Wednesday, December 21, 2005
60-luvun uudet sävelet (julkaistu Satakunnan Kansassa 19.12.2005)
Jaska Filppula: Virginia City, 1965. WSOY 2005
Maailma on iso paikka, ja siinä on monta erilaista palaa. Kun sitten tuon maailman yrittää siirtää elävänä paperille, ei maailman moninaisuutta voi kuvata muuten kuin sisällyttämällä siihen kuvaukseen mahdollisimman monta mahdollisimman erilaista jaksoa.
Jotenkin noin voisi kai kuvailla Jaska Filppulan romaanintekotapaa. Filppulan esikoinenhan, Chicago, 1959, oli uuden kertojan riemu- ja työvoitto, joka vei lukijansa päätä huimaavalle syväsukellukselle 50-luvun amerikkalaiseen musiikkibisnekseen. Romaani rakentui niin monenlaisista osista, että lukijalla tuntui olevan käsissään maailma eikä kirja. Chicagoa ei voinut pelkästään lukea, vaan lukijan täytyi elää jokainen lukuhetki siinä miljöössä ja ilmapiirissä, jossa romaanin henkilötkin elivät. Niin totaalisena jokainen sivu lukijan eteen avautui.
Samaa sulatusuunitekniikkaa Filppula käyttää nytkin romaanissaan Virginia City, 1965. Mukaan on saatu nimittäin mahdutettua muun muassa San Franciscolaisen feministiliikkeen syntyhistoriaa, Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliikehdintää, erään underground-teatterin taistelua olemassaolostaan ja huumeisiin sortuva pikkukaupunki, jolle aikamatka villiin länteen tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa syvälle sisimpään kätkettyjä fantasioitaan. Uuninsa Filppula on taas saanut niin kuumaksi, että näinkin erilaisista aineksista sulautuu kokonaisuus, jossa amerikkalaisen elämäntavan erilaiset vivahteet tulevat esiin niinkuin elämä itse olisi häärinyt keitosta sekoittamassa.
Kulttuuri aikakautensa
kuvastajana
Paljon on toki muuttunutkin sitten esikoisromaanin. Kadun karhea blues säestää nyt vain romaanin traagista loppuratkaisua, ja muuten aikakausi sykkii jo paljon levottomammin rytmein. Osa esikoisen henkilöistä on vielä mukana, mutta heitäkin elämä on kohdellut niin, että entistä heissä on enää jäljellä kovin vähän. Tuntuukin kuin Filppulan tuotannossa elämä ei hioisi ihmistä vaan suorastaan ruhjoisi hänet uuteen uskoon.
Romaanin keskushenkilö on äitinsä pikkutyttönä hylkäämä Prudence, jonka matka äärioikeistolaisen isän hoivista kärkeväksi feministijournalistiksi on romaanin tarinaa koossa pitävä punainen lanka. Päähenkilöäkin keskeisemmäksi romaanissa kuitenkin nousee taide ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan, sillä matkallaan Prudence kohtaa niin aikakautensa johtavat beatnikrunoilijat kuin kovin toisistaan poikkeavia teatterikäsityksiäkin. Näissä kohtaamisissa sekä taide että taiteilijat näyttäytyvät lähinnä aikakautta sävyttävinä vitseinä, kun taas radioasemilla jylläävällä rockilla on koko ajan ote siihen muutosten virtaan, jossa maailma piehtaroi.
Populaari kuvaa siis aikaa paljon paremmin kuin korkeakulttuuri, mutta minään paratiisina ei Filppula populaarikulttuurinkaan kenttää kuvaa. Erityisen selväksi tämä tulee lopussa kun jo Filppulan esikoisesta tutulle Malky McPhersonille viimeinkin suodaan listamenestystä. Menestyksellä on nimittäin niin kova hinta, että koko taiteen tekemisen mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Tuollainen kyseenalaistus jäytää oudon ikävästi mielenrauhaa sen jälkeen kun on juuri lukenut reilut 400 sivua Filppulan maukasta proosaa.
Maailma on iso paikka, ja siinä on monta erilaista palaa. Kun sitten tuon maailman yrittää siirtää elävänä paperille, ei maailman moninaisuutta voi kuvata muuten kuin sisällyttämällä siihen kuvaukseen mahdollisimman monta mahdollisimman erilaista jaksoa.
Jotenkin noin voisi kai kuvailla Jaska Filppulan romaanintekotapaa. Filppulan esikoinenhan, Chicago, 1959, oli uuden kertojan riemu- ja työvoitto, joka vei lukijansa päätä huimaavalle syväsukellukselle 50-luvun amerikkalaiseen musiikkibisnekseen. Romaani rakentui niin monenlaisista osista, että lukijalla tuntui olevan käsissään maailma eikä kirja. Chicagoa ei voinut pelkästään lukea, vaan lukijan täytyi elää jokainen lukuhetki siinä miljöössä ja ilmapiirissä, jossa romaanin henkilötkin elivät. Niin totaalisena jokainen sivu lukijan eteen avautui.
Samaa sulatusuunitekniikkaa Filppula käyttää nytkin romaanissaan Virginia City, 1965. Mukaan on saatu nimittäin mahdutettua muun muassa San Franciscolaisen feministiliikkeen syntyhistoriaa, Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliikehdintää, erään underground-teatterin taistelua olemassaolostaan ja huumeisiin sortuva pikkukaupunki, jolle aikamatka villiin länteen tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa syvälle sisimpään kätkettyjä fantasioitaan. Uuninsa Filppula on taas saanut niin kuumaksi, että näinkin erilaisista aineksista sulautuu kokonaisuus, jossa amerikkalaisen elämäntavan erilaiset vivahteet tulevat esiin niinkuin elämä itse olisi häärinyt keitosta sekoittamassa.
Kulttuuri aikakautensa
kuvastajana
Paljon on toki muuttunutkin sitten esikoisromaanin. Kadun karhea blues säestää nyt vain romaanin traagista loppuratkaisua, ja muuten aikakausi sykkii jo paljon levottomammin rytmein. Osa esikoisen henkilöistä on vielä mukana, mutta heitäkin elämä on kohdellut niin, että entistä heissä on enää jäljellä kovin vähän. Tuntuukin kuin Filppulan tuotannossa elämä ei hioisi ihmistä vaan suorastaan ruhjoisi hänet uuteen uskoon.
Romaanin keskushenkilö on äitinsä pikkutyttönä hylkäämä Prudence, jonka matka äärioikeistolaisen isän hoivista kärkeväksi feministijournalistiksi on romaanin tarinaa koossa pitävä punainen lanka. Päähenkilöäkin keskeisemmäksi romaanissa kuitenkin nousee taide ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan, sillä matkallaan Prudence kohtaa niin aikakautensa johtavat beatnikrunoilijat kuin kovin toisistaan poikkeavia teatterikäsityksiäkin. Näissä kohtaamisissa sekä taide että taiteilijat näyttäytyvät lähinnä aikakautta sävyttävinä vitseinä, kun taas radioasemilla jylläävällä rockilla on koko ajan ote siihen muutosten virtaan, jossa maailma piehtaroi.
Populaari kuvaa siis aikaa paljon paremmin kuin korkeakulttuuri, mutta minään paratiisina ei Filppula populaarikulttuurinkaan kenttää kuvaa. Erityisen selväksi tämä tulee lopussa kun jo Filppulan esikoisesta tutulle Malky McPhersonille viimeinkin suodaan listamenestystä. Menestyksellä on nimittäin niin kova hinta, että koko taiteen tekemisen mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Tuollainen kyseenalaistus jäytää oudon ikävästi mielenrauhaa sen jälkeen kun on juuri lukenut reilut 400 sivua Filppulan maukasta proosaa.
