Wednesday, August 03, 2005
Ratamo pelastaa taas maailman (julkaistu Satakunnan Kansassa 3.8.2005)
Taavi Soininvaara: Pimeyden ydin. Tammi 2005
Taavi Soininvaara kirjoittaa niin ajankohtaisia ja niin sujuvasti todellisiin tapahtumiin kietoutuvia romaaneja, että mikäli hän joskus kyllästyy olemaan maamme ykkösthrilleristi, hänen uransa voisi hyvinkin kuvitella jatkuvan vaikkapa tv:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien kommentaattorina. Paljon köykäisimminkin avuin varustettuja asiantuntijoita on mediassa viime aikoina nähty.
Soininvaaran uusimmassa Pimeyden ydin -romaanissakin meno on kuin pikakelauksella ajettua ja ylimääräisellä dramatiikkatujauksella terästettyä Maailmanpolitiikan arkipäivää. Soininvaaran vakiosankari Supon ylietsivä Arto Ratamo saa nimittäin vastaansa uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat islamilaisterroristit, Euroopan huumemarkkinoita valloittavan venäläisoligarkin ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kylmäveriset tappajat, mutta Ratamo pistää koko revohkan aisoihin lauantaista torstaihin kestävällä työrupeamallaan. Toki Ratamo saa vähän apuja mm. Ison-Britannian tiedustelupalvelulta MI5:lta, ja ehtiipä eläkkeelle siirtynyt Supon entinen johtaja Jussi Ketonenkin hevosvedonlyöntiharrastuksensa lomassa jokusen johtolangan hänelle kaivaa, mutta muuten kuvio on jo tutuksi käynyttä Ratamo vastaan muu maailma maaottelua.
Rönsyt pois
ja eteenpäin
Näin tiiviiseen pakettiin pakatun tarinan on tietysti edettävä kuin väliasemansa unohtaneen Pendolinon, ja siihen tyyliin Soininvaara myös tarinaansa kuljettaa. Ketosen lähdön jälkeen Supon henkilösuhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, ja uutta johtajaakin epäillään tietovuodosta, mutta Soininvaara kirjoittaa näistä sivujuonista lyhyen huomion vain silloin kun se ei terroristien ja rikollisten jahtaamista häiritse. Samaan tapaan, oman toimensa ohella, yksinhuoltajaisä Ratamo myös hoitaa murehtimisen tyttärensä kuumeilusta ja kohonneista valkosoluarvoista.
Tiedä sitten mikä osuus tähän rönsyilyä karttavaan kirjoitustyyliin on Soininvaaran heikoilla henkilökuvaustaidoilla, mutta piristävän viileältä ratkaisu joka tapauksessa tuntuu. Onhan maailma jo täynnä tarinoita, joissa niin työpaikat kuin perheetkin ovat olemassa vain uuvuttavaa ihmissuhteiden vatvomista varten.
Omia vaikuttimia
on helpoin ymmärtää
Hiukan höpsöön romanssintynkään Soininvaara on tosin tällä kertaa joutunut turvautumaan, jotta hän on saanut tapahtumien keskipisteeksi Helsingin, mutta turha siitä nyt on nipottaa. Kyllähän maailmaan, niin todelliseen kuin kirjalliseenkin, noita höpsöjä romansseja mahtuu. Romanssin toinen osapuoli arabiylimys ja Saddam Husseinin entinen tiedeministeri on Soininvaaralle tyypillinen itseään poikkeusyksilönä pitävä pahis, mutta yhtä komeaan narsismin kuvaukseen Soininvaara ei yllä kuin edellisessä romaanissaan Vihan enkelissä.
Toisaalta näkökulma on muutenkin nyt maanläheisempi, ja romaanin maku saa aiempaa enemmän vivahteita arjen karvaudesta. Monet romaanin henkilöistä ovat koko ajan oikean elämän tapaan kuin vähän väärässä roolissa, ja erityisen komeaan vetoon Soininvaara yltyy kuvatessaan eläkkeelle jäänyttä poliisia Veikko Saarta. Hänen kauttaan Soininvaara nimittäin osoittaa, että raaistavat vaikutuksensa sodilla on meihin suomalaisiinkin ollut. Terroristien järjettömiltä vaikuttavat itsemurhaiskut saavat myös hiukan kätketyn rinnastuksen Veikko Saaressa, sillä vaikka hän itse uskoo vaikuttimiensa ylevyyteen, ainakin minä olin näkevinäni hänen toiminnassaan häivän siitä samasta kostomentaliteetista, joka meitä länsimaalaisia aina pommien räjähdellessä niin kovasti hämmästyttää.
Taavi Soininvaara kirjoittaa niin ajankohtaisia ja niin sujuvasti todellisiin tapahtumiin kietoutuvia romaaneja, että mikäli hän joskus kyllästyy olemaan maamme ykkösthrilleristi, hänen uransa voisi hyvinkin kuvitella jatkuvan vaikkapa tv:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien kommentaattorina. Paljon köykäisimminkin avuin varustettuja asiantuntijoita on mediassa viime aikoina nähty.
Soininvaaran uusimmassa Pimeyden ydin -romaanissakin meno on kuin pikakelauksella ajettua ja ylimääräisellä dramatiikkatujauksella terästettyä Maailmanpolitiikan arkipäivää. Soininvaaran vakiosankari Supon ylietsivä Arto Ratamo saa nimittäin vastaansa uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat islamilaisterroristit, Euroopan huumemarkkinoita valloittavan venäläisoligarkin ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kylmäveriset tappajat, mutta Ratamo pistää koko revohkan aisoihin lauantaista torstaihin kestävällä työrupeamallaan. Toki Ratamo saa vähän apuja mm. Ison-Britannian tiedustelupalvelulta MI5:lta, ja ehtiipä eläkkeelle siirtynyt Supon entinen johtaja Jussi Ketonenkin hevosvedonlyöntiharrastuksensa lomassa jokusen johtolangan hänelle kaivaa, mutta muuten kuvio on jo tutuksi käynyttä Ratamo vastaan muu maailma maaottelua.
Rönsyt pois
ja eteenpäin
Näin tiiviiseen pakettiin pakatun tarinan on tietysti edettävä kuin väliasemansa unohtaneen Pendolinon, ja siihen tyyliin Soininvaara myös tarinaansa kuljettaa. Ketosen lähdön jälkeen Supon henkilösuhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, ja uutta johtajaakin epäillään tietovuodosta, mutta Soininvaara kirjoittaa näistä sivujuonista lyhyen huomion vain silloin kun se ei terroristien ja rikollisten jahtaamista häiritse. Samaan tapaan, oman toimensa ohella, yksinhuoltajaisä Ratamo myös hoitaa murehtimisen tyttärensä kuumeilusta ja kohonneista valkosoluarvoista.
Tiedä sitten mikä osuus tähän rönsyilyä karttavaan kirjoitustyyliin on Soininvaaran heikoilla henkilökuvaustaidoilla, mutta piristävän viileältä ratkaisu joka tapauksessa tuntuu. Onhan maailma jo täynnä tarinoita, joissa niin työpaikat kuin perheetkin ovat olemassa vain uuvuttavaa ihmissuhteiden vatvomista varten.
Omia vaikuttimia
on helpoin ymmärtää
Hiukan höpsöön romanssintynkään Soininvaara on tosin tällä kertaa joutunut turvautumaan, jotta hän on saanut tapahtumien keskipisteeksi Helsingin, mutta turha siitä nyt on nipottaa. Kyllähän maailmaan, niin todelliseen kuin kirjalliseenkin, noita höpsöjä romansseja mahtuu. Romanssin toinen osapuoli arabiylimys ja Saddam Husseinin entinen tiedeministeri on Soininvaaralle tyypillinen itseään poikkeusyksilönä pitävä pahis, mutta yhtä komeaan narsismin kuvaukseen Soininvaara ei yllä kuin edellisessä romaanissaan Vihan enkelissä.
Toisaalta näkökulma on muutenkin nyt maanläheisempi, ja romaanin maku saa aiempaa enemmän vivahteita arjen karvaudesta. Monet romaanin henkilöistä ovat koko ajan oikean elämän tapaan kuin vähän väärässä roolissa, ja erityisen komeaan vetoon Soininvaara yltyy kuvatessaan eläkkeelle jäänyttä poliisia Veikko Saarta. Hänen kauttaan Soininvaara nimittäin osoittaa, että raaistavat vaikutuksensa sodilla on meihin suomalaisiinkin ollut. Terroristien järjettömiltä vaikuttavat itsemurhaiskut saavat myös hiukan kätketyn rinnastuksen Veikko Saaressa, sillä vaikka hän itse uskoo vaikuttimiensa ylevyyteen, ainakin minä olin näkevinäni hänen toiminnassaan häivän siitä samasta kostomentaliteetista, joka meitä länsimaalaisia aina pommien räjähdellessä niin kovasti hämmästyttää.
