Jussi Aurén

Tuomas Vimma. Toinen. Otava 2005

Kuka ja mikä minä oikeastaan olen, on kysymys, johon aika tehokkaasti tiivistyy aikamme henki. Onhan oman identiteetin etsintä ikäänkuin itsekeskeisyyden jalostuneempi ja älyllisempi muoto. Juuri tästä kertovat Tuomas Vimman romaanit Helsinki 12 ja Toinen. Osan siitä ne kertovat kansiensa välissä. Osan vasta vuoropuhelussaan maailman kanssa.

Viime syksynähän salanimi Tuomas Vimma julkaisi vimmaisen esikoisromaanin Helsinki 12, joka karrikoi 90-luvun IT-huumaa tavalla, josta useimmat karrikoinnin kohteeksi joutuneet eivät pitäneet. Meidän joilla oli enemmän etäisyyttä tuohon yhtä yhteiskuntamme murrosta ympäröineeseen kuplaan, oli huomattavasti helpompi nauraa romaanille, jossa jo ohikiitäneen hetken ruhtinaat kuvattiin kaikkine puutteineen.

Kaikille olisi pitänyt olla selvää, että Tuomas Vimma oli mielikuvitusolento, jota tarvittiin sekä romaanin päähenkilöksi että sen kirjoittajaksi. Voihan mielikuvitusolennolle kasata ominaisuuksia huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin oikeasti olemassa olevalle ihmiselle. Joillekin tämä identiteeteillä leikkiminen oli liikaa, ja he tiivistivät lukukokemuksensa kysymykseen: kuka on Tuomas Vimma? Jotkut ammattilukijat taas erehtyivät ottamaan leikin kokonaan todesta, ja heille romaanin seksin, huumeiden ja riehakkaan kulutusjuhlan kyllästämät kohtaukset olivat todentuntuista kuvausta uusmedia-alan ihmisten elämästä. Näistä lähtökohdista romaanin ympärille olikin helppo alkaa synnyttää hälyä, ja kuten Suomessa niin usein, hälyn synnyttäjät onnistuivat miltei täydellisesti pyrkimyksissään.

Toinen kertookin siitä hälystä, joka Helsinki 12:sta ympärille synnytettiin. Vimmalle ominaiseen tapaan se häly kuitenkin kuvataan vielä paljon suurempana kuin se todellisuudessa oli. Toista lukiessa tuntuukin kuin Suomessa ei olisi ollutkaan viime syksynä muuta puheenaihetta kuin Tuomas Vimma. Samanlaista huonomuistisuuden sävyttämää ja itseironisuudella maustettua hybristä Toinen on muutenkin pullollaan. Esimerkiksi esikoisensa myyntiluvut Vimma muistaa kymmenen kertaa todellisuutta suuremmaksi, ja Hesarin kirjallisuuspalkinnonkin hän väittää voittaneensa, vaikka todellisuudessa sen palkinnon taisikin voittaa Sanna Karlström.

Kirjailijan
märkä uni

Toista voisikin luonnehtia mitä jos? -metodilla kirjoitetuksi. Mitä jos Martin Scorcese tarjoutuisi tekemään suomalaisesta esikoisromaanista elokuvan? Mitä jos kustantaja lähettäisi sen esikoiskirjailijan Milanoon paksun rahatukon kanssa shoppaamaan, ja sitten se tapaisi siellä vaikka Kate Mossin ja dokaisi sen pöydän alle?

Toinen onkin kuin kirjailijaksi haaveilevan märkä uni. Viinaa, seksiä ja huumeita näkyy olevan esikoiskirjailijalle rajattomasti tarjolla, ja tietenkin Suomen suuret kirjamarkkinat takoo nuorelle lahjakkuudelle ´´massii niin et ranteit pakottaa. ´´ Juorulehtien toimittajat toki voivat vainota, mutta ainahan nyt yksi lehtitalo voidaan räjäyttää kirjailijaa ja hänen ystäviään häiritsemästä.

Identiteettileikilleen Vimma antaa Toisessa taas ihan uuden ulottuvuuden. Nyt hän nimittäin väittää, että itseasiassa hänen romaaninsa onkin kirjoittanut hänen tyttöystävänsä. Tyttöystävä jonka oikeaa nimeä ei edes Tuomas Vimma tiedä. Tämän leikin varaan Toinen pääasiassa rakentuukin, sillä monenlaista draamaahan voi tämän kuvion ympärille rakentaa.

Itseasiassa tämä anonyymiksi jäävä tyttöystävä antaa mahdollisuuksia vieläkin enempään. Voihan Tuomas Vimma nyt kirjoittaa kolmannen romaaninsa siitä, kuinka hän alkaa selvittää tyttöystävänsä henkilöllisyyttä ja kuinka Tuomas Vimmasta itsestään kasvaa tämän prosessin myötä kirjailija, joka alkaa julkaista kirjoja salanimellä Kusti Miettinen. Siitäkin keitoksesta tulisi todennäköisesti pahuksen viihdyttävää luettavaa.