Wednesday, March 09, 2005
Äärettömyys ihmisten välissä (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.3.2005)
Ulla Vaarnamo: Tähtien välinen pimeys. Tammi 2005
Ulla Vaarnamon ansaittua huomiota herättäneessä esikoisessa, novellikokoelmassa Pyörre pääosassa oli nainen, joka oli hukassa ja vieläpä kaikkein eniten itseltään. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen Vaarnamo palaa jälleen novellien pariin ja osoittaa, että novelli on todellakin hänen lajinsa. Kokoelman Tähtien välinen pimeys teksti on karkaistua ja hiottua ja novellien painopiste on niin tukevasti kiinni sen keskiössä, novellien minässä, että poissa on kaikki se häiritsevä huteruus, joka leimasi Vaarnamon 2002 ilmestynyttä kesämökkeilyromaania Honkain keskellä.
Esikoisen tapaan näkökulma on taas yksinomaan naisten. Silloinkin kun Vaarnamo scifi-henkisesti kuvaa sukupuoletonta tulevaisuuden asukkia, on vaikeaa olla pitämättä kertojaa naisena, sillä niin naislähtöistä Vaarnamon proosa on. Juuri näkökulmien yksipuolisuus onkin kokoelman suurin ja ehkäpä ainutkin ongelma, sillä vaikka kertomusten kohteet vaihtelevatkin puistoissa lymyävistä juopoista kulutusyhteiskunnan urheisiin pesänrakentajiin, mikään novellien tunnelmassa ei muutu, ja havainnoitsija tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aina enemmän kuin havainto.
Vaarnamon tekstiä voisikin haukkua minäminä-proosaksi, mutta koska ihminen on Vaarnamon novelleissa aina enemmän tai vähemmän yksin, novellien keskushenkilökeskeisyys onkin ehkä kuva ihmisten välisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, eikä todiste kirjailijan kapea-alaisesta näkökulmasta. Näin ollen lähimmäksi totuutta ehkä päästäänkin sanomalla, että Vaarnamo kirjoittaa täsmäproosaa, joka satsaa laajojen haltuunottojen sijasta hetken täydelliseen hallintaan ja intiimin kokemuksen läpivalaisuun. Pienetkin palat kuitenkin samalla heijastelevat huomattavasti itseään suurempia kokonaisuuksia.
Kokoelman nimi Tähtien välinen pimeys on yksi parhaita, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Niin suuria ovat ihmisten ja heidän maailmojensa väliset etäisyydet Vaarnamon novelleissa, että millään maanpäällisillä mittayksiköillä ei sitä matkaa voisikaan kuvata. Ei sen matkan määrää eikä laatua.
Ulla Vaarnamon ansaittua huomiota herättäneessä esikoisessa, novellikokoelmassa Pyörre pääosassa oli nainen, joka oli hukassa ja vieläpä kaikkein eniten itseltään. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen Vaarnamo palaa jälleen novellien pariin ja osoittaa, että novelli on todellakin hänen lajinsa. Kokoelman Tähtien välinen pimeys teksti on karkaistua ja hiottua ja novellien painopiste on niin tukevasti kiinni sen keskiössä, novellien minässä, että poissa on kaikki se häiritsevä huteruus, joka leimasi Vaarnamon 2002 ilmestynyttä kesämökkeilyromaania Honkain keskellä.
Esikoisen tapaan näkökulma on taas yksinomaan naisten. Silloinkin kun Vaarnamo scifi-henkisesti kuvaa sukupuoletonta tulevaisuuden asukkia, on vaikeaa olla pitämättä kertojaa naisena, sillä niin naislähtöistä Vaarnamon proosa on. Juuri näkökulmien yksipuolisuus onkin kokoelman suurin ja ehkäpä ainutkin ongelma, sillä vaikka kertomusten kohteet vaihtelevatkin puistoissa lymyävistä juopoista kulutusyhteiskunnan urheisiin pesänrakentajiin, mikään novellien tunnelmassa ei muutu, ja havainnoitsija tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aina enemmän kuin havainto.
Vaarnamon tekstiä voisikin haukkua minäminä-proosaksi, mutta koska ihminen on Vaarnamon novelleissa aina enemmän tai vähemmän yksin, novellien keskushenkilökeskeisyys onkin ehkä kuva ihmisten välisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, eikä todiste kirjailijan kapea-alaisesta näkökulmasta. Näin ollen lähimmäksi totuutta ehkä päästäänkin sanomalla, että Vaarnamo kirjoittaa täsmäproosaa, joka satsaa laajojen haltuunottojen sijasta hetken täydelliseen hallintaan ja intiimin kokemuksen läpivalaisuun. Pienetkin palat kuitenkin samalla heijastelevat huomattavasti itseään suurempia kokonaisuuksia.
Kokoelman nimi Tähtien välinen pimeys on yksi parhaita, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Niin suuria ovat ihmisten ja heidän maailmojensa väliset etäisyydet Vaarnamon novelleissa, että millään maanpäällisillä mittayksiköillä ei sitä matkaa voisikaan kuvata. Ei sen matkan määrää eikä laatua.
