Saturday, January 15, 2005
Asko Sahlbergin Höyhen (hätäisiä muistiinpanoja)
Asko Sahlbergin Höyhen on hyvä pieni kirja. Se kertoo kehitysvammaisen Villen yhdestä päivästä laitoksessa. Päivä on laitosmaisten rutiinien täyttämä, joista osa on Villelle kovinkin mieluisia. Esimerkiksi suihkutuksista Ville pitää kovasti. Tai oikeammin sanottuna Ville pitää nimenomaan vedestä, sen kosketuksesta.
Veden kosketus aiheuttaakin Villelle seksuaalista mielihyvää, ja se rinnastuukin väljästi jo päättyneeseen jossain määrin insestiseen sisarsuhteeseen. Vammaisuus tuntuukin näyttäytyvän Sahlbergin romaaneissa jonkinlaisena rujona seksuaalisuutena, jossa väkivalta on aina läsnä miltei goottilaisena kauhuna.
Onko Sahlbergin vammaiskuva siis yksipuolinen? Vastaus on että ilman muuta. Toisaalta Sahlbergiä on kuitenkin paha mennä syyttämään tästä yksipuolisuudesta, sillä ei Sahlberg ensisijaisesti kirjoita vammaisista vaan ihmisistä, jotka ovat ajautuneet järjestäytyneen yhteiskunnan katvealueille, ja synkkiä elämäntarinoita on siellä tarjolla lähes jokaiselle. Tässäkin kirjassa toivottomuus, elämän synkkä lohduttomuus jättää polttomerkkinsä lähes kaikkiin kirjan henkilöihin.
Pienoisromaanin kerronta on aavistuksen vaikeaa, sillä kertojana on Ville, jonka sanavarasto on suppea ja tapa hahmottaa maailmaa erittäin omintakeinen. Pääosin kerronta kuitenkin toimii, ja vaikka voitaisiinkin kiistellä siitä, kuinka ´´tosi´´ kirjan antama kuva Villen havaintomaailmasta, yksityisestä todellisuudesta on, oleellisinta on se, että se ainakin pääosin tuntuu todelta.
Veden kosketus aiheuttaakin Villelle seksuaalista mielihyvää, ja se rinnastuukin väljästi jo päättyneeseen jossain määrin insestiseen sisarsuhteeseen. Vammaisuus tuntuukin näyttäytyvän Sahlbergin romaaneissa jonkinlaisena rujona seksuaalisuutena, jossa väkivalta on aina läsnä miltei goottilaisena kauhuna.
Onko Sahlbergin vammaiskuva siis yksipuolinen? Vastaus on että ilman muuta. Toisaalta Sahlbergiä on kuitenkin paha mennä syyttämään tästä yksipuolisuudesta, sillä ei Sahlberg ensisijaisesti kirjoita vammaisista vaan ihmisistä, jotka ovat ajautuneet järjestäytyneen yhteiskunnan katvealueille, ja synkkiä elämäntarinoita on siellä tarjolla lähes jokaiselle. Tässäkin kirjassa toivottomuus, elämän synkkä lohduttomuus jättää polttomerkkinsä lähes kaikkiin kirjan henkilöihin.
Pienoisromaanin kerronta on aavistuksen vaikeaa, sillä kertojana on Ville, jonka sanavarasto on suppea ja tapa hahmottaa maailmaa erittäin omintakeinen. Pääosin kerronta kuitenkin toimii, ja vaikka voitaisiinkin kiistellä siitä, kuinka ´´tosi´´ kirjan antama kuva Villen havaintomaailmasta, yksityisestä todellisuudesta on, oleellisinta on se, että se ainakin pääosin tuntuu todelta.
