukija oivaltaa, että kyllä lapsetkin osaavat omat kuplansa rakentaa, ja niitä omituisia leikkejäkin näkyy myös lasten maailmasta löytyvän. Jotain maailmasta sitten kertokoon, että havainnointini kulkee nimenomaan näin päin.
Äiti ja tytär -asetelma myös kasvattaa SmartVillen sujuvasti etenevästä satiirista lämminhenkiseksi selviytymistarinaksi, sillä sekä Minna että Jenna näyttävät tahoillaan lopulta särkevän omat kuplansa. Realismin suuntaan romaani taas kurottaa siten, että ainakin Minnalle näyttää kuplan puhkomisen jälkeenkin jäävän aivan riittävästi ongelmia.
Päiväkotijaksojen kautta Siirilä saa myös ujutettua romaaniinsa laajemman palan teknologiahypen ulkopuolista yhteiskuntaa. Maailmaa ryminällä valloittavan teknologiakeskittymän kahdessakymmenessä päiväkodissa on vain yksi yhteinen sairaslomasijainen, ja vaikka yritykset lahjoittavatkin vanhat tietokoneensa päiväkodeille, toimivia tusseja niihin ei ole varaa hankkia.
Romaanin kolmannen kuplan Siirilä puhkoo Suomen hiihtomaineen ympäriltä, ja vaikka tämä sivujuonne sijoittaakin romaaniin tarkasti kevättalveen 2001, jää se lähinnä tarpeettomien vitsien materiaaliksi muutenkin niin hilpeässä kirjassa. Vielä kun Siirilä turvautuu taannoisia hiihtosankareitamme pilkatessaan hänelle jo pieneksi maneeriksi muodostuneeseen absurdiin unijaksoon, ainakin minä toivoin, että Isometsät ja Myllylät olisi kokonaan pyyhitty kirjan sivuilta.
