Monday, February 27, 2006
URHEILUN ESTETIIKKAA (julkaistu Porin Sanomissa 26.2.2006)
Olen viime viikot seurannut urheilua, ja monta mielenkiintoista asiaa on silmiini sattunut. Ehkäpä mielenkiintoisin havainnoistani on ollut se, että urheilijat eivät enää halua raataa veren maku suussa ja räkä poskella ja sitten röhnöttää maalin jälkeen puolikuolleena lumihangessa tv-kameroiden ristitulessa. Nyt urheilija haluaa ensisijaisesti näyttää hyvältä ja siksi kisoihin on ollut otettava lajeja, joissa voi lempimusiikki korvalapuissa dropata siististi paippiin tai jutustella kaikessa rauhassa kaveriporukassa pistetäänkö määris vai tökkis.
Äijäenergisissä kotikatsomoissa tämä urheilun uusi esteettisempi suuntaus on kuulemma aiheuttanut ongelmiakin. Kaikki kun eivät ole vaimoväelle kyllin uskottavasti kyenneet selittämään, miksi Kiira Korven epäonnistunut kolmoiskolmois- hyppy-yhdistelmä synnyttää silmiin toisenlaisen loisteen kuin aivan poikkeuksellisen jännittävä miesten ampumahiihtoviestin loppusuora. Miehillä kun ei oleteta olevan kykyä nauttia estetiikasta.
Urheilujohtajat onneksi ymmärtävät estetiikan päälle. Visioihan jalkapallopomo Lennart Johansson jo viime kesänä miten hyviä mainoksia saadaan jalkapalloa pelaavasta kauniista tytöstä, joka sateessa pelatun ottelun jälkeen tulee hikisenä pukuhuoneeseen. Jääkiekkoväki onkin muistellut näitä visioita kaiholla, kun häkkikypäröihin ja massiivisiin olkatoppauksiin kätketyt naisjääkiekkoilijat eivät ole mitään varsinaista esteettistä paloa katsojissa herättäneet.
Niin lähellä naisjääkiekkoilu kuitenkin jääkiekkopomojen sydäntä on, että toimettomiksi he eivät ole jääneet. Lennart Johanssonin sijasta he ovat tosin konsultoineet lentopalloväkeä. Saamieni tietojen mukaan naisten Beach Hockeysta kaavaillaankin näytöslajia jo seuraaviin kesäolympialaisiin. Lajin säännöt ovat kuulemma vielä vähän hakusessa, mutta peliasut siintävät jääkiekkopomojen mielissä jo päivin ja öin.
Äijäenergisissä kotikatsomoissa tämä urheilun uusi esteettisempi suuntaus on kuulemma aiheuttanut ongelmiakin. Kaikki kun eivät ole vaimoväelle kyllin uskottavasti kyenneet selittämään, miksi Kiira Korven epäonnistunut kolmoiskolmois- hyppy-yhdistelmä synnyttää silmiin toisenlaisen loisteen kuin aivan poikkeuksellisen jännittävä miesten ampumahiihtoviestin loppusuora. Miehillä kun ei oleteta olevan kykyä nauttia estetiikasta.
Urheilujohtajat onneksi ymmärtävät estetiikan päälle. Visioihan jalkapallopomo Lennart Johansson jo viime kesänä miten hyviä mainoksia saadaan jalkapalloa pelaavasta kauniista tytöstä, joka sateessa pelatun ottelun jälkeen tulee hikisenä pukuhuoneeseen. Jääkiekkoväki onkin muistellut näitä visioita kaiholla, kun häkkikypäröihin ja massiivisiin olkatoppauksiin kätketyt naisjääkiekkoilijat eivät ole mitään varsinaista esteettistä paloa katsojissa herättäneet.
Niin lähellä naisjääkiekkoilu kuitenkin jääkiekkopomojen sydäntä on, että toimettomiksi he eivät ole jääneet. Lennart Johanssonin sijasta he ovat tosin konsultoineet lentopalloväkeä. Saamieni tietojen mukaan naisten Beach Hockeysta kaavaillaankin näytöslajia jo seuraaviin kesäolympialaisiin. Lajin säännöt ovat kuulemma vielä vähän hakusessa, mutta peliasut siintävät jääkiekkopomojen mielissä jo päivin ja öin.
Sunday, February 12, 2006
Iho ihmisen ja maailman välissä (julkaistu Satakunnan Kansassa 12.2.2005)
Tapio Liinoja: Raapaisuja. Johnny Kniga 2006
Kulttuurin ja viihteen sekatyömiehen Tapio Liinojan kaunokirjallinen esikoisteos Raapaisuja kuvaa ihmisiä, jotka joutuvat tulemaan toimeen kuivan ja kutiavan ihon kanssa. Novellien aiheet ovat siis tiukasti rajattuja, ja se lieneekin kokoelman suurin ongelma. Kovin paljon maailmaa ja elämää kun jää väistämättä kerronnan ulkopuolelle, kun henkilöitä määrittävät lähinnä heidän sairautensa.
Ihosta siis on kyse, mutta iholle ja ihon alle teksti ei kovin luontevasti lukijaansa vie. Erilaiset ihosairaudet näyttäytyvätkin tässäkin suhteessa jonkinlaisena kilpenä, johon ulkopuolinen maailma pysähtyy. Aiheen omakohtaisuus on saattanut myös tuoda esikoiskirjailijan otteisiin turhaa sisäsiisteyttä, sillä vaikka ihoa novelleissa antaumuksellisesti kynsitäänkin rikki, sitä aitoa vereslihaansa kirjailija pitää lukijaltaan piilossa.
Parhaimmillaan Liinojan teksti kuitenkin toimii oikeinkin hyvin. Tuokiokuvissa ihotautisairaalan tupakkahuoneesta on miltei dokumentinomaista otetta, ja kuvauksessa ihmeparantajasta, johon sairaat turvautuvat, on arkipäivän mystiikka aidosti läsnä. Ohuet henkilökuvatkaan eivät sanottavammin häiritse, sillä Raapaisuja-kokoelmassa novellit tukevat toinen toisiaan, ja henkilökuvat täydentyvät sitä mukaa, kun näkökulmat kokoelman edetessä lisääntyvät. Tavallaan tämä rakenneratkaisu myös haastaa koko kirjan, sillä Raapaisuja kurottaa koko ajan vähän muualle kuin perinteisen novellikokoelman suuntaan. Hyvä määritelmä voisikin olla, että Raapaisuja on jotain muuta kuin ihan oikea novellikokoelma.
Selkeitä rimanalituksiakin on kokoelmaan livahtanut. Sinänsä taitavasti kirjaan upotetut runot ja lyhyt näytelmäteksti ovat lähinnä kasvattamassa kirjan mittaa, ja esimerkiksi kertomus, jossa kertojana on koira, ei toimi oikein edes vitsinä.
Sairauksista kertovalla kirjallisuudella voi toki olla lukijalleen tarjottavanaan suoraviivaisempaakin viisautta kuin pelkkää kaunokirjallista nautintoa. Tälläisen funktion täyttämisessä Liinojan eletyn oloinen kertomuskokoelma onkin varmasti parhaimmillaan.
Kulttuurin ja viihteen sekatyömiehen Tapio Liinojan kaunokirjallinen esikoisteos Raapaisuja kuvaa ihmisiä, jotka joutuvat tulemaan toimeen kuivan ja kutiavan ihon kanssa. Novellien aiheet ovat siis tiukasti rajattuja, ja se lieneekin kokoelman suurin ongelma. Kovin paljon maailmaa ja elämää kun jää väistämättä kerronnan ulkopuolelle, kun henkilöitä määrittävät lähinnä heidän sairautensa.
Ihosta siis on kyse, mutta iholle ja ihon alle teksti ei kovin luontevasti lukijaansa vie. Erilaiset ihosairaudet näyttäytyvätkin tässäkin suhteessa jonkinlaisena kilpenä, johon ulkopuolinen maailma pysähtyy. Aiheen omakohtaisuus on saattanut myös tuoda esikoiskirjailijan otteisiin turhaa sisäsiisteyttä, sillä vaikka ihoa novelleissa antaumuksellisesti kynsitäänkin rikki, sitä aitoa vereslihaansa kirjailija pitää lukijaltaan piilossa.
Parhaimmillaan Liinojan teksti kuitenkin toimii oikeinkin hyvin. Tuokiokuvissa ihotautisairaalan tupakkahuoneesta on miltei dokumentinomaista otetta, ja kuvauksessa ihmeparantajasta, johon sairaat turvautuvat, on arkipäivän mystiikka aidosti läsnä. Ohuet henkilökuvatkaan eivät sanottavammin häiritse, sillä Raapaisuja-kokoelmassa novellit tukevat toinen toisiaan, ja henkilökuvat täydentyvät sitä mukaa, kun näkökulmat kokoelman edetessä lisääntyvät. Tavallaan tämä rakenneratkaisu myös haastaa koko kirjan, sillä Raapaisuja kurottaa koko ajan vähän muualle kuin perinteisen novellikokoelman suuntaan. Hyvä määritelmä voisikin olla, että Raapaisuja on jotain muuta kuin ihan oikea novellikokoelma.
Selkeitä rimanalituksiakin on kokoelmaan livahtanut. Sinänsä taitavasti kirjaan upotetut runot ja lyhyt näytelmäteksti ovat lähinnä kasvattamassa kirjan mittaa, ja esimerkiksi kertomus, jossa kertojana on koira, ei toimi oikein edes vitsinä.
Sairauksista kertovalla kirjallisuudella voi toki olla lukijalleen tarjottavanaan suoraviivaisempaakin viisautta kuin pelkkää kaunokirjallista nautintoa. Tälläisen funktion täyttämisessä Liinojan eletyn oloinen kertomuskokoelma onkin varmasti parhaimmillaan.
