Jussi Aurén

Joulunalus on kirjallisuuspalkintojen aikaa. Onhan aika isänpäivästä jouluun kirjamyynnin sesonkia, ja markkinat tarvitsevat pedonleukoihinsa helposti pureksittavia puheenaiheita, jotta turha ajatteleminen ei veisi liikaa aikaa ostamiselta. Joskus kuitenkin miettii, onko kirjojen hengiltä kilpailuttaminen sittenkään niin hyvä markkinointistrategia. Sillä eikö kilpailujen kiinnostavuus synnykin juuri siitä, että vanhat mestarit saadaan sysätä uusien tieltä? Jaksaisiko joku muka seurata yleisurheilua jos siellä yhä jylläisi joku Paavo Nurmi? Mutta miten tälläinen vanhat mestarit unholaan tuomitseva markkinointistrategia sopii kirjallisuuteen, jonka harrastaminen oikeastaan edellyttää juuri näiden vanhojen mestarien tuntemista? Syökö siis kirjabisnes omia markkinoitaan keskittymällä pelkästään tähän hetkeen?

Tietenkään nämä turhuuden markkinat eivät ole yksinomaan kauppiaiden tekosia. Me lukijat olemme yhtä syyllisiä. Me haluamme päästä helpolla. Emme me halua lukea kirjaa ja ajatella lukemaamme. Me haluamme lukea kirjailijasta tehdyn vetävän haastattelun ja keskustella hänestä sitten sujuvasti kahvipöydässä ihmisten kanssa, jotka tuntevat kirjailijan tuotantoa yhtä vähän kuin mekin. Me haluamme olla äänessä silloinkin kun meillä ei mitään sanottavaa ole.

Vastuuta voisi ehkä myös sälyttää kirjallisuutta käsittelevälle medialle. Tietenkin työtaakka on toimituksissa suuri ja kirjallisuus palkintojenjakotilaisuuksien ulkopuolella niin huonoa materiaalia toimittajia kiehtovalle happening-journalismille. Pelkäksi palkintoraatien perässähiihtämiseksi ei esimerkiksi kirjasyksyn kommentointi kuitenkaan saisi mennä. Sivistäminen on varmaankin nykylehdistölle liian vanhanaikainen ja liian vaativakin tehtävä, mutta sivistystä sentään toivoisi toimituksilla vielä olevan. Sivistykseksi laskettakoon tässä yhteydessä sekin, että osaa rajata jonkun kirjan kirjallisuuden ulkopuolellekin.