Saturday, April 02, 2005
Ei ainakaan oman elämänsä sankareita (julkaistu Satakunnan Kansassa 1.4.2005)
Mikko Reitala: Päähenkilö. Otava 2005
Näyttelijänä ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö on avioliittodraama Terhosta ja Milenasta, joiden liitto vaikuttaa lähinnä käytännölliseltä asumisjärjestelyltä. Edes pariskunnan yhteinen harrastus shoppaaminen ei tunnu luovan yhteisyyttä puolisoiden välille, sillä kumpikin shoppaa pääasiassa yksin. Terhon ja Milenan pujottelu kalliiden myymälöiden tavarapaljoudessa tuokin mieleen sinkkukuvauksista tutun pakonomaisen partnerin ja onnen etsinnän, ja näin ollen ostaminen, kuluttaminen esittäytyykin romaanissa suvunjatkamisen postmodernina korvikkeena. Määrittäähän merkkivaate tai muu vastaava ulospäin näkyvä kallishintainen tunniste ihmisen aseman nyky-yhteiskunnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin suku joskus ammoisina aikoina.
Toisaalta romaani on myös kertomus sukujen hajoamisesta, menneisyyden vähittäisestä katoamisesta, isistä ja äideistä jotka ovat lapsilleen etäisiä ihan siitä riippumatta, ovatko he näiden elämässä läsnä vai eivät. Milenan isän Auliksen, alkoholilla elämänsä tuhonneen puoluejyrän, kautta romaani avautuu myös kuvaukseksi ajasta, jolloin poliittiset ideologiat kelpaavat enää muistelmien lehdille tai sitten eivät enää niihinkään. Auliksen kuolema taas piirtää lukijan eteen kuvan siitä, kuinka vähän ja yllättäviä asioita ihmisestä jääkään jäljelle hänen kuoltuaan. Romaanin loppuun on vielä ladattu hyppysellinen mysteerinkin aineksia, sillä lukijan mieleen jää leijumaan kysymys, miten ja miksi Aulis oikein kuolikaan.
Murtuma menneen
ja nykyisyyden välillä
Edellä kirjoitettu kuvaa hyvin Päähenkilön olennaisinta piirrettä, moneen suuntaan kurottuvaa laveutta, sillä mihinkään lajityyppilokeroon Päähenkilö ei tunnu sopivan. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että romaani ei löydä lopullista muotoaan, sillä minkäänlaista hapuilua suuntaan tai toiseen Reitala ei tekstissään harrasta. Itseasiassa esikoiskirjailija Reitala kuljettaa laajalle levinnyttä tarinaansa sellaisella sisäistyneellä tasapainoisuudella, että nykyproosan rytminvaihdoksiin tottuneen lukijan tekisi ajoittain mieli mennä potkimaan edes joku epätasaisuus tarinankulkuun. Romaani kun kuitenkin sietää keskenään riiteleviäkin aineksia.
Jos Päähenkilöstä kuitenkin haluaa etsiä yhtä kaiken siististi pakettiin niputtavaa teemaa, sen saattaisi parhaiten löytää henkilöiden suhteesta omaan aikaansa, murtumasta joka rikkoo elämän jatkumon. Esimerkiksi romaanin näennäinen päähenkilö Terho elää elämäänsä voimakkaan appiukon varjossa, ja kun tuo varjo sitten poistuu, hän huomaa, että ei hänellä varjon lisäksi juuri mitään muuta ole ollutkaan. Kaikki on alettava kokonaan alusta, sillä jo eletyllä ja nykyisyydellä ei ole enää mitään yhteyttä.
Samanlaisia kuin vääriin elämäntarinoihin joutuneita ihmiskohtaloita Päähenkilö esittelee useita, ja nämä kohtalot punovat romaanin sisään verkon, jossa on tarttumapintaa useampaankin erilaiseen lähestymistapaan. Mikään täydellisen tiivis tuo verkko ei ole, mutta niin tiivis kuitenkin, että ihan hyvät mahdollisuudet lukijalla on sen vangiksi jäädä.
Näyttelijänä ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö on avioliittodraama Terhosta ja Milenasta, joiden liitto vaikuttaa lähinnä käytännölliseltä asumisjärjestelyltä. Edes pariskunnan yhteinen harrastus shoppaaminen ei tunnu luovan yhteisyyttä puolisoiden välille, sillä kumpikin shoppaa pääasiassa yksin. Terhon ja Milenan pujottelu kalliiden myymälöiden tavarapaljoudessa tuokin mieleen sinkkukuvauksista tutun pakonomaisen partnerin ja onnen etsinnän, ja näin ollen ostaminen, kuluttaminen esittäytyykin romaanissa suvunjatkamisen postmodernina korvikkeena. Määrittäähän merkkivaate tai muu vastaava ulospäin näkyvä kallishintainen tunniste ihmisen aseman nyky-yhteiskunnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin suku joskus ammoisina aikoina.
Toisaalta romaani on myös kertomus sukujen hajoamisesta, menneisyyden vähittäisestä katoamisesta, isistä ja äideistä jotka ovat lapsilleen etäisiä ihan siitä riippumatta, ovatko he näiden elämässä läsnä vai eivät. Milenan isän Auliksen, alkoholilla elämänsä tuhonneen puoluejyrän, kautta romaani avautuu myös kuvaukseksi ajasta, jolloin poliittiset ideologiat kelpaavat enää muistelmien lehdille tai sitten eivät enää niihinkään. Auliksen kuolema taas piirtää lukijan eteen kuvan siitä, kuinka vähän ja yllättäviä asioita ihmisestä jääkään jäljelle hänen kuoltuaan. Romaanin loppuun on vielä ladattu hyppysellinen mysteerinkin aineksia, sillä lukijan mieleen jää leijumaan kysymys, miten ja miksi Aulis oikein kuolikaan.
Murtuma menneen
ja nykyisyyden välillä
Edellä kirjoitettu kuvaa hyvin Päähenkilön olennaisinta piirrettä, moneen suuntaan kurottuvaa laveutta, sillä mihinkään lajityyppilokeroon Päähenkilö ei tunnu sopivan. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että romaani ei löydä lopullista muotoaan, sillä minkäänlaista hapuilua suuntaan tai toiseen Reitala ei tekstissään harrasta. Itseasiassa esikoiskirjailija Reitala kuljettaa laajalle levinnyttä tarinaansa sellaisella sisäistyneellä tasapainoisuudella, että nykyproosan rytminvaihdoksiin tottuneen lukijan tekisi ajoittain mieli mennä potkimaan edes joku epätasaisuus tarinankulkuun. Romaani kun kuitenkin sietää keskenään riiteleviäkin aineksia.
Jos Päähenkilöstä kuitenkin haluaa etsiä yhtä kaiken siististi pakettiin niputtavaa teemaa, sen saattaisi parhaiten löytää henkilöiden suhteesta omaan aikaansa, murtumasta joka rikkoo elämän jatkumon. Esimerkiksi romaanin näennäinen päähenkilö Terho elää elämäänsä voimakkaan appiukon varjossa, ja kun tuo varjo sitten poistuu, hän huomaa, että ei hänellä varjon lisäksi juuri mitään muuta ole ollutkaan. Kaikki on alettava kokonaan alusta, sillä jo eletyllä ja nykyisyydellä ei ole enää mitään yhteyttä.
Samanlaisia kuin vääriin elämäntarinoihin joutuneita ihmiskohtaloita Päähenkilö esittelee useita, ja nämä kohtalot punovat romaanin sisään verkon, jossa on tarttumapintaa useampaankin erilaiseen lähestymistapaan. Mikään täydellisen tiivis tuo verkko ei ole, mutta niin tiivis kuitenkin, että ihan hyvät mahdollisuudet lukijalla on sen vangiksi jäädä.
