Sunday, April 10, 2005
Jokaisessa meissä asuu taiteilija (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.4.2005)
Harri Manner: Suuri performanssi. Johnny Kniga 2005
Taiteilijat ovat epäilyttävää porukkaa, ja heidän tekemänsä taide saattaa olla pelkkää huijausta, sillä eihän näistä installaatioista ja performansseista koskaan tiedä, mitä ne esittävät. Varsinkaan kun näiden taide-elämysten saatesanoiksi tarjotut selitykset ovat usein niin käsittämättömiä, että tavallinen kielenkäyttäjä voisi erehtyä pitämään niitä selityksiä dadaistisena runona. Tämä on pelkistetty lähtökohta Harri Mannerin taiteen maailmaan sijoittuvalle satiirille Suuri performanssi, ja kiitettävällä sinnikkyydellä Manner pitää tästä lähtökohdastaan kiinni.
Sinnikkyys on siinäkin mielessä hyvä sana tämän romaanin yhteyteen, että oikeastaan Manner on kirjoittanut tämän teoksen jo kertaalleen. Sarjakuvakirjassa ARS 2005 - Nykytaiteen näköaloja Manner nimittäin ensimmäisen kerran esitteli meille myös Suuressa performanssissa esiintyvän taidehistorioitsija ja kulttuurisosiologi Alpo Haapanummen, ja hänen melko murhaavat käsityksensä nykytaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. ARS 2005:sta onkin vaikea löytää yhtään lausetta tai ajatusta, joka ei ainakin jossain muodossa esiintyisi myös Suuressa performanssissa.
Tiiliseinä onkin
Erottava tekijä
Suuren performanssin ainut ero tuohon edellämainittuun sarjakuvakirjaan onkin, että nyt kirjalla on selkeä keskushenkilö muurari Jaakko Tolvanen, joka eräänlaisen taidekasvatuksen intensiivikurssin jälkeen päätyy Postmodernin Taiteen Akatemian tohtorinkoulutusohjelmaan. Paikkansa tohtorinkoulutusohjelmassa Tolvanen ansaitsee tiiliseinää esittävillä tiili-installaatioillaan, jotka kriitikoiden mukaan peilaavat eroavuuden käsitettä ja joissa katsoja voi kohdata itsensä toisena.
Lukijan tehtäväksi jääkin sitten päättää tuoko tämä sinänsä ihan hupaisa keskushenkilö ja hänen ympärilleen kyhätty aikamoisen hauraaksi jäävä rakkauskertomus teokseen sellaista lisäarvoa, että se on kannattanut julkaista toiseen kertaan. Itse tyydyn vain toteamaan, että harva hyväkään vitsi on parhaimmillaan enää toisella esityskerralla.
Sarjakuva-albumin sivuuttaneiden ei tietenkään tarvitse murehtia Mannerin ideoiden toisteisuutta, ja heitä Suuri performanssi varmasti naurattaa. Ainakin jos heillä ei ole kovin läheistä suhdetta nykytaiteeseen. Sen verran häijyn kuvan Manner nimittäin nykytaiteilijoista maalaa, että he tuskin osaavat Mannerin huumorista kovinkaan paljon nauttia. Entistä häijymmäksi Suuren performanssin tekee se, että Manner on tehnyt monista henkilöistä kovin helposti tunnistettavia. Nimiä on muutettu vain vähän, ja monet romaanihenkilöiden hölmöimmistä lausunnoista on leikattu suoraan todellisten esikuvien suusta.
Ei kai tämä
sentään totta ole?
Taidemaailmaa kehystävän liturgisen puheen lisäksi Mannerin erityisen pilkan kohteena on taiteen instituutioituminen. Yhteiskuntakriitikosta on tullut valtaapitävien harmiton sylikoira, joka taloudelliset ja muut etunsa turvatakseen määrittelee tulevan linjansa Parlamentaarisessa Luovuusstrategiakomiteassa ja tekee läheistä yhteistyötä mm. Pörssikeinottelijayhdistyksen kanssa. Taiteen ylintä päätäntävaltaa käyttää Käsitetaiteen Keskuskollegio, joka Päivälehden arvosteluja lukemalla päättää kenelle myönnetään elinikäinen luovan työn työskentelyedellytysten turvaamistakuu. Lisärahoitusta taiteilija sitten luonnollisesti hakee Marmeladirahastosta. Mahdolliset taiteenvastaiset populistiset hyökkäykset taas tukahduttaa Museolehtoriyhdistys arvovaltaisilla kannanotoillaan.
Räväkät kärjistykset ovat siis Mannerin tehokeino, ja niille on mukava hörähdellä, kun itsellä ei ole juuri minkäänlaista kosketuspintaa nykytaiteeseen. Hieman vaisumman sävyn nuo hörähdykset saivat, kun aloin mielessäni miettiä, voisiko tämä satiiri ulottua laajemmallekin kuin pelkkään nykytaiteeseen? Voisiko esimerkiksi Suomen suurimman kustantajan ja sanomalehden liitto olla jollain tavalla rinnastettavissa Päivälehden yksinvaltiuteen ja olisiko näillä Mannerin kuvaamilla hupsuilla taidekasvattajatädeillä jotain yhteistä kirjallisuuden läänintaiteilijoiden ja sanataidekouluttajien kanssa? Vaiensin kuitenkin mielestäni nuo kysymykset, sillä ovathan ne nyt sentään kokonaan eri asioita.
Eivätkö olekin?
Taiteilijat ovat epäilyttävää porukkaa, ja heidän tekemänsä taide saattaa olla pelkkää huijausta, sillä eihän näistä installaatioista ja performansseista koskaan tiedä, mitä ne esittävät. Varsinkaan kun näiden taide-elämysten saatesanoiksi tarjotut selitykset ovat usein niin käsittämättömiä, että tavallinen kielenkäyttäjä voisi erehtyä pitämään niitä selityksiä dadaistisena runona. Tämä on pelkistetty lähtökohta Harri Mannerin taiteen maailmaan sijoittuvalle satiirille Suuri performanssi, ja kiitettävällä sinnikkyydellä Manner pitää tästä lähtökohdastaan kiinni.
Sinnikkyys on siinäkin mielessä hyvä sana tämän romaanin yhteyteen, että oikeastaan Manner on kirjoittanut tämän teoksen jo kertaalleen. Sarjakuvakirjassa ARS 2005 - Nykytaiteen näköaloja Manner nimittäin ensimmäisen kerran esitteli meille myös Suuressa performanssissa esiintyvän taidehistorioitsija ja kulttuurisosiologi Alpo Haapanummen, ja hänen melko murhaavat käsityksensä nykytaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. ARS 2005:sta onkin vaikea löytää yhtään lausetta tai ajatusta, joka ei ainakin jossain muodossa esiintyisi myös Suuressa performanssissa.
Tiiliseinä onkin
Erottava tekijä
Suuren performanssin ainut ero tuohon edellämainittuun sarjakuvakirjaan onkin, että nyt kirjalla on selkeä keskushenkilö muurari Jaakko Tolvanen, joka eräänlaisen taidekasvatuksen intensiivikurssin jälkeen päätyy Postmodernin Taiteen Akatemian tohtorinkoulutusohjelmaan. Paikkansa tohtorinkoulutusohjelmassa Tolvanen ansaitsee tiiliseinää esittävillä tiili-installaatioillaan, jotka kriitikoiden mukaan peilaavat eroavuuden käsitettä ja joissa katsoja voi kohdata itsensä toisena.
Lukijan tehtäväksi jääkin sitten päättää tuoko tämä sinänsä ihan hupaisa keskushenkilö ja hänen ympärilleen kyhätty aikamoisen hauraaksi jäävä rakkauskertomus teokseen sellaista lisäarvoa, että se on kannattanut julkaista toiseen kertaan. Itse tyydyn vain toteamaan, että harva hyväkään vitsi on parhaimmillaan enää toisella esityskerralla.
Sarjakuva-albumin sivuuttaneiden ei tietenkään tarvitse murehtia Mannerin ideoiden toisteisuutta, ja heitä Suuri performanssi varmasti naurattaa. Ainakin jos heillä ei ole kovin läheistä suhdetta nykytaiteeseen. Sen verran häijyn kuvan Manner nimittäin nykytaiteilijoista maalaa, että he tuskin osaavat Mannerin huumorista kovinkaan paljon nauttia. Entistä häijymmäksi Suuren performanssin tekee se, että Manner on tehnyt monista henkilöistä kovin helposti tunnistettavia. Nimiä on muutettu vain vähän, ja monet romaanihenkilöiden hölmöimmistä lausunnoista on leikattu suoraan todellisten esikuvien suusta.
Ei kai tämä
sentään totta ole?
Taidemaailmaa kehystävän liturgisen puheen lisäksi Mannerin erityisen pilkan kohteena on taiteen instituutioituminen. Yhteiskuntakriitikosta on tullut valtaapitävien harmiton sylikoira, joka taloudelliset ja muut etunsa turvatakseen määrittelee tulevan linjansa Parlamentaarisessa Luovuusstrategiakomiteassa ja tekee läheistä yhteistyötä mm. Pörssikeinottelijayhdistyksen kanssa. Taiteen ylintä päätäntävaltaa käyttää Käsitetaiteen Keskuskollegio, joka Päivälehden arvosteluja lukemalla päättää kenelle myönnetään elinikäinen luovan työn työskentelyedellytysten turvaamistakuu. Lisärahoitusta taiteilija sitten luonnollisesti hakee Marmeladirahastosta. Mahdolliset taiteenvastaiset populistiset hyökkäykset taas tukahduttaa Museolehtoriyhdistys arvovaltaisilla kannanotoillaan.
Räväkät kärjistykset ovat siis Mannerin tehokeino, ja niille on mukava hörähdellä, kun itsellä ei ole juuri minkäänlaista kosketuspintaa nykytaiteeseen. Hieman vaisumman sävyn nuo hörähdykset saivat, kun aloin mielessäni miettiä, voisiko tämä satiiri ulottua laajemmallekin kuin pelkkään nykytaiteeseen? Voisiko esimerkiksi Suomen suurimman kustantajan ja sanomalehden liitto olla jollain tavalla rinnastettavissa Päivälehden yksinvaltiuteen ja olisiko näillä Mannerin kuvaamilla hupsuilla taidekasvattajatädeillä jotain yhteistä kirjallisuuden läänintaiteilijoiden ja sanataidekouluttajien kanssa? Vaiensin kuitenkin mielestäni nuo kysymykset, sillä ovathan ne nyt sentään kokonaan eri asioita.
Eivätkö olekin?
