Jussi Aurén

150 vuotta sitten Poriin perustettiin Suomen ensimmäinen urheiluseura Segelföreningen i Björneborg. Maailma oli silloin kovin toisennäköinen kuin nyt, ja tuossakin herraskaisen yhdistyksen perustamisessa oli kyse paljon enemmästä kuin nykypäivän perspektiivistä tiiraillen voisi luulla. Ainakin siinä oli kyse ihmisten oikeudesta järjestäytyä ja halusta ottaa askel kohti aavistuksen vapaampaa yhteiskuntaa. Yhdistyksen 11 vuotta kestänyt rekisteröiminenkin antaa osviittaa siitä, kuinka hankalana asiana tälläistä uutta yhdistystä pidettiin.

Nyt yhdistyksiä on enemmän kuin niille on järkevää tehtävää ja yhdistyksen toiminnasta aidosti kiinnostuneita jäseniä. Jokainen vähänkin aktiivi ihminen joutuukin toistuvasti ylipuhutuksi jonkun yhdistyksen toimintaan. Näiden shanghaijattujen rivijäsenten puheenjohtajana yleensä häärii elämänsä yhdistystoiminnalle pyhittänyt ihminen, joka suorastaan kerää puheenjohtajuuksia ja hallitusjäsenyyksiä Tälläisen ihmisen tuttavuutta onkin syytä varoa. Kun häntä moikkaa esimerkiksi kaupan kassajonossa, huomaa hetken päästä, että sen tarjouskahvipaketin seuraksi tuli pari sihteerin ja rahastonhoitajan paikkaa yhdistyksissä, joiden olemassaolosta ei edes vielä viittä minuuttia aikaisemmin tiennyt.

Ehkä olisikin silloin tällöin syytä pysähtyä tutkimaan, mihin kaikkiin yhdistyksiin sitä onkaan tullut vuosien varrella liityttyä ja miettiä, haluaako sitä todellakin olla tuollaisessakin toiminnassa mukana. Ainakin itseltäni tuo pohdiskelu siirtää vuosittain muutaman jäsenmaksulapun mappi ö:hön. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne yhdistykset, joiden jäsenyydestä ei tahdo päästä eroon millään. Joustavuuden toki ymmärrän, mutta kun maksamattomista jäsenmaksuista tulee kohtelias muistutus vaikkapa viidettä vuotta peräkkäin, alkaa säälipisteitä ropista kyseiselle yhdistykselle niin paljon, että se jäsenmaksukin on taas lähellä mennä maksuun.