Sunday, February 20, 2005
Mies ja nainen ja lasta vailla (julkaistu Satakunnan Kansassa 20.2.2005
Jukka-Pekka Palviainen: Hedelmäpeli. Johnny Kniga 2005
Jukka-Pekka Palviaisen romaanin Hedelmäpelin päähenkilöt opettaja Anita ja toimittaja Asko ovat keski-ikää lähestyvä aviopari, joiden suhteessa on riittävästi rahaa ja hyvää seksiä. Ainoastaan lapsi puuttuu, ja tutkimukset paljastavat, että syyllinen tuohon puutteeseen on Asko. Kun vielä pariskunnan varallisuus ja oikeastaan työpaikatkin ovat lähes yksinomaan Anitan ansiota, on selvää, että liian vähäiset ja hitaat siittiöt keikuttavat jo ennestään hieman vinossa olleen suhteen lähes kokonaan kumolleen.
Lähtökohta on siis pelottavan tuttu, eikä Palviaisella olekaan avioparin lapsensaantiongelmista mitään järkevää uutta sanottavaa. Itseasiassa hänen tarinansa onkin sitä samaa hömppätahnaa, josta kaupalliset tv-kanavat keittävät kokoon näpsäkän 12-osaisen komediallisen ihmissuhdedraaman vapaa-aikamme turrutukseksi.
Mutta tärkein on silti vielä sanomatta: Jukka-Pekka Palviaisen Hedelmäpeli on sata kertaa antoisampi tuttavuus kuin useimmat samaa aihetta sivuavat elokuvat tai tv-sarjat.
Hedelmäpelin ansiot ovat nimittäin ihan toisaalla kuin jalat alta vievässä tarinassa, sillä Palviainen kuvaa todellisuutta ensisijaisesti ihmisten eikä niinkään kertomansa tarinan kautta. Esimerkiksi kuva nuoresta tytöstä, joka menee rautatieasemalle vilkuttamaan lähteville junille, koska se saattaa lohduttaa jotain yksinäistä matkustajaa, on oivallinen tiivistys ajastamme. Kun Palviainen sitten vielä hetken päästä paljastaa tytön oman tragedian, on lapsettomuudenkin kuvaukseen saatu aivan uutta syvyyttä. Samanlaisia elämänmakuisia totuudenlohkareita Palviainen on louhinut romaaninsa laitamille niin paljon muitakin, että Hedelmäpeli muodostuu paljon jykevämmäksi kuin sen pelkkä juonikuvion seuraaminen antaisi olettaa.
Ehkä liiallistakin
moniäänisyyttä
Romaanilla on monta kertojaa, osa heistä on todennäköisesti aivan turhiakin, sillä omimmillaan Palviainen on kertoessaan tarinaansa sensaatiohakuisessa juorulehdessä työskentelevän Askon kautta. Surullisenkoomista naistenmiestähän Palviainen osasi jo kuvata edellisessä romaanissaan Reinossa, ja nyt kun tämä tohvelisankarin ja unelmarakastajan risteytys vielä kohtaa työssään aikamme ilmiöitä aina keskinkertaisista iskelmälaulajista Rauman murretta puhuviin kansainvälisiin pornotähtiin, saa sarkasmin hallitseva kirjailija asetelmasta paljon irti.
Häijyysasteikon ääripäähän Palviainen ei kuitenkaan sarkasmiruuviaan kiristä, sillä Palviaista ja hänen päähenkilöään yhdistää tietynlainen piikikkyyden alle kätkeytyvä lempeys. Niinpä valtakunnan julkkiksiksi pyrkivät entiset rakennusmiehet ja kampaajat pääsevät Palviaisen käsittelyssä melko helpolla, ja julkisuusrumbaa pyörittäville rahamiehillekin on varattu vain aavistuksen täysiverisempiä ilkimysten rooleja. Ratkaisua voisi moittia herkullisen tilanteen hukkaamiseksi, mutta toisaalta on paha mennä jälkikäteen sorkkimaan kokonaisuutta, joka kuitenkin koskettaa lukijan tunneskaalaa niin tasapainoisesti, että Hedelmäpelin luettuaan olo on kuin olisi elänyt palan kokonaan toista elämää.
Verbalistista nokkeluuttaan soisin Palviaisen tulevaisuudessa suitsivan hiukan. Ehkä hän seuraavassa romaanissaan voisi jättää jonkun mahdollisuuden nokkelaan sanaleikkiin käyttämättäkin.
Jukka-Pekka Palviaisen romaanin Hedelmäpelin päähenkilöt opettaja Anita ja toimittaja Asko ovat keski-ikää lähestyvä aviopari, joiden suhteessa on riittävästi rahaa ja hyvää seksiä. Ainoastaan lapsi puuttuu, ja tutkimukset paljastavat, että syyllinen tuohon puutteeseen on Asko. Kun vielä pariskunnan varallisuus ja oikeastaan työpaikatkin ovat lähes yksinomaan Anitan ansiota, on selvää, että liian vähäiset ja hitaat siittiöt keikuttavat jo ennestään hieman vinossa olleen suhteen lähes kokonaan kumolleen.
Lähtökohta on siis pelottavan tuttu, eikä Palviaisella olekaan avioparin lapsensaantiongelmista mitään järkevää uutta sanottavaa. Itseasiassa hänen tarinansa onkin sitä samaa hömppätahnaa, josta kaupalliset tv-kanavat keittävät kokoon näpsäkän 12-osaisen komediallisen ihmissuhdedraaman vapaa-aikamme turrutukseksi.
Mutta tärkein on silti vielä sanomatta: Jukka-Pekka Palviaisen Hedelmäpeli on sata kertaa antoisampi tuttavuus kuin useimmat samaa aihetta sivuavat elokuvat tai tv-sarjat.
Hedelmäpelin ansiot ovat nimittäin ihan toisaalla kuin jalat alta vievässä tarinassa, sillä Palviainen kuvaa todellisuutta ensisijaisesti ihmisten eikä niinkään kertomansa tarinan kautta. Esimerkiksi kuva nuoresta tytöstä, joka menee rautatieasemalle vilkuttamaan lähteville junille, koska se saattaa lohduttaa jotain yksinäistä matkustajaa, on oivallinen tiivistys ajastamme. Kun Palviainen sitten vielä hetken päästä paljastaa tytön oman tragedian, on lapsettomuudenkin kuvaukseen saatu aivan uutta syvyyttä. Samanlaisia elämänmakuisia totuudenlohkareita Palviainen on louhinut romaaninsa laitamille niin paljon muitakin, että Hedelmäpeli muodostuu paljon jykevämmäksi kuin sen pelkkä juonikuvion seuraaminen antaisi olettaa.
Ehkä liiallistakin
moniäänisyyttä
Romaanilla on monta kertojaa, osa heistä on todennäköisesti aivan turhiakin, sillä omimmillaan Palviainen on kertoessaan tarinaansa sensaatiohakuisessa juorulehdessä työskentelevän Askon kautta. Surullisenkoomista naistenmiestähän Palviainen osasi jo kuvata edellisessä romaanissaan Reinossa, ja nyt kun tämä tohvelisankarin ja unelmarakastajan risteytys vielä kohtaa työssään aikamme ilmiöitä aina keskinkertaisista iskelmälaulajista Rauman murretta puhuviin kansainvälisiin pornotähtiin, saa sarkasmin hallitseva kirjailija asetelmasta paljon irti.
Häijyysasteikon ääripäähän Palviainen ei kuitenkaan sarkasmiruuviaan kiristä, sillä Palviaista ja hänen päähenkilöään yhdistää tietynlainen piikikkyyden alle kätkeytyvä lempeys. Niinpä valtakunnan julkkiksiksi pyrkivät entiset rakennusmiehet ja kampaajat pääsevät Palviaisen käsittelyssä melko helpolla, ja julkisuusrumbaa pyörittäville rahamiehillekin on varattu vain aavistuksen täysiverisempiä ilkimysten rooleja. Ratkaisua voisi moittia herkullisen tilanteen hukkaamiseksi, mutta toisaalta on paha mennä jälkikäteen sorkkimaan kokonaisuutta, joka kuitenkin koskettaa lukijan tunneskaalaa niin tasapainoisesti, että Hedelmäpelin luettuaan olo on kuin olisi elänyt palan kokonaan toista elämää.
Verbalistista nokkeluuttaan soisin Palviaisen tulevaisuudessa suitsivan hiukan. Ehkä hän seuraavassa romaanissaan voisi jättää jonkun mahdollisuuden nokkelaan sanaleikkiin käyttämättäkin.
