Wednesday, August 17, 2005
Unelmien sielunmessu (julkaistu Satakunnan Kansassa 17.08.2005)
Hanna-Riikka Kuisma: Elinkautinen. Like 2005
Satakunnan taidetoimikunnan Uusien Kirjoittajien Kirjassa vuonna 2001 debytoineen Hanna-Riikka Kuisman esikoisnovellikokoelma Elinkautinen lyö kehiin intensiteettiä, joka tuo ennemminkin mieleen sähkötuolin kuin loppuelämän kestävän vankilatuomion. Novellien nimetkin (mm. Täysikuu, Light my fire ja Love me true) vihjaavat kirjan olevan greatest hits tyyppinen tunnelman nostattaja eikä niinkään perinteinen pitkäsoitto, johon on lähinnä kaupallisista syistä väsätty ne kaksi pakollista menevää raitaa. Novellien sisältöä nimet tosin kuvaavat ihastuttavan huonosti, sillä pääasiassa kokoelma sisältää insestiä, pedofiliaa, syömishäiriöitä, huumeita ja sadistista väkivaltaa.
Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole kokoelman ainut ansio, sillä Hanna-Riikka Kuisma on virittänyt kertojanäänensä niin tiukkaan vireeseen, että esikoiskirjailijoille tyypillistä ylimääräistä löysää on novelleista vaikea löytää. Toisinaan jopa tuntuu, että aavistuksen löysempikin ote olisi voinut olla paikallaan, jotta novellien kertojat saisivat hengittää hiukan vapaammin. Nyt ilmassa on koko ajan niin suuren tragedian tuntua, että harvat kokoelman henkilöistä pääsevät kasvamaan kiinnostavammaksi kuin hänen kohdalleen osuneet tapahtumat.
Mikään tasapuolinen näkemys maailmasta Elinkautinen ei siis yritäkään olla, vaan se on matka unelmien ja haaveiden pimeälle puolelle. Sinne missä yö muuttaa rakastavan isän tytärtään raatelevaksi sudeksi ja missä Jeesuskin on vain rakkauteen välinpitämättömästi suhtautuva koulupoika. Sillä puolella unelmia kukaan ei tunnu olevan kokonainen, ehjä tai edes yksi, vaan jokaisen on häivytettävä itsensä lähes olemattomaksi tai muututtava kokonaan toiseksi, jotta elämäksi kutsuttu taakka ei musertaisi alleen.
Satunnaiset onnenhetket ovat ohikiitäviä ja taidokkaasti arjen harmauteen käärittyjä, eivätkä kirjan harvinaiset huumoripalatkaan niitä helpoimmin lähestyttäviä ole. Kun esimerkiksi yksi kirjan henkilöistä miettii, tappaako itsensä vai soittaisiko kriisipuhelimeen, vain mustan huumorin ystävä osaa luontevasti nauraa, kun vastaukseksi saadaan, ettei lääkkeitä ole tarpeeksi ja puhelimen saldokin on jo ylitetty.
Vaihtoehdottomuus onkin ehkä novellien suurin yhteinen nimittäjä, ja vaihtoehdottomuudella kehotan lukijaa suhtautumaan koko kirjaan. Sovitaanko siis että Elinkautinen ei ole helppo vaan pakko luettava?
Satakunnan taidetoimikunnan Uusien Kirjoittajien Kirjassa vuonna 2001 debytoineen Hanna-Riikka Kuisman esikoisnovellikokoelma Elinkautinen lyö kehiin intensiteettiä, joka tuo ennemminkin mieleen sähkötuolin kuin loppuelämän kestävän vankilatuomion. Novellien nimetkin (mm. Täysikuu, Light my fire ja Love me true) vihjaavat kirjan olevan greatest hits tyyppinen tunnelman nostattaja eikä niinkään perinteinen pitkäsoitto, johon on lähinnä kaupallisista syistä väsätty ne kaksi pakollista menevää raitaa. Novellien sisältöä nimet tosin kuvaavat ihastuttavan huonosti, sillä pääasiassa kokoelma sisältää insestiä, pedofiliaa, syömishäiriöitä, huumeita ja sadistista väkivaltaa.
Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole kokoelman ainut ansio, sillä Hanna-Riikka Kuisma on virittänyt kertojanäänensä niin tiukkaan vireeseen, että esikoiskirjailijoille tyypillistä ylimääräistä löysää on novelleista vaikea löytää. Toisinaan jopa tuntuu, että aavistuksen löysempikin ote olisi voinut olla paikallaan, jotta novellien kertojat saisivat hengittää hiukan vapaammin. Nyt ilmassa on koko ajan niin suuren tragedian tuntua, että harvat kokoelman henkilöistä pääsevät kasvamaan kiinnostavammaksi kuin hänen kohdalleen osuneet tapahtumat.
Mikään tasapuolinen näkemys maailmasta Elinkautinen ei siis yritäkään olla, vaan se on matka unelmien ja haaveiden pimeälle puolelle. Sinne missä yö muuttaa rakastavan isän tytärtään raatelevaksi sudeksi ja missä Jeesuskin on vain rakkauteen välinpitämättömästi suhtautuva koulupoika. Sillä puolella unelmia kukaan ei tunnu olevan kokonainen, ehjä tai edes yksi, vaan jokaisen on häivytettävä itsensä lähes olemattomaksi tai muututtava kokonaan toiseksi, jotta elämäksi kutsuttu taakka ei musertaisi alleen.
Satunnaiset onnenhetket ovat ohikiitäviä ja taidokkaasti arjen harmauteen käärittyjä, eivätkä kirjan harvinaiset huumoripalatkaan niitä helpoimmin lähestyttäviä ole. Kun esimerkiksi yksi kirjan henkilöistä miettii, tappaako itsensä vai soittaisiko kriisipuhelimeen, vain mustan huumorin ystävä osaa luontevasti nauraa, kun vastaukseksi saadaan, ettei lääkkeitä ole tarpeeksi ja puhelimen saldokin on jo ylitetty.
Vaihtoehdottomuus onkin ehkä novellien suurin yhteinen nimittäjä, ja vaihtoehdottomuudella kehotan lukijaa suhtautumaan koko kirjaan. Sovitaanko siis että Elinkautinen ei ole helppo vaan pakko luettava?
