Jussi Aurén

Moraliteetteja rahasta (julkaistu Satakunnan Kansassa 26.3.2007)

2007-03-27T00:00:00.000-07:00

Pasi Lampela: Hellekausi. WSOY 2007

Teatterimiehenä ja tv-sarja Kylmäverisesti sinun yhtenä käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi on ammattimaisen tasainen kokonaisuus. Sen jokainen kohtaus on niin tasapainoisesti sommiteltu, että jos lukija tekstistä jonkun särön löytää, se on takuulla sinne tarkoituksella jätetty. Esimerkiksi kokoelman aloittava Pääsiäinen on avaus, josta lähes jokainen esikoiskirjailija voisi olla ylpeä.

Mutta tietenkään ammattikirjoittajalta ei voi kovin paljon vähempää odottaakaan. Itseasiassa aikana jolloin nuoret suoraan koulunpenkiltä astuneet skribentit kirjoittavat tekstiä, joka sellaisenaan on valmista painokoneeseen, kokeneelta tekstintekijältä pitää vaatia paljon enemmän kuin eheyttä ja välineensä teknistä hallintaa. Valitettavasti tämä vaatimus ei Pasi Lampelan kohdalla täyty kuin ajoittain.

Hellekauden ongelmaksi muodostuu Lampelan jämähtäminen liian helppoihin ja ennalta-arvattaviin näkökulmiin. Kirjoittaessaan prostituoiduista hän kirjoittaa prostituoidun suuhun repliikin, jossa tämä kertoo, ettei yksikään mies ole päässyt hänen sieluunsa asti. Kun Lampela kuvaa varallisuudessa kieriskelevän yläluokan perheen elämää, on likimain väistämätöntä, että kallis merenrantatalo on vain tyhjän elämän kulissi. Samanlaisia klisheearkun jämäpaloja on Hellekausi täynnä.

Paha,
paha raha

Osan Hellekauden kömpelyydestä voi selittää sillä, että Pasi Lampela on omistautunut rahan turmelevan vaikutuksen esittelemiseen, ja tämä missio selvästi kaventaa hänen liikkumatilaansa. Kirjailijan asenne on ikäänkuin jo ennalta päätetty, ja novellin on muovauduttava tuon asenteen mukaiseksi. Tämä tietenkin tekee lukukokemuksesta jonkin verran puuduttavan, eikä lukija tunne mitään pakottavaa tarvetta rientää Lampelan avuksi taisteluun rahan ylivaltaa vastaan.

Taistelukutsun sijasta Lampela kirjoittaakin pienimuotoisia moraliteetteja. Napakassa rikosnovellissa Sisko ja veli vankilasta vapautuneen veljen järjestämä elatusapu tappaa siskon, jonka äitiys on väliaikaisesti pelastanut huumeriippuvuudelta. Novellissa Yö ja avaruus taas yltäkylläisyydessä elävä keski-ikäinen nainen kadehtii nuorta lapsiperhettä ja heidän ´´arkipäivän puhkisyövyttämää suhdettaan.´´

Elämän reuna
on jokaista lähellä

Rahan lisäksi Lampela kirjoittaa myös syrjäytymisestä ja tämän aiheen käsittelyssä häneltä löytyy kaipaamaani monivivahteisuutta. Erityisesti siinä miten Lampela sysää henkilöitään oman elämänsä sivuraiteille näiden sosiaaliluokasta riippumatta, olen näkevinäni omaa aikaamme hahmottavaa näkemyksellisyyttä.

Osan novelleistaan Lampela on muokannut näytelmistään, ja osan tämän kokoelman teksteistä tulemme varmaankin vielä jossakin muodossa näkemään näyttämöllä. Esimerkiksi novellia Halkeama on vaikea pitää muuna kuin tulevan näytelmän päähenkilön karkeana hahmotelmana.

ENKELEISTÄ JA DEMONEISTA (julkaistu Porin Sanomissa 24.3.2007)

2007-03-25T07:10:00.000-07:00

Joskus tuntuu että rahan tekeminen on Suomessa demonisoitu. Tai jos ei nyt demonisoitu, niin ainakin lyöty häpeän stigma syvälle lihaan kaikille niille, joiden taskuun kertyy rahaa tavaroiden ja palvelujen myynnistä. Tämä tietenkin koskee vain yksityistä rahaa. Verorahojen haaliminen omien tarkoitusperien toteuttamiseen kun on aina ollut Suomessa jaloa ja kannustettavaa.

Viimeisin esimerkki tästä ajattelutavasta on Arkkienkeli...anteeksi, Arkkiatri Risto Pelkosen Keskisuomalaisessa ilmestynyt haastattelu, jossa hän pelkää Suomen Terveystalon listautumisen pörssiin vaarantavan potilaiden aseman. Pelkosen ajattelu hoiperehtii jotenkin siihen tapaan, että pörssiin listautuneet sairaalat ja lääkäriasemat saattavat keskittyä rahan tekemisen toivossa helppojen sairauksien parantamiseen.

Tälläinen lausunto osoittaa sen, että julkisen sektorin sankarimme eivät itse käytä julkisen sektorin palveluita. Jokainen näitä palveluita viime vuosina käyttänythän tietää, että juuri siellä on ollut taipumusta etsiä oikotietä helpoimmista mahdollisista ratkaisuista asiakkaan tarpeista ja toiveista piittaamatta. Kustannustehokkuus kun on julkisella sektorilla valitettavan usein käsitetty vailla järkeä tehdyiksi säästötoimenpiteiksi. Jokainen voi myös mielessään testata Pelkosen ajattelun kestävyyttä miettimällä, kuinka paljon parempia kännyköitä Nokia tekisikään, jos sen omistaisi Suomen valtio.

Yritysmaailmaa on toki syytä vahtia kriittisesti, rahalla kun on ihmisiin myös negatiivisia vaikutuksia. Uhkakuvien keksimistä on kuitenkin edelleen syytä kutsua vainoharhaisuudeksi. Itse näen ainakin Suomen Terveystalon pörssiin listautumisen ainoastaan varteenotettavana mahdollisuutena viritellä osakesalkkua puolustusasemiin ennemmin tai myöhemmin alkavaa laskusuhdannetta vastaan.

Ruikuttavaa miesasiaproosaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 24.3.2007)

2007-03-24T12:09:00.000-07:00

Jukka-Pekka Palviainen: Harkinta-aika. Johnny Kniga 2007

Jukka-Pekka Palviaisen romaani Harkinta-aika muistuttaa niin paljon epäoikeudenmukaisesti jätetyksi tulleen miehen tuskaisaa päiväkirjatilitystä, että ajoittain on vaikeaa muistaa lukevansa romaania. Jos Palviainen kirjoittaisi vähän huonommin ja katselisi maailmaa aavistuksen suoraviivaisemmin, Harkinta-ajan voisi itseasiassa leimata turhanpäiväiseksi parisuhdetahnaksi, jonka luonnollisin käyttötarkoitus olisi turruttaa pala lukijan elämää helpommin ohitettavaan tilaan.

Mutta Palviainen kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä saattaa jopa olla tiiveintä, mitä hän on maailmalle tähän asti lähettänyt. Huumori on hienovireisempää kuin aiemmin ja nokkela verbaaliakrobatia on muuttunut uuvuttavasta maneerista ammattikirjailijan taiten käyttämäksi työkaluksi.

Huomioita naisten
erinomaisuudesta

Vinon hymyn sävyttämä katse on sitten poiminut lukijan tarkasteltavaksi muun muassa yleistiedoksi muuttuneen hokeman siitä, kuinka miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Palviaisen käsittelyssä tuo muka-totuus muuttuu muotoon, jossa miehet eivät todellakaan osaa puhua tunteistaan, mutta jossa naistenkaan puhe ei mitään sanottavaa tunteista löydä. He kun nyt ylipäätään pitävät puhumisesta, vaikka heillä ei mitään sanottavaa olisikaan.

Samanlaista naisten erinomaisuutta purkavia huomioita Harkinta-ajassa on niin paljon muitakin, että romaania voinee pitää miesasiaproosana. Kertojan ruikuttava perussävy kuitenkin alleviivaa, että tyylipuhdasta äijäkirjallisuutta Palviainen ei ole halunnut kirjoittaa. Edes romaanin kertojalle, Jounille, kirjoitettu valoisa loppu kun ei oikein kykene häivyttämään romaanista sen luuseritarinan leimaa.

Päiväkirjamainen rakenne tuntuu myös ikävällä tavalla rajoittavan romaanin eloa. Yksiäänisen kertomukseen ujutetut dialoginpätkät pomppaavat silmille kuin paikallislehden kömpelöt murrepakinat, ja muutenkaan yksityiskohdat eivät toimi synkroniassa kokonaisuuden kanssa. Jounille vaimon lähteminen on niin totaalinen kokemus, että mikään muu ei tunnu kiinnostavan häntä niin paljon, että hän saisi lukijankin kiinnostumaan siitä.

Matematiikan vaikeudesta

2007-03-21T09:04:00.000-07:00

Vaalit ovat ohi, ja kuten tavallista tyytymättömyyden aiheita oli vaaleissa monia. Vaalien ajankohta oli väärä, koska helmikuussa on kylmä kampanjoida. Asiakysymyksistä ei keskusteltu tarpeeksi tai sitten niistä jankutettiin kyllästymiseen asti. Mainokset olivat huonoja, ehdokkaat mitäänsanomattomia ja heidän tarjoamansa makkara ja kahvi joko liian kylmää tai kuumaa. Gallupejakin oli kahdella tapaa vääriä: niitä jotka olivat liian oikeassa ja niitä jotka olivat liian väärässä.

Näille ongelmille saa tietysti nauraa, mutta kun joku saa päähänsä, että vaaleissa meni läpi kokonaan väärät ehdokkaat, on syytä venyttää vakavampaa ilmettä naamalleen. Vaalitapaa muutettaessa poliitikoilla on nimittäin ajettavanaan niin monia keskenään ristiriitaisia etuja, että tuosta korjausoperaatiosta ei voi seurata mitään hyvää. Matematiikka ja numerot kun ovat poliitikoille ylipäätäänkin liian vaikeita.

Vaalijärjestelmässämme on puutteita, ja yksi niistä on laskentatapa, joka on monille liian vaikea käsittää. Ehdokkaiden läpimenon kannalta ongelma on kuitenkin ennenkaikkea maantieteellinen, ei se että isot puolueet hyötyisivät pienien kustannuksella. Eduskuntammehan on aina ollut täynnä pienpuolueita, joiden ainoa tarkoitus on ollut tarjota julkisuusterapiaa narsistisesta luonnehäiriöstä kärsiville pikkupoliitikoille, joiden rahkeet eivät riitä merkittävän aseman saavuttamiseen ompeluseuroja suuremmassa porukassa. Suoremmalla vaalitavalla näitä yhden miehen ja puolikkaan ajatuksen puolueita olisi eduskunnassa kymmenen lisää.

Demokratialle riittäisi vallan hyvin, että olisi kaksi vaihtoehtoa, jotka olisivat aidosti asioista eri mieltä. Niitä pienemmät porukat saisivat sitten parantaa maailmaa vaikkapa taloyhtiöiden kokouksissa. Pienpuolueiden puolustajien kannattaa myös huomata, että pikkupuolueet ovat vain keino marginalisoida yhteiskuntarauhan kannalta kiusalliset mielipiteet kauaksi vallan keskiöstä. Niin kauaksi että ne voidaan huoletta sivuuttaa silloin kun todellisia päätöksiä tehdään.

Epäkirjallisuuden riemuvoitto (julkaistu Satakunnan Kansassa 26.2.2007)

2007-02-27T02:05:00.000-08:00

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2006

Hannu Luntialan romaani Viimeiset viestit on kertomus suuren kansainvälisen ohjelmistoyrityksen suomalaisesta johtajasta, joka jättää oravanpyörän ja lähtee etsimään itseään kesään valmistautuvasta Euroopasta. Vähitellen kuitenkin paljastuu, että matkalla saattaa olla muitakin motiiveja, ja romaanista muotoutuu jotain muuta kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että se koostuu kokonaan päähenkilön lähettämistä ja vastaanottamista tekstiviesteistä, ja kustantaja ilmoittaakin teoksen olevan maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani. Haluan ottaa kustantajan ilmoituksen totena ja luovun kaikista yrityksistä todistaa se vääräksi, sillä tuntuisi liian julmalta riistää romaanilta sen ainut ansio. Yhtään kiinnostavaa henkilöä, lausetta tai muutakaan kirjallisuudelta perinteisesti edellytettävää osa-aluetta romaani ei nimittäin sisällä.

Toki kirjan tekstiviesteistä voi mielessään rakentaa ihan ehyen ja jollakin tapaa mielenkiintoisenkin kertomuksen, mutta jos tämä katsotaan riittäväksi, voidaan kai alkaa julkaista synopsiksiakin romaaneina. Itsekin aloin välittömästi suunnitella ´´maailman ensimmäistä kauppalappuromaania´´, joka päähenkilön kirjoittamien ostoslistojen kautta ´´kertoo traagisen rakkauskertomuksen globalisaation varjostamasta maailmasta. ´´

Joku varmasti löytää Luntialan täydellisestä flopista ansioitakin. Senhän voisi vaikka väittää kuvastavan nerokkaasti tekniikan ylikorostunutta asemaa nykyajassa. Minulle Viimeiset viestit -romaani on kuitenkin vain surullinen osoitus siitä, millainen asema kaunokirjallisuudella kustannusbisneksessä tänä päivänä on.

Ihmisen osa on oma (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.2.2007)

2007-02-26T01:40:00.000-08:00

Ulla Vaarnamo: Jäniskuu. Tammi 2007

Novellistina mainesanoja niittänyt Ulla Vaarnamo osoittaa toisella romaanillaan Jäniskuu, että häneltä onnistuu myös pienimuotoisen romaanin tekeminen. Romaaninsa Vaarnamo on tosin rakentanut niin ohuista ja ajoittain toisistaan etäällekin jäävistä osista, että suhteellisen pienellä vaivalla Jäniskuun olisi voinut muokata yhtä timanttiseksi novellikokoelmaksi kuin hänen edellisensä Tähtien välinen pimeys oli. Kun vielä romaanin väkevimmät kuvatkin ovat jonkin verran tarinalinjasta sivussa, alkaa melkeinpä toivoa, että tuo vaiva olisi myös nähty.

Pitkää proosaa janoavassa maassa tälläinen ajatusleikki on kuitenkin absurdi. Meillähän novellin mestarit kirjoittavat keskinkertaisen romaanin heti kun löytyy kertomuksen pätkä, josta voi puristaa kasaan yli sata sivua.

Jäniskuun tarina on jollakin tapaa tuttu. On kolmenkymmenen ikään ehtinyt Tuuli, joka ahtaasta avioliitosta vapauduttuaan yrittää nauttia uudesta vapaudestaan täysin siemauksin. Matka uuteen elämänvaiheeseen ei ole kuitenkaan mutkaton tai lyhyt. On niin helppo asettua uuteen, mutta aivan yhtä ahtaaseen muottiin, ja vaihtaa omat unelmansa niihin, jotka ovat helpoimmin yhteen sovitettavissa muiden ihmisten elämään.

Arkimaagisuus peittää
alleen harmaan

On siis kyse keskushenkilökeskeisestä naisproosasta, jossa miehet joskus tarttuvat kainaloon olutravintolan hämäristä, mutta jotka viimeistään aamun tullen heivataan uuden päivän tieltä. Yhden poikkeuksen Vaarnamo tosin tähän kirjoittaa yläluokkaisen hulttion, Klausin myötä. Mutta hänetkin saadaan sysättyä syrjään, kunhan ensin on käyty muutamalla selvännäkijällä ja parilla astrologiaa käsittelevällä luennolla.

Kuvioon tietysti kuuluu, että Tuulilla on ongelmallinen, energiaa syövä äitisuhde ja isäsuhde, jota ei oikeastaan edes ole. Se mikä on aina nostanut Vaarnamon esiin muiden minäminä-prosaistien harmaasta massasta, on ollut hänen kykynsä saada arkinen näyttämään maagiselta, ja se elementti on myös Jäniskuussa läsnä. Nytkin kesämökkeillään ja etsitään vapautta lähiöbaarista kuin kuivakkaassa 70-lukulaisessa työläisproosassa, mutta Vaarnamo onnistuu värittämään harmaan pois romaaninsa sivuilta. Ajoittain tämä arkimaagisuuden tavoittelu tuo myös romaaniin tarpeetonta ja turhan päällekäyvää symboliikkaa, ja toisinaan Vaarnamo vielä sievistelee tympeästi tyyliin: ´´Kädet vapisivat, molemmat roikkuivat olkapäästä kiinni omilla puolillaan, yksin. ´´

Jäniskuussa on myös aivan uusia sävyjä Vaarnamon tuotantoon jo aiemmin perehtyneelle lukijalle. Aiemmin Vaarnamo nimittäin kirjoitti usein ihmisten välisen kohtaamisen vaikeudesta, siitä yhteisöllisyyden vähittäisestä murenemisesta, joka on muutenkin ollut proosamme viime vuosien yleisimpiä teemoja. Nyt Vaarnamo kääntää kuitenkin tämän asetelman päälaelleen. Tuulin matkasta uuteen elämään kasvaakin kuulas itsellisyyden ylistys ja muistutus siitä, ettei ihmisen välttämättä tarvitse kuulua mihinkään.

VAALIKONEET VALLAN KAHVASSA (julkaistu Porin Sanomissa 24.2.2007)

2007-02-25T03:46:00.000-08:00

Vaalikoneet ovat olleet ilonamme jo useiden vaalien ajan. Minäkin olen niitä säännöllisesti testaillut, ja aina kone on tarjonnut minulle ehdokasta, jota en suin surminkaan suostuisi äänestämään. Tosin koneiden puolustukseksi on sanottava, että useimmiten minun ja koneiden minulle tarjoamien ehdokkaiden väliset mielipideyhteneväisyydet ovat olleet lähinnä marginaalisia. Eli paremman puutteessa kone on kehottanut minua äänestämään ehdokasta, jonka kanssa en ole ollut kaikesta täysin eri mieltä. Ilmeisesti tuo kertoo ehdokkaiden lisäksi jotain myös minusta.

Vaalikoneet ovat kuitenkin minusta tavattoman kiinnostava ilmiö. On jännittävää, että itsenäisen ajattelun sijasta meidän halutaan turvautuvan jonkun insinöörioppilaan puhdetöinään rakentamaan tietokoneohjelmaan. Mielenkiintoni lisääntyy entisestään kun katson, ketkä näitä vaalikoneita meille oikein tarjoavat, sillä lehtitalojen ja muun median leikkikalujahan nämä ovat. Eli käytännössä tahot joiden pitäisi palvella tiedonvälitystä, ehkä jopa kannustaa ihmisiä ajattelemaan, korvaavat kriittisen analyysin kymmenellä irrelevantilla kysymyksentapaisella ja käyttävät säästyneen ajan ja rahan Idols-ehdokkaiden syvähaastatteluihin. Tiedä sitten johtuuko tämä toimituksien laiskuudesta ja kyvyttömyydestä vai onko tässä myös vaikuttamassa käsitys suomalaisten äänestäjien kehitysasteesta?

Uskon kuitenkin että näistä kyhäelmistä voisi olla kehitettävissä jotain toimivaakin. Ehkä jo muutaman vuoden päästä voisimme korvata koko poliittisen päätöksentekojärjestelmämme koneella, joka osaisi generoida kansalaisten joskus niin sekavatkin mielipiteet selkeiksi prosenttiluvuiksi, joiden pohjalta sitten toimittaisiin. Olisihan se komeaa kun ehdokkaina olisi pelkkiä koneita, ja äänestäjä voisi tehdä valinnan selkeän tuoteselosteen pohjalta.

AINO-MAIJA ÄSSIEN YKKÖSKETJUUN (julkaistu Porin Sanomissa 28.1.2007)

2007-02-01T07:10:00.000-08:00

Porin Ässien kausi alkaa olla ohi, ja suurin jännitysmomentti onkin siinä, saako seuran kravattiosasto taivutettua Marko Kivenmäen piirtämään nimmarinsa uuteen sopimuspaperiin. Mave on tietysti Mave ja mediahuomionsa ansainnut, mutta maagista pelintekijääkin enemmän Ässät tarvitsee uuden hallin, jolla pystytään keräämään rahaa kirstuun niin, että niitä taitavia pelimiehiä voidaan palkata kannattajien iloksi jatkossakin.

Arvaan että tässä kohtaa minun kuuluisi ottaa huomioon taloudelliset realiteetit ja siirtyä puuhastelemaan vaikka patsashankkeiden parissa, mutta en nyt halua tehdä niin. Jos kerran uusi halli tarvitaan, taloudelliset realiteetit täytyy laittaa palvelemaan tätä hanketta, eikä jäädä odottelemaan sitä suloista päivää, kun kaupungin kirstussa sattuu olemaan muutama kymmenen miljoonaa ylimääräistä.

On nimittäin syytä huomata, ettei Ässien SM-liiga paikka ole itsestäänselvyys mistään muualta kuin Porista katseltuna. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kovenee, eikä sitä kilpailua voiteta samoilla keinoilla kuin 70-luvulla. Ne seurat jotka eivät tässä kilpailussa pärjää tulevat varmasti löytämään tulevaisuutensa jostain muualta kuin SM-liigasta.

Nykyaikainen jäähallihan ei ole sitäpaitsi pelkästään urheilua varten, vaan siellä voidaan järjestää konserttia ja muutakin iltamaa, joten kai sillä taitavissa käsissä voisi rahaa tehdäkin. Olen sitäpaitsi muistavinani että Pori Jazzkin on kaipaillut oluenjuontiin ja musisointiin soveltuvaa sisätilaa, joten monenlaista yhteistyökuviota voisi tämän hankkeen ympärille kehitellä. Eli eiköhän sovita, että Ässien ensi kauden ykkösketju on Jukka Hirsimäki, Jyrki Kangas ja Aino-Maija Luukkonen? Sen ketjun tehtävänä olkoon pisteiden takomisen sijasta takoa patarumpua niin, että uuden jäähallin rakentaminen käynnistyy ennenkuin yhtäkään patsasta ehditään pystyttää toria ´´elävöittämään.´´

Onni on elämän näköinen kiiltokuva (julkaistu Satakunnan Kansassa 8.1.2007)

2007-02-01T01:10:00.000-08:00

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Gummerus 2006

Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen alkaa kuin lifestyle-ohjelman insertti. On talo, joka on kuin suoraan satukirjasta. Sitä ympäröi rönsyilevä mutta hyvin hoidettu puutarha ja talossa asuu miltei täydellinen perhe.

Talothan ovat ennenkin olleet Alasalmelle jonkinlaisia onnen kulisseja. Onnellisissa ihmisissä täydellisessä tiilitalossa asunut onni ei kestänyt ulkomaailman kohtaamista, ja Alasalmen tähän asti parhaassa teoksessa Vainolassa viihdekirjallisuudesta karannut kartano näytti ainakin ensin tarjoavan mahdollisuuden ikuiseen onneen.

Talot ovat siis olleet Alasalmelle kulisseja eivät koteja, ja niin on myös Tuo tumma nainen -romaanissa. Onnellisuus on romaanin henkilöille kuin näytelmää tai elämää etäisesti muistuttava kiiltokuva, joka tulee todeksi, kunhan riittävän moni uskoo siihen. Siksi epämiellyttävät asiat on kätkettävä.

Satukirjan taloa emännöivällä Helenalla on oma pieni salaisuutensa. Mutta taloon hivuttautuvalla miniällä Pauliinalla on kätkettävänään kokonainen menneisyys, joka ei satumaisen onnelliseen taloon mahdu ilman, että monen asian ja ihmisen on mentävä rikki sitä ennen.

Salaisuuksien lisäksi Helenan ja Pauliinan kohtaamisessa kohtaavat myös unelmat. Helena on jo lähes saavuttanut unelmansa, vain maalaistalo Toscanassa puuttuu siitä vielä. Ankean lapsuuden eläneen Pauliinan unelma on kuitenkin niin päällekkäinen Helenan unelman kanssa, että molemmat eivät voi yhtä aikaa toteutua.

Ennenkaikkea kumpikin nainen tavoittelee onnellisuutta, ja nimenomaan onnellisuutta, joka sellaisenaan sopisi jo siihen mainittuun television lifestyle-ohjelmaan. Elämä on romaanin naisille näytteilläoloa: alastonkuva Pauliinasta löytää heti paikkansa appivanhempien seinältä ja Helena vaalii suurimpana aarteenaan sukukirjaa, josta hän asianmukaisen hillitysti esittelee esi-isiensä elämäntarinoita.

Sujuva ja
viihdyttävä romaani

Romaanin miehet taas tuntuvat elävän onnellisuutta sen kummemmin miettimättä. Helenan aviomies Hannu on olemassa lähinnä tehdäkseen Helenan onnelliseksi, ja heidän poikansa Ohto on Pauliinalle silta hänen kaipaamaansa onneen. Ohto tosin saa Pauliinalta vastineeksi ylimaallisen hyvää seksiä, mutta mitä Hannu saa palkkioksi roolistaan onnellisen perheen onnellisena isänä jää aika epäselväksi.

Romaanin rakennekin tuntuisi vihjaavan, että miesten asenne elämään on naisia konkreettisempi. Helena ja Pauliina kertovat omia käsityksiään, tulkintojaan maailmasta, mutta Ohton tehtävänä on tuoda romaaniin ne totuudet, jotka avaavat tarinan kaikki tasot lukijalle.

Tälläistä sukupuolisidonnaista onnellisuuskäsityksen kuvausta lukisi mielellään ironisena kommenttina sukupuolten välisiin rooleihin, mutta mikäli se on ollut Alasalmen tarkoituksena, ei ironia ainakaan tätä lukijaa tavoittanut. Minulle Tuo tumma nainen oli viihdyttävä ja aavistuksen jännittäväkin kertomus naisesta, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen aviomiehen, lapsia ja kauniin talon.

Viihdyttävyys ja jännittävyys eivät toki ole huonoja avuja romaanille, mutta jotain enemmän on Alasalmen kirjoista tottunut saamaan. Alasalmelle tyypillistä vinoa lähestymistapaa kirjallisuuden lajityyppeihinkään kun ei romaanista tällä kertaa löydä.

MAAKUNTA-AATTEEN LYHYT OPPIMÄÄRÄ (julkaistu Porin Sanomissa 17.12.2006)

2007-01-31T07:21:00.000-08:00

Maakuntajohtaja on nyt sitten valittu, ja on jo ehditty analysoida, kuinka pätevä Pertti Rajala on maakuntamme etua ajamaan. Vähemmän on sen sijaan keskusteltu siitä, mitä tuo maakunnallinen etu on tai onko sellaista ylipäätään edes olemassa. Toki maakunnan etu voidaan määritellä niin laveasti, että se käy mihin maailmankolkkaan tahansa, ja näin on vuosikaudet tehtykin, mutta yhtään järkevää määritelmää ei ole esiin saatu. Täysin toisistaan poikkeavien toiveiden yhteen niputtamista kun ei kaiketi voi pitää minään yhteisenä etuna.

Yhteisen maakunnallisen edun puuttuminen johtuu tietenkin siitä, ettei Satakunta ole maakuntana muuta kuin romantisoidun historiakäsityksen ja pönäkän byrokratian kömpelö ristisiitos. Esimerkiksi Satakunnan reunaa nakertava Pirkanmaa on pääomien kasautumien muodostama aito talousalue, ja siksi sillä on vetovoimaa, josta Satakunta-aatetta messuavat juhlapuhujat voivat vain haaveilla.

Eikä yksittäinen ihminen mitään nykyistä enempää Satakunnalta kaipaakaan. Paikka on ihmisten tekemä ja ihmisen kokoinen. Alue on keino hallita ja käyttää valtaa. Vai kuinka moni teistä määrittelee itsensä satakuntalaiseksi, jos teitä pyydetään esittelemään itsenne jollekin satunnaiselle joukolle? Epäilen että aika monta määrettä siihen esittelyyn saa käyttää ennenkuin siinä kotimaakuntaa tulee mainittua.

Tietenkin esimerkiksi vaalijärjestelmämme painostaa meitä ajattelemaan maakunnallisesti. Onhan uhrattu valtavasti energiaa siihen, että kansanedustajat tulevat valituksi suhteellisen tasapuolisesti kaikkialta maasta, vaikka kaikki muu tasapuolinen edustuksellisuus jääkin näissä vaaleissa säännöllisesti toteutumatta. Jokainen voi sitten tykönään miettiä, mitä lisäarvoa kansanedustaja saa siitä, että hän näin vaalien alla muistaa asuvansa Satakunnassa.

Elämän monenkirjavat sävyt (julkaistu Satakunnan Kansassa 17.12.2006)

2007-01-31T01:58:00.000-08:00

Jaska Filppula: Kauniita ilmoja. WSOY 2006

Hyvä romaani ei ole ensisijaisesti tarina, kertomus tai edes kuva maailmasta, vaan ennemminkin kuin maailma itse, jolla on kokonaan omat lainalaisuutensa. Faktat ovat romaanille vain väline tehdä sen maailmasta tutumpi ja helpommin lähestyttävä. Tarpeen vaatiessa niitä voidaan kuitenkin muokata sellaiseen kuosiin, jossa ne palvelevat parhaiten romaanin omia tarkoitusperiä.

Jotakin tuollaista löytyy muistiinpanoistani aina sen jälkeen kun olen lukenut Jaska Filppulan romaanin. Niin kävi myös tällä kertaa, sillä Filppulan Kauniita ilmoja on sellaista verbalistista sokkeloarkkitehtuuria ja kirjallista aivomyrskyä, että jos sitä ajattelee suoraviivaisena tapahtumaketjuna tai vaikkapa ajankuvana, on kuin mieltäisi elämän pelkäksi paperille piirtyneeksi sydänkäyräksi.

Toki se tarinakin Kauniita ilmoja -romaanista löytyy. Tarinakeskeisesti hahmotettuna Kauniita ilmoja on kertomus b-luokan filmitähden ja entisen sotilaslentäjän tyttärestä Alice Hopperista, joka kamppailee itselleen asemaa 60-luvun yhdysvaltalaisessa musiikkibisneksessä. Tämän kamppailun aikana Alice kohtaa niin aikansa suurimpia populaarikulttuurivaikuttajia kuin monta kokonaan unohduksiinkin jäänyttä pakertajaa. Samalla Alice saa myös kokeilla niin hyväksikäytetyn kuin hyväksikäyttäjänkin rooleja.

Romaanin henkinen miljöö on siis jollakin tapaa verrannollinen Filppulan loisteliaan esikoisen Chicago, 1959:n miljööseen, mutta nyt soundi on lähempänä länsirannikon kukkaismeininkiä kuin kadunkarheaa ja ihmisen ahdingosta sielunsa ammentavaa bluesia. Mutta vaikka Kauniita ilmoja soikin kuin 60-luvun musiikin kerralla haltuun ottava cd-boksi, ei romaani kuitenkaan mikään musiikkikirja ole. Siihen siinä on yksinkertaisesti aivan liian paljon elämää ja liian vähän kiiltokuvaa epäilyttävästi muistuttavaa rähjäromantiikkaa, jolla rock-kuvaukset tapaavat kuvattaviensa egoja pönkittää.

Huikea yhden
naisen show

Myös näkökulma musiikkiin on ennemminkin kaupallinen kuin taiteellinen, ja juuri sen vuoksi romaani onnistuu irtoamaan kuvaamastaan ajasta ja kasvamaan mittaan, josta voi luontevasti kurottaa kohti yleispätevyyttä. Onhan ostaminen ja myyminen tänään vähintään yhtä ajankohtaista kuin kultaisella 60-luvullakin.

Rakenteellisesti Kauniita ilmoja eroaa tämän ´´amerikansielun suomennokseksi´´ kutsutun romaanisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta (Chicago, 1959 ja Virginia City, 1965.) Edellisissä osissa kerronnan tavaramerkkinä oli maailman pauhua imitoiva moniäänisyys, mutta nyt kuorolaulanta on vaihtunut huikeaksi yhden naisen show’ksi. Romaanin kertoja Alice onkin kuin vokalisti, joka häärii Filppulan kokoaman orkesterin edessä ja lainaa ääntänsä jokaiselle äänen ansaitsevalle tarinalle.

Näissä tarinoissa tulee yhtälailla esitellyksi niin laittomien siirtotyöläisten arkea kuin legendaaristen Monterreyn popfestivaalien järjestäminenkin - ja suurin piirtein tuhat monenkirjavaa tarinaa näiden ääripäiden välillä. Tarinoiden monenkirjavuus saa aika ajoin hyvinkin psykedeelisiä sävyjä, mikä kuvattavaan aikaan hyvin sopiikin.

Nuoratun neliön ääreltä

2007-01-30T01:56:00.000-08:00

Olen menossa tänään katsomaan nyrkkeilyä. Ammattilaisnyrkkeilyä. Siis lajia jossa on tarkoitus lyödä toista niin kovaa, että hän putoaa lattiaan eikä enää nouse sieltä.

En mene tapahtumaan pelkästään elämyksiä metsästämään, vaikka en olekaan ammattilaisnyrkkeilyä aikaisemmin livenä nähnyt. Yritän siis sanoa, että pidän nyrkkeilystä ja olen aina pitänyt siitä.

Yksi syy mieltymykseeni on varmasti nyrkkeilyn selkeydessä. Siinä on jotain samaa järkähtämättömyyttä kuin jalkapallossa. Näiden lajien säännöt eivät vaihdu kaksi kertaa vuodessa. Näissä lajeissa urheilija on vielä tärkeämpi kuin urheiluvälinettä kehittävä insinööri.

Toinen syy saattaa piillä nyrkkeilystä tehdyistä elokuvista. Tekisi mieleni väittää että mistään muusta urheilulajista ei ole tehty yhtä monta yhtä hyvää elokuvaa kuin nyrkkeilystä.

Nyrkkeiilyelokuvien aatelia on dokkari When We Were Kings / Kehäkuninkaat. Se kertoo Muhammed Alin ja George Foremanin legendaarisesta mestaruusottelusta Zairessa 1974, mutta hyvän elokuvan tavoin se kertoo oikeastaan ihan jostain muusta. Tarmo Uusivirran viimeisestä ottelusta kertova Ringside häälyy jossain dokkarin ja fiktiivisen elokuvan välimaastossa ja onnistuu olemaan jotain enemmän kuin tälläisen ristisiitoksen oikeastaan pitäisi voida olla.

Puhtaasti fiktiiviseltä puolelelta tulee mieleen Robert Wisen The Set Up, Martin Scorcesen Kuin raivo härkä ja hieman tuoreempi tapaus Clint Eastwoodin Million Dollar Baby. Jopa Rocky-sarjan avaus on viattomuudellaan onnistunut viehättämään minua. Eikä sarjan uusinkaan tuotos kuulemma urheiluelokuvien huonoimpia ole.

Eli onhan tässä kulturelleja syitä pitää nyrkkeilystä. Todella ärsyttävää että tunnen kaipaavani sellaisia.

Kun huomista ei enää ole (julkaistu Satakunnan Kansassa 15.12.2006)

2007-01-29T12:25:00.000-08:00

Risto Eronen: Lintumyrsky. WSOY 2006

Risto Eronen on esikoisteoksestaan Väärät veljet lähtien kuvannut niitä yhteiskunnallisia murroksia, jotka ovat tönäisseet yksittäisen ihmisen sivuun tutuilta raiteiltaan. Tuolta tavanomaisten raiteiden ulkopuolelta Eronen on sitten löytänyt vääristyneitä todellisuuksia, jotka ovat peilanneet maailmaa kuin väärin hiottu peili. Silmiinpistävien ja räikeidenkin yksityiskohtien määrä on voinut olla ylenpalttinen, mutta niiden takaa on aina löytynyt kuva, joka on ollut enemmän totta kuin olisi äkkiseltään ollut valmis myöntämään.

Lintumyrsky-romaanissa murrokset ovat jo maailmaa halkovia repeämiä. Romaanissa eletään nimittäin maailmanlopun aikoja: taivaalta sataa kuolleita lintuja ja vuodenaikojen muutoksiin yleensä liittyvät säämuutokset tapahtuvat täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä ja alati kiihtyvällä tahdilla.

Romaanin riemastuttavin henkilö yrityskonsultti Pasi Kristallipuro ei toki noin pienistä ennusmerkeistä hätkähdä. Hänestä maapallo on muuttanut kiertorataansa vain koska se on uhmaiässä. Aikansa pompittuaan se kuulemma taas palaa pelaamaan sääntöjen mukaan.

Ei mikään
tuomiopäivän pasuuna

Kristallipuro näkeekin maailmanlopussa ennenkaikkea maailman vanhimman brändin ja tilaisuuden rahastaa ihmisten kaipuulla selkeämpään maailmaan. Tosin paremman puutteessa selkeydestä käyvät kovapalkkaisen Kristallipuron höperyyttä lähentelevät selityksetkin. Työelämääkin kun Kristallipuro on lähtenyt uudistamaan siirtämällä seksin makuuhuoneista työpaikoille. Kristallipuron kotiäidiksi jääneelle vaimolle tämä tuottaa luonnollisesti aikamoisia ongelmia.

Samanlaisia ongelmia on monessa muussakin menestyneessä perheessä, ja tähän saumaan iskee ekologinen moottoripyöräjengi. Tavoitteena on nimittäin kääntää ajan pyörää kotiäitien avulla. Toki jengillä on muitakin suunnitelmia Kristallipuron ja muiden hänenkaltaistensa pysäyttämiseksi. Tätä kahden aatemaailmaan välistä yhteenottoa kohti romaani sitten eteneekin vähän kuin muun tekemisen puutteessa.

Pelkkää luonnonkatastrofia Lintumyrsky ei suinkaan ole vaan koko yhteiskuntajärjestys on siinä romahtanut. Kerjäläiset joilla on ihmisen ruumis mutta eläimen sosiaaliturva vaeltavat kaduilla, ja entisellä keskiluokallakaan ei ole muuta tehtävää kuin mennä entisille työpaikoilleen juomaan elämäänsä sisältöä. Tehtaiden liukuhihnat on nimittäin korvattu liukuhihnoilla, joiden tavoitteena on ihmisten mahdollisimman tehokas humalluttaminen.

Mielenterveystyö on tässä yhteiskunnassa markkinaehtoista hulluuden hallintaa ja hullunpapereita juhlitaan kuin ylioppilastodistusta. Takaavathan ne onnellisen tulevaisuuden mielen turruttavan lääkityksen kautta.

Lintumyrsky onkin sellainen sekoitus ekologista pessimismiä ja yhteiskunnallista satiiria, että alta pois. Jokaiselle romaanin irvokkuudelle on nimittäin johdettavissa kehityskulku jo tästä meidän ajastamme.

Tuomiopäivän pasuunaksi Eronen on ehkä liian värikäs, mutta kyllä maailmanloppua voidaan ihan hyvin säestää kirkkaasti soivalla trumpetillakin.

Kerran poleemikko, aina poleemikko (julkaistu Satakunnan Kansassa 11.12.2006)

2007-01-29T12:09:00.000-08:00

Matti Mäkelä: Rakkausromaani. WSOY 2006

Esseessään Miehen tie Matti Mäkelä sai puolet lukevasta suomesta nousemaan kiukusta barrikadeille kirjoittamalla: ´´Haluan nyt, nelikymppisenä, mennä naimisiin neitsyeen kanssa ja aloittaa uuden elämän. Toinen vaihtoehto on, että tästä kirjasta saamillani tuloilla ostan neitsyttytön hetkeksi käyttööni. ´´

Noinhan ei älymystön edustaja saanut ajatella saati sitten kirjoittaa. Tuollainen puhe kuului ihmisille, joita sivistys ei ollut vielä barbarialta pelastanut. Tuollainen puhe ei ollut sopivaa tasa-arvon nimeen vannovalle ja tasapäistämiseen pyrkivälle kulttuuriväelle. Nuo lauseet myös takasivat, että aiemminkin taitavana esseistinä ja poleemikkona tunnettu Matti Mäkelä oli nyt myös yksi näkyvimmistä miesasiaprosaisteistamme.

Tästä lähtökohdasta minä luin Matti Mäkelän uutukaista ja samalla hänen ensimmäistä romaaniaan Rakkausromaani, joka ainakin kustantajan mukaan on Suomen ensimmäinen sadomasokistinen rakkausromaani. En nimittäin osannut pitää muuna kuin poleemiikkina romaania, jossa kovin Matti Mäkelän oloiselta Samuelilta vihainen nainen vie rahat, arvostuksen, itsemääräämisoikeuden ja lopulta sitten syö hänen sukupuolielimensä.

Samuelit
muutoksen airuina

Myös päähenkilön nimi Samuel tuntuu merkitykselliseltä. Olihan Kotkan toisen suuren pojan Toivo Pekkasen alter ego Samuel Oino. Rakkausromaanin Samuelin alistamista tulee siis luettua jonkinlaisena nykyaikaisena peilikuvana Tehtaan varjossa Samuelin sosiaaliselle heräämiselle. Näiden kahden romaanin välillä maailma on siis muuttunut niin, ettei valtaapitävää luokkaa määritä enää raha vaan sukupuoli. Yhteistä on sen sijaan se, että kummankin vallanpitäjän edessä yksittäisen Samuelin osa tuntuu yhtä säälittävältä.

Tietenkin Samuelia voi tulkita myös raamatullisista lähtökohdista. Vanhan testamentin Samuelhan oli Jumalan viisas mies, välittäjä jumalallisen ja maallisen vallan välillä. Näin ollen vieraiden miesten spermat vaimostaan nuoleva Samuel olisikin oman aikamme jumaluuden uskollinen palvelija ja silta siinä murroksessa, jonka jälkeen meidän tuntemaamme maailmaa ei enää ole.

Kyse on siis miehisen maailman apokalyptiasta, profeetallisia sävyjä imitoivasta ennustuksesta ´´naisten valtakunnasta, jossa miehiä kuohitaan liukuhihnalla, vatsallaan makaavat miehet tulevat leikkurin kohtaan, kuuluu vain huuto ja hetken huudon jälkeen miehiltä katkeaa myös pää. Sen valtakunnan kuningatar syö vain tuoreita sukuelimiä ja käy päivittäin kuuntelemassa hihnan huutoja. ´´

Aivan muuta
kuin rakkausromaani

Poleemiikkina Rakkausromaani toimii. On ravisuttavaa lukea tasa-arvon hengessä annetusta avioliittoneuvonnasta, jossa avioliittoneuvoja auttaa vaimoa pahoinpitelemään miestään. Samaten hääkuvaus jossa pappi ja suntio raiskaavat morsiamen ja pakottavat sulhasen katselemaan sitä on raflaava muistutus siitä, kuinka sujuvasti kirkon virkamiehet ovat aina osanneet luovia eri aikakausien asettamissa odotuksissa.

Jos taas Rakkausromaania lukee kustantajan mainostamana sadomasokistisena rakkausromaanina, lukukokemuksesta jää puuttumaan kovin paljon. Olen nimittäin tottunut edellyttämään hyvältä romaanilta, että sen henkilöiden toiminta on perusteltua tai edes jollakin kiinnostavalla tavalla perustelematonta. Sen tietysti ymmärtää, että Samuel on pelkkä esine häntä alistavalle vaimolleen, mutta romaanikirjailija Mäkelän soisi näkevän henkilössään jotain sisäistäkin elämää.

Sadomasokististen seksikohtausten kirjoittajana Mäkelä on sitäpaitsi toivottoman tylsä. Jatkuva päähän kuseminen tuskin antaa mitään kicksejä neitseellisemmällekään asian harrastajalle.

Murhia menneisyyden varjoista (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.12.2006)

2007-01-29T11:59:00.000-08:00

Colin Dexter: Kolmannen virstan arvoitus. Otava 2006. Suomentanut Ilkka Terho

Colin Dexterin Kolmannen virstan arvoitus on alkukielellä julkaistu kuudentena Morse-dekkarina, ja tässä teoksessa ylikomisario Morse ja hänen uskollinen apulaisensa Lewis ovat jo löytäneet ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka ovat sittemmin tehneet heistä lukijoiden ja erityisesti tv-katselijoiden suosikkeja. Suomennosten varassa olevalle Morse-diggarille onkin vaikea suositella turvallisempaa luettavaa kuin Kolmannen virstan arvoitus.

Suositella kirjaa voi senkin vuoksi, että sen asema Morse-sarjassa on varsin keskeinen, vaikka se ei ehkä aivan sarjan parhaita teoksia olekaan. Kolmannen virstan arvoitulsessa valotetaan nimittäin niin Morsen aikanaan epäonnistuneita yliopisto-opintoja kuin hänen nuoruutensa rakkauselämäänsäkin, ja nämä takautumat syventävät sitä traagisen sankarin muistomerkkiä, joka Morsesta romaanisarjan edetessä vähitellen muodostuu.

Menneisyytensä kanssa romaanissa painiskelevat muutkin kuin Morse, ja loppukokeiden tuloksia jännittävää yliopistoa ravisteleva katoamisten ja murhien sarja saa alkusysäyksensä niinkin kaukaa kuin El Alameinin taisteluista vuonna 1942. Tämänkaltaisessa sivistyksen ja historian ristisiitoksessa Morse on luonnollisesti parhaimmillaan, ja kun kirjailijakin tuntuu tuntevan Oxfordilaisen yliopistomiljöön, saadaan loppukokeiden tulosten julkistamisen ympärille punottua varsin näppärä murhamysteeri.

Sen sijaan professoreita turmioon syöksevän prostituution ja alamaailman kuvauksessa Dexter on aika lailla heikommilla. Osan taitamattomuudestaan hän onnistuu sysäämään maailman viettelyksistä hämmentyneen sankarinsa niskaan, mutta ihan riittävästi Dexter ehtii silti todistella kömpelyyttään kohtauksissa, joiden pitäisi tarjota lukijalle ´´kiduttavan houkutteleva tilaisuus tutustua korkean tason haureuteen. ´´

Huomattava tosin myös on ettei Dexter ole koskaan ollut mikään sulava kynäniekka, joka on lumonnut lukijoitaan taitavalla tekstillään. Hänen vahvuutensa on ollut taitavasti sommitelluissa arvoituksissa, joissa lukija on voinut luottaa vihjeiden ja johtolankojen oikeellisuuteen. Tällä kertaa osaa tekstin kömpelyydestä voidaan sitäpaitsi syyttää kääntäjää ja teoksen kotimaista kustantajaa. Monet tekstin lapsukset kun olisi yksikin huolellinen oikolukukerta varmasti paljastanut.

POLITIIKKA ON PAHINTA HUUMETTA (julkaistu Porin Sanomissa 26.11.2006)

2007-01-29T11:51:00.000-08:00

Ikärajat ovat hankala juttu. Jotenkin ne ovat vain aina vedetty väärään kohtaan. Elämän ensimmäiset parikymmentä vuotta tuntuu siltä, että kaikki mielenkiintoiset jutut on kätketty liian korkeiden ikärajojen taakse, ja sitten kun ikää alkaa olla riittävästi, huomaa etteivät ne asiat nyt oikeastaan niin mielenkiintoisia olleetkaan. Kielletyistä asioista katoaa särmä sen saman tien kun niistä tulee sallittuja.

Kaikki eivät tunnu tätä itsestäänselvyyttä ymmärtävän. Onhan äänestysikärajaakin haluttu laskea, jotta yhä useampi nuori voi jättää äänestämättä. Mitään muuta motiivia tuolle ikärajan laskemiselle ei nimittäin voi olla. Sillä jos nuorten äänestysaktiivisuutta halutaan kohottaa pitää nimenomaan painottaa sitä, että äänestäminen on kielletty alle 18-vuotiailta. Tällöin puolet 16-vuotiaista änkeää äänestyspaikalle lainatuilla tai väärennetyillä papereilla.

Myös mainonta voisi tukea mielikuvaa, että äänestäminen ei ole mikään velvollisuus tai oikeus, vaan ennemminkin aika epäilyttävää ja vaaralista touhua. TV-mainoksissa voitaisiin näyttää vaalitilaisuutta pitävää ehdokasta, joka epätoivoisesti yrittää päästää juttusille häntä väistelevien jalankulkijoiden kanssa. Loppuun teksti: Politiikka tuhoaa omanarvontuntosi nopeammin kuin heroiini! Myös poliitikkojen puheita ja kirjoituksia voitaisiin lainata, ja sitten ruutuun astuisi valkotakkinen setä, joka sanoisi: ´´Ennen hänkin ajatteli aivan selväjärkisesti.´´

Tietenkään pelkkä K 18 -leima ei riitä, vaan täytyy myös pitää huolta, että tuote vastaa niitä mielikuvia, joita K 18 -status herättää. Helpointa olisi järjestää äänestyspaikoille seksiä, väkivaltaa ja alkoholitarjoilua, mutta tässä olisi se vaara, että vaaleista tulisi vain yksi tapahtuma muiden joukossa.

Rikosromaani iltapäivälehden tapaan (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2006)

2007-01-29T11:34:00.000-08:00

Juha Numminen: Iskijä. WSOY 2006

Suomalaisen jännitys- ja rikoskirjallisuuden taso on noussut viime vuosina. Kirjojen kuvaamat rikokset ovat sijoittuneet yhä luontevammin suomalaiseen nykytodellisuuteen, ja kamarinäytelmämäisistä murhaajan etsimisleikeistä on siirrytty rikollisuuden realistisempaan kuvaukseen. Samalla tämä on tarkoittanut sitä, että monet vanhat ja hyvänäkin pidetyt tekijät ovat menettäneet painoarvoaan.

Yksi näistä aavistuksen sivuraiteille joutuneista on 19 rikosromaania julkaissut Juha Numminen. Kovankin kynämiehen maineessa oleva Numminen kun onnistuu uusimmalla rikosromaanillaan Iskijä lähinnä vaivaannuttamaan lukijaansa. Jo romaanin lähtöasetelma on kuin tympeää saksalaista tv-sarjatahnaa.

Kerronnan keskiössä on Iskijä lempinimeä kantava kovapintainen, mutta oikeamielinen entinen nyrkkeilijä, joka on vahingossa tappanut lupaavan kilpamoottoripyöräilijän. Tästä vahingosta on aikanaan lavastettu silmitön murhatyö, josta on annettu pitkä vankilatuomio.

Vankilatuomio on jo kärsitty, mutta Iskijän kärsimykset eivät ole vielä ohi. Rikollisjärjestöjen välienselvittely imaisee Iskijän mukaansa väkivaltaiseen tapahtumaketjuun, josta osansa saavat niin kauniit mutta kylmät naiset, lipevät liikemiehet kuin epärehelliset asianajajatkin. Henkilögalleria onkin kuin suoraan iltapäivälehden lööpeistä, ja heidän kuvaustapansakin muistuttaa lööppien näennäiskriittistä ja helposti lähestyttävää tyyliä.

Liian tuttuja
henkilöitä?

Edes Nummisen vakiohahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen, rikosylikonstaapeli Sami Salakka tai rikostoimittaja Make Sarkala eivät saa kirjailijaa syttymään kaunokirjallisuudelle ominaiseen henkilökuvaukseen. Tuntuukin kuin Numminen olettaisi, että jokainen tuntee nämä hänen luomansa hahmot jo ennalta, joten yhtään ylimääräistä lausetta ei heidän kuvaamiseensa tarvita. Lähinnä henkilöt tuntuvatkin olevan olemassa vain yllättäviä juonenkäänteitä varten.

Romaanin juonenkäänteetkään eivät ihan sulavasti kirjan sivuille taitu. Toistoja ja takautumia Numminen käyttää kuin pakottaakseen lukijan huomion kiinnittymään haluamaansa suuntaan, ja se romaanin suurin pahiskin tuodaan loppuratkaisuun kokonaan romaanin ulkopuolelta.

Tätä ratkaisua voisi tietysti yrittää kiitellä arvoitusdekkarin lajityyppisääntöjen rikkomisesta, mutta kaltaistani kyynistä lukijaa jäytää epäilys, ettei Numminen ole itsekään ollut kirjoittaessaan varma romaaninsa murhaajista. Sen verran outoja johtolankoja hän on nimittäin romaaninsa matkan varrelle sirotellut.

Itäkeskuksen Nostradamus kohtaa Big Brotherin (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.11.2006)

2007-01-29T11:20:00.000-08:00

Hannu Salama: Elämän opetuslapsia IV. Otava 2006

Lukiessa Elämän opetuslapsia IV -romaania mielen valtaa kiitollisuus siitä, että Hannu Salama on yhä olemassa. Niin harvinaista herkkua kirjallisuudelta maistuvat romaanit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Elämän opetuslapsia -sarjahan on ensimmäisestä osastaan lähtien ollut yksi mielenkiintoisimmista ja haastavimmista proosajärkäleistämme. Sen ainutlaatuinen tapa yhdistellä kirjailija Harri Salmisen arkipäivää, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja verbaalisella ilotulituksella maalattua ´´myyttishistoriallisen kristinuskon viraltapanoa´´ on lyönyt kipinää älyä arvostavan lukijan tajunnassa. Nuo kipinät ovat sitten toisinaan sytyttäneet roihuun ajatusprosesseja, jotka ovat pakottaneet näkemään maailman kokonaan uudella tavalla.

Sarjan uusimmassa ja alunperin ehkä viimeiseksikin aiotussa osassa tuo kristinuskon viraltapano, vaihtoehtoevankeliumiksikin kutsuttu osuus on kuitenkin kuihtunut taka-alalle. Sen paikan on ottanut kuvaus Harri Salmisen vankeudesta ja kuulusteluista. Kuulustelujen tavoitteena on todistaa Harri Salminen syylliseksi maanpetturuuteen. Näihin syytöksiin kun löytyy aihetta niin Harri Salmisen vasemmistolaisesta taustasta kuin hänen oikeaan osuneesta ennustuksesta WTC-iskuistakin. Sen verran rankkoja ennustuksia Salminen myös tulevaisuudestamme esittää, että ihan suotta häntä ei kirjassa tituleerata itäkeskuksen Nostradamukseksi.

Jollakin tapaa oireellista myös on, että nämä Salmisen kuulustelut toteutetaan kuin television Big Brother -ohjelma. Salmisen vanhoista vihamiehistä ja -naisista koostuva yleisö on tosin konkreettisesti paikalla ja tekniikan ylivalta ihmiseenkin on vielä paljon totaalisempaa kuin pelkkä kameran valvova silmä.

Pinnan alla
kaikki ei ole hyvin

Maanpetturuussyyte luonnollisesti kuljettaa ajatukset niihin syytteisiin ja syytöksiin joihin kirjailija Hannu Salama on joutunut pitkän uransa aikana vastaamaan. Tälläinen rinnastus on kuitenkin turhan yksioikoinen, sillä eihän Salaman jälkirealistinen proosa ole koskaan ollut niin suoraviivaista kuin ensivilkaisu olisi antanut ymmärtää.

Nytkin Salmisen kuulusteluista kehittyy yksinkertaisen vihamiehille kuittailun sijasta huima sukellus yhteiskuntamme kätkettyyn ytimeen, niihin salaisuuksiin jotka tätä maata koossa pitävät. Harri Salmisen lapsuus ja nuoruus, taustalle varjojaan langettava kirkko ja yllättävänkin monessa muodossa romaaniin osaa ottavat sota ja armeija tekevätkin romaanista Hannu Salaman henkilökohtaisen version koti, uskonto ja isänmaa -teemasta. Mikään yllätys ei varmaankaan ole, että tässä romaanissa nuo määreet kätkevät taakseen aivan muuta kuin sitä perinteistä liturgiaa.

Romaanin realistisimmissa osissa kertojana toimii Harri Salmisen ´´kohtuullisen älykäs kuntosalituttava´´, joka ikäänkuin astuu Harri Salmisen kadottua tämän elämään. Salmiselta kun ei ole jäänyt jälkeensä kuin kaikkien himoitsemat päiväkirjat ja omaelämäkerrallinen romaanikäsikirjoitus, josta taas kukaan ei ole kiinnostunut. Se miten nämä realistiset jaksot ristivalottavat koko romaanin uudelleen tarjoaakin minulle syyn lukea Elämän opetuslapsia IV kolmannen ja ainakin vielä neljännenkin kerran.

Pohjoinen ahdistus saa uusia sävyjä (julkaistu Satakunnan Kansassa 7.11.2006)

2007-01-29T11:08:00.000-08:00

Hanna Hauru: Muuttoliike. Like 2006

Hanna Haurun pätkiskokoelma Muuttoliike on selvä laajennus Haurun aiempaan tuotantoon. Sävyjä on aiempaa enemmän, ja erityisesti huumori on nyt löytänyt luontevan osansa Haurun tekstissä. Tuntuu myös kuin Hauru katselisi miniatyyrikertomustensa tapahtumia etäämpää kuin ennen, ja ahdistus joka oli ennen läsnä miltei jokaisessa Haurun lauseessa, olisi nyt saanut intohimoisen myötäeläjän sijasta tarkkanäköisen kuvaajan.

Pohjoinen ahdistus on silti yhä olennainen osa Haurun proosaa. Suvaitsemattomuus rajaa kokoelman henkilöiden elämää siinä kuin köyhät ja ankarat olosuhteetkin, ja kiihkouskovaisuuden ja alkoholismin väliltä ei tunnu kovin monta vaihtoehtoa löytyvän. Kokoelman kuvaama muuttoliike heilahteleekin rajusti juuri näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Maantieteelliset vastinparinsa nämä vaihtoehdot saavat useimmiten maaseudusta ja kaupungista, vaikka novellissa Jumalan uskossa Hauru riemastuttavasti antaakin päähenkilönsä kohdata jumalan kaupungin baarien ja niiden mukanaan tuomien irtosuhteiden pyörteissä. Tässä novellissa Hauru myös esittelee taitavimmin uutta bravuuriaan pikaelämäkertaa, sillä novellin päähenkilön HIV:n sairastuminen, siitä parantuminen, uskoon tuleminen ja Pelastusarmeijan sotilaaksi ryhtyminen kuvataan tempolla, joka väistämättä tuo mieleen Petri Tammisen esikoisteoksen Elämiä. Esimerkkinikin tosin paljastaa, että Tammisen arjen dramatiikka on jonkin verran hienovireisempää kuin Haurun suosimat juonenkäänteet.

Ratkaisuja löytyy
yllättävistä suunnista

Maaseudun ja kaupungin välillä edestakaisin virtaavaan muuttoliikkeeseen Hauru kirjoittaa vain muutaman poikkeuksen, mutta ne ovat sitäkin hauskempia ja oivaltavampia. Novellissa Äidinmaito sisarpuolet muuttavat Neuvostoliittoon ja löytävät sieltä paremman elintason ja aitoa naisten keskistä toveruutta. Novellissa Musta mies kertojan isoäiti taas muuttaa Etiopiaan, koska hän on kuullut, että vanhoja naisia pidetään siellä arvossa.

Yleisimminkin ottaen kokoelmassa on kyse ennenkaikkea naisten yrityksistä muuttaa elämäänsä, ja nuo muutokset eivät totisesti ole aivan sitä, mitä huomattavasti kevyemmän sarjan kirjoittajat muutoksena tarjoilevat. Haurulla kun on aina ollut taito luoda kokonaan omia maailmojaan. Tällä kertaa Haurun kuvaama maailma tuntuu kuitenkin aiempaa tutummalta ja helpommin lähestyttävältä.

Ihmissuhderintamalta ei mitään uutta (julkaistu Satakunnan Kansassa 3.11.2006)

2007-01-29T10:55:00.000-08:00

Mauri Paasilinna: Vihkiloma. Gummerus 2006

Mauri Paasilinnan jatkosodan aikaan sijoittuva romaanisarja on jo edennyt kolmanteen osaan, ja Vihkiloma jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Korpivaellus jäi. Sankarikersantti Veikko Valkama heräilee vaikeasti haavoittuneena sotilassairaalassa, ja jo ensimmäisissä houreissa hänen silmiinsä nousee kuvia häntä niin tylysti saksalaisupseerin kanssa pettäneestä Eila Leppäsestä, jonka silmät ´´jostain kumman syystä läikehtivät myös läheisyyttä ja lämpöä. ´´ Ihan yksipuolisia nämä tunteet eivät ole, sillä omalla tahollaan Eilakin jo ajattelee Veikosta näin: ´´Veikon olisi voinut panna koska tahansa komeimpien saksalaisten upseerien rinnalle, ja vaikka hän ei yhtä sliipattu ollutkaan, korvasi jämerä miehekkyys kyllä prässit ja saappaiden kiillon. ´´

Tätä jo ensimmäisessä osassa rikottua nuorta rakkautta ollaan siis kovasti saattelemassa yhteen, mutta koska Paasilinna tuntuu haluavan tähän romaanisarjaan ainakin vielä yhden osan, ihan suorinta tietä yhteisen katon alle ei tietenkään voida mennä. Niinpä Veikkokin ehtii mennä naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan kanssa, mutta Eilan miehessä aikanaan sytyttämä mustasukkaisuus riivaa tuota suhdetta niin, ettei se oikein ehdi saada ilmaa siipiensä alle.

Eila taas kamppailee opintojensa ja aviottoman lapsensa kanssa pommitusten piinamassa Helsingissä, ja nuo pommitukset saavatkin aikaan dramaattisen onnettomuuden hänen elämässään. Paasilinnan tapaan tämä onnettomuus esitellään jonkinlaisena jumalallisena rangaistuksena Eilan aiemmasta siveettömyydestä, vaikka se itseasiassa johtuukin vain hänen typeryydestään.

Klisheinen vai
lajityyppisidonnainen?

Ihmissuhderintamalta ei siis mitään uutta, mutta muilta osin Vihkiloma petraa edeltäjiinsä nähden. Sotakuvauksissa alkaa olla aito tappamisen meininki, eikä sotiminen tunnu enää pelkältä luontoretkeilyn sivutuotteelta. Myös taistelutahdon asteittaisen murtumisen Paasilinna kuvaa hyvin, ja muutenkin sota-ajan henki on nyt jotain enemmän kuin pelkkiä saksalaisten kanssa liehakoivia suomalaisneitoja.

Toki Vihkilomassa sotaromaaninakin omat rasittavuutensa on, mutta ne ovat niin lajityyppisidonnaisia, että niistä on kai turha alkaa narista. Suomalainen, luokkatietoinen sotaromaanihan kuuluu kirjoittaa niin, että kouluja käymätön rivisotilas näkee puolustuksen aukot ensisilmäyksellä paremmin kuin siihen koulutuksen saanut upseeri. Samoihin sääntöihin kuuluu kaiketi myös, että johtavien upseerien kuuluu olla silloin pelaamassa tennistä, kun herrojen kiukkuiseksi piinaama jermu vastaanottaa vihollisen ratkaisevaksi aikomaa hyökkäystä.

YLEN HYVIÄ IDEOITA (julkaistu Porin Sanomissa 29.10.2006)

2007-01-29T10:45:00.000-08:00

Televisiolupa-asiat ovat olleet tapetilla. Ministerien lupia tutkittiin, ja moni tavallinenkin taneli hankki luvan siinä pelossa, että kateellinen naapurikin rientää harjoittamaan tutkivaa journalismia. Maassa pitäisi siis kaiken olla hyvin, kun kerran ministerit ovat kunniallisia ja kansalaisetkin ovat sankoin joukoin palanneet Yleämme rahoittamaan.

Ihan näin auvoisasti asiat eivät kuitenkaan ole, ja syypää tähän on nuoriso. Tämä aina niin epäilyttävä ihmisryhmä on nimittäin huomannut, että ajan saa kulumaan ilman telkkaakin. Netistähän saa viihdykettä ruudulle ja möykkää korviin tuhat määrin enemmän kuin mitä Yle pystyy tarjoamaan.

Mutta ei hätää! Valppaat virkamiehemme ovat keksineet tavan, millä Ylen Moolokin kita saadaan täytettyä, vaikka kukaan ei Ylen palveluja käyttäisikään. Nämä yhteisen edun vaalijat ovat nimittäin väsäämässä laajakaistaveroa, jolla saadaan niin televisiottomat opiskelijat kuin pienyrityksetkin sponsoroimaan Kesäillan valssia ja muuta korvaamatonta kotimaista kulttuurituotantoa. Opetus- ja viestintäministeriöstä tosin vakuutetaan, ettei kyseistä veroa ole v i e l ä tulossa, mutta tiedämmehän me ministeriöiden miesten luontaisen vaatimattomuuden.

Idea tälläisestä korvaavasta verosta on nimittäin niin loistava ja niin härski, ettei sitä yksinkertaisesti voi jättää käyttämättä. Tälläinen verohan antaa Ylelle mahdollisuuden rahastaa materiaalista, jonka tekemiseen tai jakelemiseen se ei ole sijoittanut senttiäkään. Vai kuvitteleeko joku, että esim. eduskunnan kyselytunteja imutetaan netistä piuhat punaisena?

Tämä korvaava vero on myös jatkojalostettavissa. Kirjoille, urheilutapahtumille ja vaikkapa jumalanpalveluksille voidaan tulevaisuudessa määrätä lisälasku sillä perusteella, että nämä aktiviteetit voivat osaltaan vähentää televisionkatselijoita.

Ihmisen ja jumalan pojista (julkaistu Satakunnan Kansassa 29.10.2006)

2007-01-29T07:58:00.000-08:00

Jukka Pakkanen: Tinasotamiehen poika. Like 2006

Syksyllä 2003 kirjoitin Jukka Pakkasen Muuan Jeesus -romaanin olevan ´´niin loppuun asti kehitelty, että on helppo aistia jonkun nyt loksahtaneen täydellisesti kohdalleen´´, ja vasta ajan tuoma ymmärrys osoitti, kuinka vähättelevä osasinkaan olla. Muuan Jeesus ei nimittäin ollut tuotteen tapaan kehitelty, vaan elävän organismin tapaan koko ajan kehittyvä. Tuohon johtopäätökseen olen tullut, sillä Muuan Jeesus on jäänyt elämään tajuntaani ja kasvanut omin avuin yhdeksi viime vuosien väkevimmistä lukukokemuksistani.

Nyt kun kirjoitan Jukka Pakkasen Tinasotamiehen poika -romaanista, olen vähän samanlaisen ongelman edessä. Haluaisin arvottaa romaanin hyväksi, mutta pelkään taas kirjoittavani latteuden. Mielessäni nimittäin kalvaa aavistuksen omainen epäilys, että Tinasotamiehen poika on vielä sitäkin parempi.

Muukin kuin armottoman kova taso yhdistää näitä kahta romaania. Muuan Jeesuksessa Pakkanen kirjoitti siitä Jeesuksesta, joka löytyy useimmista meistä, ja uskonnollisesta kuvastosta on taas kyse. Nyt Pakkanen kuitenkin kirjoittaa siitä rajasta, joka jumaluuden ja ihmisen väliin useimmiten jää, ja ajoittain se raja muistuttaa epäilyttävästi hulluutta.

Särkyneet kuvat,
eheyttävät sanat

Rajalle, reunalle ja niiden yli ajautuminen onkin Tinasotamiehen pojan hallitsevia teemoja. Romaanin keskeisimmät henkilöt, epäuskonsa kanssa kamppaileva pappi Viktor ja hänen valokuvaajapoikansa Kristo, kulkevat molemmat lähellä oman elämänsä reunaa ja niin kaukana toisistaan, ettei vertaus ristillä jumalansa hyljeksintää itkevään Jeesukseen ole ollenkaan kaukaa haettu. Ymmärrystä siinäkin itkussa isän ja pojan välille haetaan.Välittäjänä isän ja pojan välisessä ymmärryksessä on isän kirjoittama päiväkirja, jota poika lukee seuratessaan Italiaan kadonneen isänsä jälkiä. Kyseessä on siis sanan voima maailmojen, todellisuuksien luojana, mutta läsnä on koko ajan myös kuva.

Kuvaa edustaa tietenkin valokuvaajapoika, mutta myös muunlaiset kuvat, kuvaukset ovat romaanissa vahvasti läsnä. Tinasotamies on Viktorin isän särkyneen haaveen deskriptio, ja vähän samaa edustaa krusifiksi Viktorille. Kuva onkin koko ajan romaanissa jotain tavoittamatonta tai palapeliin tapaan särkynyttä, kun taas eheys saavutetaan sanojen kautta. Siksi onkin miltei terapeuttista, kun romaanin lopussa on taas niin selkeästi sanojen aika.

Oi maamme Suomi (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.10.2006)

2007-01-29T07:49:00.000-08:00

Arto Paasilinna: Kylmät hermot, kuuma veri. WSOY 2006

Maailma ja maailmankatsomuksemme henkilöityvät. Käsitämme maailman yhä enenevässä määrin tv-sarjan tapaan toimivaksi ihmissuhdedraamaksi, jossa asiat ovat olemassa vain niitä edustavien ihmisten kautta. Jotain tuollaista voisi kuvitella Arto Paasilinnan ajatelleen suunnitellessaan uusinta romaaniaan Kylmät hermot, kuuma veri, sillä tässä romaanissa kerrotaan Suomen historia veljessodasta aina 1990-luvun alkuun saakka tasan yhden henkilön kautta.

Kokkolalaiseen kauppiasperheeseen syntyy nimittäin 1918 poika, joka on mukana niin käymissämme sodissa kuin pienemmissäkin säpinöissä, joita maamme lyhyeen historiaan on ihan kiitettävästi mahtunut. Niinpä romaanin päähenkilö Antti Jalmari, jota tietenkin tarpeen vaatiessa voidaan myös kutsua Andreas Hjalmariksi, ehti huomattavan vaurastumisen lomassa ja ennenkuin hänestä tulee arvostettu valtiomies taltuttaa muun muassa lapuanliikkeen kyyditykset, osallistua asekätkentään ja melkein voittaa olympiakultaa.

Kuvaan tietysti kuuluu, että kaikkea Antti Jalmarin toimintaa ohjaa syvä sosiaalidemokraattinen vakaumus, jonka tuomalla oikeutuksella rökitetään niin yhteiskuntarauhaa häiritseviä lahtareita kuin perherauhaa häiritsevää taistolaispoikaakin. Neekerilapsen synnyttänyt tytär saa sentään jäädä rökittämättä, kun Antti Jalmarinkin on myönnettävä, että se pentu on kaikesta huolimatta mukava ja oppii suomeakin. Suomalainen suvaitsevaisuuskin on siis saatu sujuvasti ujutettua romaaniin mukaan.

Halutessaan tälläistä yhden miehen show´ta voisi tietenkin kutsua allegoriaksi suomalaisuudesta, meistä suomalaisista. Mutta koska tylsämielinen kirjallisuuskriitikko olettaa onnistuneella allegorialla olevan idean lisäksi myös edes aavistuksen toteutusta, en pysty tuotakaan latteutta ihan vakavissani kirjoittamaan. Kylmät hermot, kuuma veri on nimittäin pelkkä synopsis, romaanin rungoksi suunniteltu kohtausluettelo, joka on yhtä kaukana kirjallisuudesta kuin rakennuspiirustus on valmiista talosta.

Erityisen raastavaa tämän teelmän lukeminen on niille, jotka tuntevat Arto Paasilinnan tuotantoa kauempaa kuin viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Kaksikymmentä vuotta sitten Arto Paasilinna olisi nimittäin kirjoittanut näistä samoista aineksista oikein mojovan romaanin.

Historiasta on hyvä ammentaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.10.2006)

2007-01-29T07:40:00.000-08:00

Taavi Soininvaara: Marsalkan miekka. Tammi 2006

Taavi Soininvaaran Marsalkan miekka -romaanin lähtökohta on mielenkiintoinen. Vanhalla ja sairaalla suomalaisella jatkosodan veteraanilla on hallussaan vuosisatojen ajan koottu kirjallinen dokumentti, joka todistaa Venäjän ja Neuvostoliiton hallitsijoiden hirmuteoista aina Iivana Julman ajoista asti. Sen jälkeen kun dokumentti on joutunut suomalaisten haltuun, sillä on monesti kiristetty maallemme lisää liikkumatilaa suuren itänaapurimme kainalosta. Muunmuassa Porkkalan ennenaikainen palautus on tälläisen kiristyksen ansiota.

Venäjän turvallisuuspalvelu FSB ja Venäjän ortodoksinen kirkko pääsevät Marsalkan miekaksi kutsutun dokumentin jäljille, ja suurta salaisuutta hallussaan pitänyt vanhus ymmärtää, että Marsalkan miekan on aika siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Onneksi hänellä on jo pitkään ollut suunnitelma, jonka avulla salaisuus voidaan siirtää niin, että tuo poliittinen valttikortti säilyy edelleen suomalaisilla.

Suunnitelma on epäuskottavan monimutkainen, ja sen on sitä oltavakin, jotta tarinaan saadaan ujutettua väkivaltaisten venäläissotilaiden ja vallanhimoisten kirkonmiehien lisäksi kovasti Putinin oloinen Venäjän presidentti ja Soininvaaran vakiosankari Arto Ratamo. Terveysongelmien kanssa painiva Ratamo on tosin tällä kertaa niin pahasti sivuraiteilla, että voi epäillä Soininvaaran ottaneen hänet mukaan seikkailuun vähän kuin vanhasta muistista. Ratamoon sivuosaan joutuminen ihmetyttää senkin vuoksi, että entiselle virustutkijalle olisi voinut kuvitella isompaakin roolia tarinassa, jonka keskeisiin uhkakuviin kuuluu lintuinfluenssasta kehitetty bioase.

Dan Brown kohtaa
Selma Lagerlöfin

Innoittajaa tälläiseen kätketyn historiallisen tiedon varaan rakentuvaan romaaniin ei tietenkään tarvitse kauan miettiä. Onhan Da Vinci -koodin lihottama pankkitili motivoijien parhaimmistoa.

Ihan samantasoista menestystä Marsalkan miekalle ei tosin uskalla povata, sillä markkinoiden pienuuden lisäksi sitä rasittaa Soininvaaralle epätyypillinen kotikutoisuus. Marsalkan miekan seuraavaksi haltijaksi suunnitellun historian professorinkin ammattitaito tuntuu kopsatun Wikipediasta hakusanoilla ´´Suomen kuninkaat.´´ Muutenkin suomalaisten pirunkirkkojen ja linnavuorien välillä suhaava romaani tuo mieleen ennemminkin Selma Lagerlöfin maantietoa paasaavan Peukaloisen retket kuin Soininvaaran aiemmat turboahdetut thrillerit.

On tosin syytä muistaa, että kohtuullisen romaanin suurin vihollinen on sille asetetut liian kovat odotukset.

TYÖVOIMAN VAPAASTA LIIKKUVUUDESTA (julkaistu Porin Sanomissa 24.9.2006)

2007-01-29T07:34:00.000-08:00

Olen ollut murhemielellä viime päivinä. En siksi että minulla olisi mennyt mitenkään tavallista huonommin, vaan empaattisena miehenä olen murehtinut muiden murheita. Siis heidän joilla on taskussaan puolueen jäsenkirja.

Tekin olette varmasti huomanneet, että jäsenkirjan omistavilla on nykyään vakavia työllistymisongelmia. Ei riitä että on pätevä johonkin virkaan. Sen lisäksi on täytynyt käydä vielä niin hyvä säkä, että on jo vuosia sitten osannut valita taskuunsa oikeanlaisen jäsenkirjan. Paikalleen jämähtäneille tämä ei ole tietenkään mikään ongelma. Porissakin pärjää sujuvasti samalla jäsenkirjalla koko elämänsä. Mutta työvoiman liikkuvuutta tämä rajoittaa. Ei demarien jäsenkirjalla kepulaisenemmistöisen kaupungin pomoksi ruveta. Ihmettelenkin miksi tähän ongelmaan ei ole tartuttu, kun kuitenkin tavallisten duunareittenkin liikkuvuutta on ehdotettu helpotettavan kaikennäköisillä muuttoavustuksilla.

Tietenkin on niin, että suuret ajatukset tarvitsevat synnyttäjikseen suuria ajattelijoita. Eivät siihen tehtävään pysty mitkään tavalliset heinäluomat ja pekkariset. En nyt tässä yhteydessä viittaa suuriin ajattelijoihin ainoastaan viitatakseni itseeni vaan mielessäni on ennenkaikkea Satakunnan pieni suuri mies: Sampsa Kataja!

Sampsahan on tehnyt Satakunnan Kokoomuksesta jäsenkirjojen vaihtokauppaan erikoistuneen kirpputorin, jossa jäsenyyden vaihto käy kätevästi ilman turhia koukeroita. Alkuvaiheessa kirpputorin asiakkaiksi on lähinnä hakeutunut Helsinkiin töihin haikailevia naisihmisiä, mutta lopullisena tavoitteena on todellinen jäsenkirjatavaratalo, josta kuka tahansa voisi löytää nostetta uralleen ikään, sukupuoleen tai aatemaailmaan katsomatta.

Maailma kuin painajainen (julkaistu Satakunnan Kansassa 24.9.2006)

2007-01-29T07:24:00.000-08:00

Armas Alvari: Varmat tapaukset. Tammi 2006

Esikoiskirjailija Armas Alvarin novellikokoelma Varmat tapaukset alkaa leppoisasti. Julkisuudelta ja kaupalliselta menestykseltä välttynyt pitkän linjan kirjailija tulee pitämään yleisöluentoa paikkakunnalle, joka yhden vuosikymmeniä sitten kirjoitetun lauseen vuoksi haluaa omia kirjailijan omaisuudekseen. Tilanteessa hehkuu surumielisyydellä sävytetty komiikka, ja lukijan odotukset kokoelmaa kohtaan muotoutuvat sen mukaisiksi.

Odotukset kuitenkin murtuvat pala palalta. Jo avausnovellin pinnan alta on löydettävissä lapsuuden synnyttämiä henkilökohtaisia traumoja. Kokoelman päättävässä novellissa Parveke eletäänkin sitten jo koko yhteiskunnan sisäistämää painajaista, jossa muukalaisviha ja rasismi ovat kansakunnan ainut koossapitävä voima. Näiden ääripäiden välissä on sitten novelleja, joissa poika epäilee isänsä yrittäneen ampua hänet, toinen poika on lapsena nähnyt äitinsä tappavan isän ja ilmeisesti eräässä novellissa kuvataan äitinsä tappaneen pojan särkynyttä ajatusmaailmaa.

Varmat tapaukset on siis matka valosta kohti pimeyttä, yksityisestä kohti yleistä, mutta ennenkaikkea se on kuvaus menetetyn yhteisöllisyyden maailmasta. Kokoelman perheet ovat pelkkiä ihmissuhdeverkostojen risteyspaikkoja, eikä henkilöiden välinen vuoropuhelukaan yleensä kykene luomaan mitään yhteyttä henkilöiden välille. Sanat yleensä sinkoilevat keskustelukumppanin ohi ja keskustelu muistuttaa vuoropuhelua vain rytmiltään.

Yleensähän tälläisiä tarinoita on totuttu lukemaan suurkaupungeista, ja yhtenä Armas Alvarin ansiona pidänkin sitä, että hän saa niin luontevasti siirrettyä suurkaupunkilaisen sielunmaiseman suomalaisen pikkukaupunkiin. Esimerkiksi novellissa Hyvän ihmisen remontti on sellaista mielen täyttävää autiutta, ettei kertomuksen pikkukaupunkimiljöö tunnu yksinkertaisesti riittävältä sille.

Kokoelma rakentuu toisiinsa limittyvistä novelleista, jossa edellisen novellin päähenkilöstä saattaa tulla seuraavan sivuhenkilö. Ratkaisua on pidettävä onnistuneena, vaikka se ei yksittäisten kertomusten tasolla mitään lisäarvoa teokseen tuokaan. Kertomusten väliin tämä ratkaisu kuitenkin rakentaa kokonaisen maailman.

Puistonpenkiltä rikoksia ratkomaan (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.9.2006)

2007-01-29T07:14:00.000-08:00

Risto Juhani: Vastarannan kiiski. Like 2006

1972 esikoisromaaninsa julkaissut ja vasta nyt 2000-luvulla kirjailijana uudelleen aktivoitunut Risto Juhani on passittanut vakiosankarinsa komisario Paavo Iisakki Pesosen lyhyelle tauolle. Tuoreella Vastarannan kiiski -romaanilla on nimittäin uusi päähenkilö. Ulkoministeriössä työskentelevä juristi Sakari Kiiski, joka romaanin alussa saa potkut ilmeisen epäselvissä olosuhteissa.

Omat faninsa tämäkin hahmo varmasti löytää. Onhan Sakari Kiiski aikamoinen snobi, ja hän tuntee sekä gourmet-keittiöiden että kalliiden viinikellareiden salat. Tämäntapaisia päähenkilöitähän dekkariharrastajat tapaavat kutsua tyylikkäiksi. Sitäpaitsi romaanin käsikirjoitus on jo ehtinyt voittaa menneenä kesänä Kouvolan dekkarikilpailunkin. Enemmän tuo voitto kuitenkin kertoo kilpailun tasosta kuin mistään muusta.

Vastarannan kiiski ei ole nimittäin dekkari vaan ennemminkin kuin kesäteatterin leppoisuuteen sovitettua Taavi Soininvaaraa. Kuviot ovat Soininvaaran tapaan isoja ja maailmanpolitiikkaa syleileviä, sillä sankarin vastustajiksi löytyvät niin suomalaisten lempiviholliset Venäjä ja EU kuin jo selkäpiitä karmivat nimetkin valinneet Ikuisen Elämän Temppeli ja Moraalisen Varustautumisen Unioni.

Nuoremmista kollegoistaan Juhani kuitenkin eroaa siinä, että kun tarinan sankari ja pahikset on nimetty, ei juonen kehittelystä enää sen jälkeen välitetä. Romaania vain kuljetetaan kohti loppuratkaisua lähinnä eritasoisia lounaita vertaillen ja ikkunasta pahaa maailmaa katsellen.

Romaaninsa yksityiskohtiin Juhani suhtautuu kiusallisen välinpitämättömästi. Vastaamatta muun muassa jää, miksi Sakari Kiiski oikeastaan erotetaan ja mitä ulkoministeriön luihut nousukkaat Brysseliin tai Brysselistä rahtaavat.

Romaanin maukkaimmin kirjoitetut sivut löytyvätkin heti kirjan alusta. Uransa menettänyt Sakari Kiiski ajautuu rappioalkoholistiksi ja haikailee keisarillisen Venäjän loistoa puistonpenkillä likööriä kitaten. Valitettavasti tämä hyvin alkanut alkoholistin ura kuitenkin katkeaa liian nopeasti kun hymynkaretta silmäkulmissaan kantava nainen päättää, mitä Sakari Kiiski oikeastaan elämältä haluaa.

Yksinäisyys on vakava juttu (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.9.2006)

2007-01-29T06:57:00.000-08:00

Kari Hotakainen: Huolimattomat. WSOY 2006

Kari Hotakaisen uusin romaani Huolimattomat on hämmentävä kirja ja on sitä ennenkaikkea siksi, että sen on kirjoittanut Kari Hotakainen. Huolimattomat ei ole nimittäin hauska. Taisin itseasiassa hymyillä kerran lukiessani sitä.

Lukijan hämmentäminen ei ole tietenkään huono asia, eikä kunnianhimoinen kirjailija ole mikään posetiivi, joka pyörittää samaa renkutusta vuodesta toiseen. Niinpä Huolimattomat-romaanin vakavuuskaan ei ole humoristin epäonnistuminen, vaan ilmeisesti alun perinkin vakavaksi tarkoitettu puheenvuoro.

Romaanin vakavuuteen on nimittäin syynä romaanin aihe. Yksinäisyydestä kertovan romaanin kun olisi vaikea nauraa ilman, että siihen nauruun tulisi ilkkuva sävy. Sellainen sävyhän olisi tietenkin sopimatonta, sillä suomalainen humoristi ei saa olla ilkeä. Ei ainakaan sille taviksellle, joka Kari Hotakaisenkin kirjojen sankari useimmiten on.

Hyvä asiakas
on estoista vapaa

Romaanilla on kolme päähenkilöä. Vanhasta estojen varaan rakennetusta agraari-suomesta irti repäistyt rikoskomisario Antero Mokka, missing link manager Harri Boström ja ihmisten hellyydenkaipuusta itselleen bisneksen tehnyt Leila Korhonen.

He kaikki ovat vanhan ajan airuita uudessa maailmassa, jossa irvokkuus on synonyymi rehellisyydelle ja ihmisestä on tullut joko asiakas tai asiakaspalvelun tuottaja. Kauppaa tässä yhteiskunnassa käydään pääasiassa mielihyväteollisuuden tuotteilla, joita media tykittää verkkokalvoille alati kehittyvän tekniikan suomin valtuuksin.

Tätä tekniikan valjastamista mielihyväteollisuuden tarpeisiin Hotakainen kuvaa ehkä turhankin pitkän mutkan kautta, sillä romaani alkaa vuodesta 1826 ja pitää sisällään niin kameran ja television keksimisen kuin pornoelokuvien ensiaskeleetkin. Ensimmäisillä sivuilla en ollutkaan ollenkaan hajulla, että olen lukemassa nyky-Suomeen sijoittuvaa kolmiodraamaa. Muutenkin romaanin muoto on koko ajan aavistuksen liian levoton.

Ihmisen kokoinen
ja muotoinen loppu

Hotakaisen kuvaamassa estottomassa maailmassa yksinäisyys rinnastuu kovin suoraviivaisesti seksin puutteeseen, sillä muun laista ihmisten välistä yhteisyyttä ei Huolimattomat juurikaan tunne. Tosin kaikki muukin pyörii Hotakaisen kuvaamassa maailmassa seksin ympärillä. Esimerkkinä tästä mainittakoon suomalaiset yritysjohtajat, jotka pitävät vain aavistuksen yliampuvina amerikkalaisen yhteiskuntatieteilijän ajatusta suurpanijoiden ja suurantajien merkityksestä menestyvälle yhteiskunnalle.

Halutessaan Hotakaista voisi luonnollisesti moittia liian helposta ja liian ilmeisestä yhteiskuntakritiikistä, sillä eihän seksin ylikorostumisen huomaamiseen kovin suuria näkijän lahjoja tarvita. Mutta koska Hotakainen on ennenkin onnistuneesti korvannut näkemyksellisyyden nokkeluudella, en koe noita moitteita kiinnostaviksi.

Mieluummin sanonkin että romaanin tarjoama matka kameran keksimisestä kahden ihmisen kosketukseen on tummine sävyineen yllättävänkin kaunis ja romanttinen loppuratkaisukin toimii sinänsä ihan hyvin.

Kaupungin ja kaupunkilaisten kasvukipuja (julkaistu Satakunnan Kansassa 7.9.2006)

2007-01-29T06:35:00.000-08:00

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Otava 2006. Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen

Missä kuljimme kerran -romaanin alaotsikko: Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi, kertoo sen oleellisemman. Ihmisen ja kaupungin epäsuhtaisesta symbioosista on kyse. Romaanin kaupunki on tietysti Helsinki, sillä Helsinkiähän Westö on koko ajan kuvannut ja kuvannut sitä kuin rakastettuaan; rakastettua joka väistämättä jättää varjoonsa kaikki ihmisen kokoiset henkilöt.

Makuasia sitten on, miten tähän Westön kirjallisen jatkumon uusimpaan osaan suhtautuu. Mitään sellaista mitä Westö ei olisi jo tehnyt, Missä kuljimme kerran -romaanissa ei nimittäin ole. Ajoittain se jopa kulkee löysässä käsikynkässä mainion Isän nimeen -romaanin kanssa, vaikka askellus aika lailla raskaampaa onkin.

Mutta totta on myös se, että Westön kerronta toimii, ja luettu alkaa elää ja muuttua koetuksi. Vastattavaksi siis jää, moittiako kirjailijaa siitä, että hän tekee sitä minkä hän osaa niin hyvin.

Maailma sotii,
ihmiset elävät

Romaani alkaa vuodesta 1905 ja päättyy vuoteen 1938 luoden kuitenkin vielä muutaman hätäisen silmäyksen tuleviin sotavuosiinkin. Paljon on siis historian myllerryksen tarjoamaa draamaa tarjolla, jos haluaa tarkkaa ajankuvaa piirtää, ja sitähän Westö haluaa tehdä. Itsenäisyyspyrkimykset, maailmansota ja meitä vielä enemmän ravistellut kansalaissota, ankeissa oloissa pitkään kytenyt sosialismi ja sosialismin vastavoimaksi noussut oikeistoradikalismi luovat hyvät kulissit kymmenien henkilöiden kirjalliselle saippuaoopperalle, jossa yksityinen ja yhteinen kohtaavat ja historia muuttuu kertomuksiksi.

Paitsi faktan ja fiktion sekoittamisella Westö luo toimivaa ajankuvaa myös kielellisellä taituruudellaan, jossa vanhahtavat ilmaisut soljahtelevat sujuvasti paikoilleen luettavuuden juurikaan kärsimättä. Suomennoksen kyseessä ollen tästä kuuluu suuri kiitos teoksen suomentaneelle Katriina Savolaiselle.

Jazzia, urheilua
ja erotiikkaa

Pelkkään maailmanpolitiikan ja sotahistorian kuvaamiseen tai puheenparren imitoimiseen Westö ei kuitenkaan tyydy, vaan hänelle ominaiseen tapaan ajan vyöry otetaan haltuun ennenkaikkea populaarikulttuurin kautta. Niinpä romaani kuvaa myös jazzmusiikin saapumisen ja juurtumisen Suomeen, muodin muutokset ja tietenkin - kun Westöstä on kyse - urheilun todelliset ja keksityt merkkipaalut.

On sitten kyse urheilijoista, taiteilijoista tai muusikoista, niin Westö kuvaa heitä häikäilemättömästi romantisoiden. Nuori työläisurheilija luopuu menestyksestä aatteensa vuoksi, valokuvaaja voittaa tavoitellun kiertopalkinnon eroottisilla kuvilla naispuolisista ystävistään ja aloittelevat muusikot löytävät sisäisen swinginsä kuvittelemalla soittavansa tavoittamattomien rakkauksiensa iholla. Ihmetellä täytyykin, miten Westö saa noinkin nuorisokirjamaiset kohtaukset luontevasti ujutettua aikuisille suunnattuun romaaniin. Mutta huomattava tosin myös on, ettei Westö ole romantisointia tai patetiaa ennenkään pelännyt.

Edellä kuvattu romanttinen elämänasenne on kuitenkin lähes pelkästään miesten yksinoikeus. Onnistunutta ajankuvaa lienee sekin, että elämä pitää romaanin naisia paljon raaemmin konkretiassa kiinni.

Lähellä lukijaa,
kaukana kerrottavasta

Missä kuljimme kerran on siis laaja ja henkilöitä siinä on paljon. Sekamelskaa se ei toki ole, ja kaiken hyörinän keskeltä on poimittavissa kokoava ajatus, kuinka vaikea ihmisen - ja vaikka sitten sen kaupunginkin - on tulla siksi mikä on. Ehyeksi en silti romaania luonnehtisi, sillä se on koko ajan hajoamassa jonnekin osiensa väliin. Henkilöt ja tapahtumat kun eivät kuitenkaan ole kyllin tiiviisti yhtä.

Suurin syyllinen tähän on varmasti romaanin kertoja, joka koko ajan pyrkii lähemmäksi lukijaa kuin kerrottaviaan. Esimerkiksi kansalaissodan kuvauksessa kertoja toimii kuin puolueeton sotilastarkkailija, ja lukija saa huomata pahuutta olleen niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Mitään sen yllättävämpää hänelle ei kuitenkaan kerrota. Jollei sitten pidä yllättävänä sitä, että ruotsinkieliset käyttäytyvät sodassa aivan yhtä raadollisesti kuin me suomenkielisetkin.

Miehen kuvia (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.8.2006)

2007-01-29T06:23:00.000-08:00

Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006

Petri Tamminen lainaa romaaninsa Enon opetukset etulehdellä suomalaisen tietokirjallisuuden isänäkin pidetyn Antero Wareliuksen kirjaa Enon opetuksia luonnon asioista, ja tämä lainaus vaikuttaa siitä lähtien koko lukuprosessiin. Väistämättä Tammisen romaania alkaa lukea niinkuin se olisi vähän muutakin ja jotain enemmän kuin pelkkä romaani. Tammisen tekstin ystävää tuollainenkaan pönäkkä ennakkoasenne ei kuitenkaan lannista, sillä sitähän Tammisen koko kirjallinen tuotanto on tähän astikin ollut. Vähän muuta ja jotain enemmän kuin muut olisivat samoista aiheista saaneet irti.

Romaanin kertoja, yliopiston tuntiopettaja Jussi, etsii omaa rooliaan epätyydyttävässä avioliitossa, työssä ja elämässä yleensäkin. Omat odotukset, ihmissuhdeoppaat ja naistenlehtien artikkelit kun eivät oikein yhdenmukaisia ohjeita miehisyyden rakentamiseen tarjoa.

Kyse on siis äijäkirjallisuudesta, mutta koska romaanin on kirjoittanut Petri Tamminen, mitään viinassa ja seksissä rypemistä ei tästä itsensä etsimisestä muodostu. Toki niilläkin oma sijansa kirjassa on, mutta näitä äijäproosan peruskiviä katsellaan tässä romaanissa vain sivusta. Kertojan eno ja hänen ystävänsä Myrsky elävät nimittäin juuri sitä sankarillisen rappion koristamaa elämää, jota kertojakin haikailee, mutta jota hän ei itse uskalla tai osaa elää.

Me ollaan
sankareita kaikki

Kertoja kokee enonsa ja tämän ystävän ylivertaisina, sankareina ´´jotka menivät ja tulivat, lähtivät kylille ja oikoivat siellä vääryyksiä joita heidän eteensä osui niin kuin Mustanaamion eteen osui vääryyksiä, kun hän nousi valkean Heron selkään.´´ Lukijan on kuitenkin suurimman osan aikaa vaikea yhtyä kertojansa näkemykseen, eivätkä romaanin muutkaan henkilöt näe enossa ja Myrskyssä kuin pari holtitonta juoppoa. Tämä asetelma tekeekin romaanista tutkielman sankaruudesta ja niistä mekanismeista, joilla me esikuvamme valitsemme.

Sen lisäksi Enon opetukset myös havainnollistaa sitä maailmojen ja todellisuuksien erillisyyttä, joka on ajallemme tyypillistä. Erityisesti Tamminen havainnollistaa tätä kuvaamalla miesten ja naisten maailmat niin erilaisiksi, etteivät nuo maailmat voi kohdata kuin yhteentörmäyksien kautta.

Samaan yksilön eristyneisyyden korostamiseen tulkitsen myös viittaavan sen, että kertoja on valinnut esikuvakseen nimenomaan enon. Ei esimerkiksi isää tai jotain muuta läheisempää sukulaista. Kun vielä tapahtumien taustalla välkkyy koko ajan tv-kuvia kruununprinssi Charlesin mutkikkaasta avioelämästä, ei ihmisen tuomionomaista yksinäisyyttä voisi kai selvemmin alleviivata.

Tuomiopäivän pasuunaa Tammisesta ei kuitenkaan saa. Siitä hänen omintakeinen ja miltei kätketty huumorinsa pitää huolen. Tammisen huumori on nimittäin niin hienovireistä, niin ohueksi ja huomaamattomaksi hiottua, että suurimman osan aikaa ei tiedä, onko nyt soveliasta nauraa. Onhan itkukin tekemässä itseään koko ajan tykö.

Kun vielä lisään, että lopulta romaani kuitenkin sanoo jokaisen ihmisen olevan täydellinen, on helppo todeta tämän kirjasyksyn alkaneen poikkeuksellisen komeasti.

KARHUA KAATAMASSA (julkaistu Porin Sanomissa 26.8.2006)

2007-01-29T06:14:00.000-08:00

Monien muiden tavoin olen ollut viime päivät järkyttynyt legendaarisen Karhu-oluen kohtalosta. Mihinkään boikotteihin en ole kuitenkaan ryhtynyt. Nythän Karhun ystävän on suorastaan velvollisuus kiskoa kitusiinsa jokainen Porissa pullotettu Karhu, mitä kaupasta löytyy. Peijaisiinhan ne karhun kaadot sitäpaitsi aina ennenkin päättyivät.

Porilaisen Karhun kaatuminen koskettaa kuitenkin paljon muitakin kuin meitä oluen ystäviä. Suunnitteilla olevista kuntayhteistyökeskusteluista se vie heti pohjan pois, sillä mitä järkeä on puhua maakunnan miehille uudesta uljaasta Karhukaupungista, jos se tuo mieleen 70-luvun Neuvostoliittoa muistuttavan Keravan? Mielikuvat kun kuitenkin yllättävän usein jyräävät alleen faktat, ja Porin kaupungin vaakuna ei mielikuvamarkkinoilla omaa aivan samanlaista painoarvoa kuin kädessä hikoileva viileä olutpullo.

Uskonkin että tulemme helpommin löytämään uuden suosikkioluen kuin uuden brändin, jolla kaupunkiamme markkinoidaan. Esimerkiksi Viksu-variksessa ei ole aivan samaa dynamiikkaa kuin Porin karhussa. Onhan Poria tosin muullakin kuin karhulla markkinoitu, mutta minä en ole esimerkiksi vielä tavannut yhtään ihmistä, jolle slogan ´´oikean rytmin Pori´´ olisi aiheuttanut sydämessä jonkinlaista läikyntää. Ihmisiä koskettavat asiat syntyvät vähän kuin huomaamatta. Eivät kallispalkkaiset copywriterit niitä synnytä.

Ulvilassakin ollaan huomattu Porin tämänhetkinen imagovaje. Siellä suunnalla kuulemma jotkut kuiskivat, että Ulvila-vetoinen suur-Ulvila olisi maakunnalle paljon parempi vaihtoehto kuin Porin ympärille kyhätty Karhukaupunki. Ihan pelkästä imagosta tuo mielipide ei tosin taida olla kiinni. Enemmän maakunnan miehiä taitaa huolettaa porilaispäättäjien tapa hoitaa raha-asioita.

Pakkomielteitä ja elämän jakamia haavoja (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.8.2006)

2007-01-29T06:03:00.000-08:00

James Ellroy: Erittäin salainen. Like 2006. Suomentanut Juha Ahokas

Erittäin salainen on järjestyksessään toinen James Ellroyn kirjoittama romaani, ja sitä voikin lukea jonkinlaisena pohjustuksena loisteliaalle Los Angeles -kvartetille (Musta Dahlia, L.A. - Langennut kaupunki, Hollywood - Suuri tyhjyys ja White Jazz - Musiikkia pimeästä.) Lisäbonuksensa Los Angeles -kvartetin ystäville Erittäin salainen tarjoaa sitä kautta, että tässä romaanissa esiintyvät ensi kerran kvartetissakin jyräävät Dudley Smith, Dick Carlisle ja Mike Breuning. Carlisle ja Breuning jäävät toki tällä kertaa lähinnä pahojen poliisien luonnoksiksi, mutta Dudley Smithistä on jo helppo aavistaa, että hänellä on lukijoille tarjottavanaan vielä monta ikävää yllätystä.

Muutkin Ellroyn myöhemmän tuotannon keskeiset elementit ovat jo Erittäin salaisessa suhteellisen hyvin paikallaan. Romaanissa jahdataan sadistista naistenmurhaajaa, ja pakkomielteiden riivaamat miehet ja elämän haavoittamat naiset punovat niitä katkeransuloisia ihmissuhdeverkkoja, joiden läpi murhatutkimusten on ujuttauduttava. Jokaista valon kajoa varjostaa 50-luvun vainoharhaisuudella kyllästetty amerikkalainen moraali, jonka suurimmat uhkakuvat ovat kommunistit ja homot. Maassa makaavan ja puolustuskyvyttömän rikollisen kylmäverisesti teloittava poliisi ei taas ole tuolle moraalille uhka ollenkaan, vaan kokonaisen yhteisön esikuvaksi kelpaava sankari.

Toki jotain myöhempien teosten loistosta jää vielä puuttumaankin. Elämän pohjalle ajautuneiden ihmiskohtaloiden kakofoninen kuoro ei nyt soi rujon itsetietoisesti, vaan Ellroy ujuttaa taustalle niinkin romanttisia sointuja, että ajoittain kovaksikeitetty dekkari lipsahtaa melkeinpä kauhuromantiikaksi. Elämän synkkään moniulotteisuuteenkaan Ellroy ei uskalla sukeltaa päätä pahkaa, vaan hän tirkistelee ihmisestä löytyvää hirviötä turvallisesti etäältä, niin ettei lukijankaan tarvitse tällä kertaa pelätä löytävänsä lukusession jälkeen veriroiskeita vaatteiltaan.

Lopun avioliittojärjestelyt ja 9-vuotiaan orpopojan adoptointi syventävätkin entisestään sitä vaikutelmaa, että Ellroyn omalla skaalalla mitattuna Erittäin salainen on suhteellisen kepeäkin romaani. On silti syytä huomauttaa, että Ellroyn oma skaala tarkoittaa tässä yhteydessä suurin piirtein samaa kuin punnitsisi ensimmäinen viikon painonvartijoita anorektikkojen vuosikokouksessa.

Maria Kallio & Co. (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.8.2006)

2007-01-29T05:52:00.000-08:00

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö. Tammi 2006

Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Viimeinen kesäyö on taattu makupala kaikille Lehtolaisen faneille. Kertomukset ovat pääosin näpsäkästi punottuja rikosnovelleja, ja monet Lehtolaisen luomat vanhat hahmot esiintyvät näissä novelleissa. Maria Kallio on luonnollisesti monessa mukana, mutta osa hahmoista on kaivettu huomattavasti kauempaakin, ja saapa novellissa Naisten asiaa ennemmin lähinnä Maria Kallion oikeana kätenä toiminut Pekka Koivu itselleen koko kertojanvastuun. Minä jäin tosin vielä kaipailemaan novellia, jossa Lehtolaisen kaikkien aikojen kiinnostavin henkilö Pertsa Ström olisi herätetty henkiin, sillä Lehtolaisen kuvaamat poliisiryhmät ovat niin kovin harmonisia työyhteisöjä nykyään.

Osa novelleista lipeää huomattavasti rikosnovellin määritelmien ulkopuolelle, ja esimerkiksi novellissa Jouluenkeli Lehtolainen osoittaa, että hänellä on kykyä tehdä pätevää jälkeä myös oman lajityyppinsä ulkopuolella. Sähäkimmillään Lehtolainen on kuitenkin kokoelman nimikkonovellissa Viimeinen kesäyö, joka on perinteinen ja aavistuksen romanttinenkin maaseutumiljööseen sijoittuva murhamysteeri. Erityismaininnan tuo novelli ansaitsee myös sen takia, että se sisältää mielikuvituksellisimman murhan, mitä ainakaan minä olen pitkään aikaan lukenut.

Myös Lehtolaisen aiempien tekstien ongelmat ovat kokoelmassa vahvasti läsnä. Esimerkiksi Lehtolaisen epätoivoinen pyrkimys olla yhteiskuntakriittinen kirjailija, ei ole koskaan tuonut hänen kirjoihinsa yhtään omaperäistä ajatusta, eikä niin käy tälläkään kertaa. Toki vaikkapa tyttöjen ympärileikkaukset ovat varmasti useimpien suomalaisten mielestä väärin, mutta asetelma jossa suomalainen miespoliisi käy opettamassa sen sudanilaiselle bussikuskille, on alentuvuudessaan lähinnä rasistinen ja ennakkoluuloja ruokkiva.

Onkin itseasiassa aika jännittävää, kuinka perinteisiin näkökulmiin Lehtolainen koko ajan turvautuu. Nytkin hän kirjoittaa muun muassa sadomasokismista, lapsipornosta ja huumeista, mutta peruskoulutyylistä valistusta enempää hän ei edes yritä. Liekö tälläinen helposti sulava kriittisyys sitten juuri Lehtolaisen menestyksen salaisuus?

TORILLAKO TAVATAAN? (julkaistu Porin Sanomissa 28.5.2006)

2007-01-29T05:42:00.000-08:00

Näin kesällä tulee silloin tällöin maleksineeksi torille, sillä tähän aikaan vuodestahan torissa on jotain ideaa. Muulloinhan torikauppiaat värjöttelevät torilla lähinnä keskenään, kun taas asiakkaat käyvät kauppaa tuulelta ja räntäsateelta suojassa marketeissa ja kauppakeskuksissa. Huoneihmisiä ilmeisesti miellyttää myös se, että näissä ostospaikoissa käyvät kaikki nykyaikaiset maksuvälineet ja niiden tuotevalikoima on pärekoreja nykyaikaisempi.

Kaikki eivät kuitenkaan tätä hyväksy. Onhan menneen haikailu pysähtyneisyyden jalostunein kehitysaste. Niinpä Porissakin perustettiin työryhmä toria elävöittämään. Se tietenkin unohtui, että jos joku asia tarvitsee elävöittäjäkseen virkamies- tai poliitikkovetoisen työryhmän, olisi oikeastaan armeliaampaa antaa koko asian kuolla. Elvytyshommat kun eivät näiltä porukoilta onnistu.

Hyvältä ei tämänkään ryhmän ennuste näytä. Jos nimittäin asiakaskadosta kärsivää liikepaikkaa lähdetään piristämään pidentämällä aukioloaikoja, voi ajattelun takana olevaa logiikkaa kutsua vähintäänkin omintakeiseksi. Torinhan funktio on nyt jo tarjota ennemminkin eksotiikkaa kuin vastata kaupunkilaisten elintarvike- tai vaatehuollosta, joten jokainen lisätty tunti toriaikaan on vain omiaan pienentämään torin lumoa.

Toki nykymuotoisella torikaupalla voi olla vielä joitakin lisävuosia, jos torikauppiaat pelaavat korttinsa oikein. Aukioloaikojen sovittaminen ihmisten elämänrytmiin olisi askel, joka olisi syytä ottaa ensimmäisenä. Markkinointiin pitäisi satsata sitten heti sen jälkeen. Kilpailijoiden kadehtiminen ei ainakaan johda mihinkään, ja mitään ulkopuolisia lahjan kaltaisia satsauksia on turha odottaa. Tori kun on kuitenkin millä tahansa mittarilla mitattuna torikauppiaille paljon tärkeämpi kuin kaupungille. Tarkoitin nyt siis taloudellisia mittareita. Kotiseutumuseomiehillä on toki käytössään mittarit, joissa ei ole numeroita ollenkaan.

Kansankodin takapihoilta (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.5.2006)

2007-01-29T01:44:00.000-08:00

Henning Mankell: Daisy Sisters. Otava 2006. Suomentanut Outi Knuuttila

Vaikka Henning Mankellin romaani Daisy Sisters ei olekaan dekkari, se pyrkii epäilemättä laajentamaan niitä teemoja, joita Mankell on jo mainioissa Kurt Walllander -dekkareissaan käsitellyt. Onhan Kurt Wallander ollut luonteva jatke sille pohjoismaalaiselle sosiaalisen omantunnon dekkariperinteelle, jonka jo Sjöwald ja Wahlöö 70-luvulla aloittivat.

Ruotsalaisen kansankodin ruoskinnasta on siis kyse, ja koska dekkarin turhankin kahlitseva lajityyppi ei ole sanelemassa rajoituksia Mankellin kerronnalle, Daisy Sisters yrittääkin ottaa haltuun ruotsalaisen yhteiskunnan muutosprosessin aina 40-luvulta melkein vuosituhannen vaihteeseen asti. Tuon muutosprosessin joutuvat omakohtaisesti ja erityisen karvaasti kokemaan äiti ja tytär, Elna ja Eivor, joiden elämiä Daisy Sisters seuraa. Elnan ja Eivorin lisäksi romaani kuvaa muutamaa muutakin naisellista parivaljakkoa, mutta miksikään naisten välisen ystävyyden yliistykseksi Daisy Sisters ei kirjailijan kovasta yrityksestä huolimatta kasva.

Naiset ovat siis romaanin pääosassa, ja se onkin varmasti yksi suurimmista Daisy Sistersin ongelmista. Pelkkä tätimäinen ote kun ei kuitenkaan riitä verta ja lihaa olevien naishahmojen luomiseen. Lörpöttelevä kertoja ja joka toisen virkkeen perään ängetyt kolme pistettä saivatkin ajoittain epäilemään, että Mankell ei ole osannut päättää, kirjoittaako hän feminiinisyyden parodiaa vai vakavasti otettavaa naiskuvausta.

Jälkijättöistä
työläisproosaa

Tietynlainen liiallinen ilmeisyys myös vaivaa Daisy Sistersiä pitkin matkaa. Ainakin minä olisin nimittäin halunnut sota-ajan pinnan alle patoutunutta väkivaltaisuutta havainnollistettavan muullakin tavoin kuin teinitytön raiskauksella, ja teollisuustyöntekijöiden huonoja työolojakin olisi ehkä voinut kuvata syvällisemmin kuin punomalla latteaa draamaa taukohuoneen seinälle kiinnitettyjen pornokuvien ympärille. Naista alistavat väkivaltamekanismit kun eivät nyt ihan pelkästään seksiinkään liity.

Toki Mankellilla on romaanissa vahvatkin hetkensä. Ruotsalainen hyvinvointi kulkee romaanissa tukevassa käsikynkässä pahoinvoinnin kanssa, ja henkilöidensä unelmat Mankell lakaisee katuojaan niin lakonisen tyylikkäästi, että aavistuksen valtiomiesmäisen yhteiskuntakritiikinkin on sillä hetkellä valmis antamaan anteeksi. Eikä sekään ole tietenkään Mankellin vika, että suomalainen lukija on lukenut Daisy Sistersiä väkevämpää työläisproosaa jo vuosikymmeniä sitten.

Ja vielä kerran Göteborgiin (julkaistu Satakunnan Kansassa 16.5.2006)

2007-01-29T01:30:00.000-08:00

Asko Sahlberg: Paluu pimeään. WSOY 2006

´´Entä jos olenkin väärässä? Jos kaupunki ei olekaan syyllinen ja minä olen jatkuvasti paennut vastuuta, linnoittautunut lurjusmaisesti syyntakeettomuuteni valheellisiin kulisseihin?´´

Edelle lainattuun kysymykseen voi tiivistää Asko Sahlbergin Paluu pimeään -romaanin. Teos nimittäin palaa niihin maisemiin ja henkilöihin, jotka jo Sahlbergin huikeissa Pimeän ääni ja Hämärän jäljissä -romaaneissa esiintyivät. Nekin henkilöt jotka ovat uusia, ovat Sahlbergin tuotantoon tutustuneelle lukijalle tuttuja. Kovin samanlaistahan se suurkaupungin pohjalle ahdettu väki tuntuu nimittäin olevan, vaikka nimi ja kansalaisuuskin välillä muuttuu.

Kuten alun lainauskin vihjaa, Paluu pimeään kuitenkin kyseenalaistaa sen, mitä Göteborg-trilogian kaksi ensimmäistä osaa meille synkkämielisyyteen taipuvaisesta kertojasta opettivat. Nyt kertojan menneisyys ei suostu mukautumaan pelkäksi kaunokirjallisuuden rakennusmateriaaliksi, vaan se vainoaa kertojaa kuukasvoisen miehen muodossa. Samalla koko kertojan minuus saa valaistuksen, jota suurkaupungin yökään ei enää niin suoraviivaisesti pysty heijastamaan.

Melkein se odotettu
siirtolaisromaani

Pelkäksi paluuksi tuttuihin maisemiin romaani ei jää senkään vuoksi, että nyt kaikessa on koko ajan suurta lopullisuuden ja totaalisuuden makua. Tällä kertaa nimittäin valintaa ei tehdäkään pimeän ja hämärän vaan pimeän ja valon välillä. Jonkin on suurkaupunkiin hautautuneen suomalaiskertojan elämässä pakko muuttua - tai sitten sen elämän on vain yksinkertaisesti loputtava.

Mutta tietenkään Paluu pimeään ei ole pelkkää sisäsiittoista keskustelua Sahlbergin aiempien teosten kanssa. Itseasiassa Paluu pimeään tuntuu hiukkasen jopa siltä suurelta siirtolaisromaanilta, jota Sahlbergilta on jo pitkään odotettu. Tietenkään Sahlberg ei vastaa noihin odotuksiin niin suoraviivaisesti kuin siirtolaisromaanin odottajat toivoisivat, sillä Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta tuskin kelpaa pohjaksi ruotsinsuomalaisuutta käsittelevään historiankirjoitukseen.

Sahlbergin näkemys siirtolaisuudesta on nimittäin niin raadollinen, että ajoittain romaania lukiessa tuntuu kuin seuraisi villieläinlauman sisäistä reviiritaistelua. En toki tiedä, mitä kirjailija itse on ajatellut, mutta kun minä luin kuvausta suomalaisen pikkurikollisen Jakobssonin ja balkanilaismafian välisestä valtataistelusta, uskon samalla lukeneeni kertomusta pohjoismaalaisen elämäntavan kuolinkamppailusta.

Toki Paluu pimeään -romaania voi lukea myös kertomuksena eksistentiaalisemmasta siirtolaisuudesta. Tässä lähestymistavassa ihminen ei jätäkään pelkästään kotimaataan, vaan hän jättää ennenkaikkea oman omimman itsensä ja ottaa tilalle palan kenelle tahansa kuuluvaa todellisuutta. Tällöin muiden ihmiskohtaloista tulee minuuden polttoainetta, mutta todellista yhteyttä lähimmäisiinsä tälläinen itselleenkin ulkopuolinen ei voi koskaan saavuttaa.

Wannabe-juntin sielunmaisemaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 28.4.2006)

2007-01-08T06:29:00.000-08:00

Ruben Stiller: Suomi Finland. Teos 2006

Ruben Stillerin kirjoituskokoelma Suomi Finland on kovin kirjoittajansa näköinen kirja. Se mesoaa Ruben Stillerille tärkeistä asioista eikä välitä pätkääkään siitä, onko kirjoituksilla lukijoille mitään annettavaa.

Näkökulmat aiheisiin ovat vielä usein niin ennalta arvattavia, että yllätysmomentteja ei ole lukijalle sitäkään kautta tarjolla. Sauvakävely ja verkkarit ovat in, ja formulat ovat jotenkin epäilyttävää touhua. Eurooppalaisiksi haikailevat suomalaiset ovat poikkeuksellisen falskeja, kun taas junttia esittävä talk show -isäntä on ilmiselvästi hauska heppu. Sitten vielä sekaan vähän juutalaisuuden mukanaan tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta, ja koko hässäkän päälle reilusti itseironiaa, niin siinähän se Suomi Finlandin resepti onkin.

Suomi Finlandin tarjoamaan lukukokemukseen voikin luottaa kuin pikaruokaravintolan standardihampurilaiseen. Jos olet tähän astikin pitänyt Ruben Stilleristä, sinulla on Suomi Finlandin ääressä luvassa äärettömän hauskat pari tuntia. Jos taas Stiller on ollut sinulle lähinnä median suoltamaa ylijäämäsaastetta, tähän kirjaan tuskin kannattaa kallisarvoisia lukuhetkiään tuhlata.

Suomi Finlandin kuluttajaystävällisyyteen on toki syynsä. Sen kirjoitukset on aiemmin julkaistu Imagessa ja Helsingin Sanomien Nyt -liitteessä. Näin ollen lukuprosessi on nyt kovin erilainen kuin tekstien alkuperäisessä julkaisuympäristössä. Onhan eri asia lukea hyvää vitsiä viisi minuuttia kerran viikossa kuin paukuttaa yhteenmenoon 220-sivua tekstiä, joka toistaa itseään enemmän kuin lukijan mielenterveys oikeastaan sallisi.

Toisinaan olenkin ihmetellyt kustantajien innokkuutta julkaista kolumneja ja ties mitä lehtiin kyhättyjä rykäisyjä kovissa kansissa. Hyväuskoisesti kuitenkin toivon, että näitä julkaisupäätöksiä ovat säätelemässä muutkin tekijät kuin pelkkä kolumnistin julkisuusarvo.

Ystäviä ja vihollisia (julkaistu Satakunnan Kansassa 1.4.2006)

2007-01-08T06:16:00.000-08:00

Albert Sánchez Pinol: Kylmä iho. WSOY 2006. Suomentanut Anu Partanen

Albert Sánchez Pinolin kiitetty esikoisromaani Kylmä iho matkaa syrjäiselle etelämeren saarelle, joka on niin pieni, että tarkimmassakin kartassa se piiloutuu kokonaan kartan koordinaattiviivojen alle. Tälle saarelle haetaan säähavainnoitsijaa, ja romaanin kertoja, Irlannin sotaisuuteen kyllästynyt ja aatetovereihinsa pettynyt tasavaltalaistaistelija, tarttuu tähän tilaisuuteen.

Jo ensikosketus saareen kuitenkin vihjaa, että ihan pelkkää auvoisaa yksinäisyyttä ei säämiehen vuoden pestistä tule muodostumaan. Täysiveriseksi thrilleriksi Kylmä iho muuttuukin sitten jo säämiehen ensimmäinen saarella viettämän yön aikana, sillä silloin merestä nousee lauma murhanhimoisia hirviöitä ja säämiehen eloonjäämistaistelu voi todenteolla alkaa.

Hirviöiden ympärille on tietysti hyvä rakentaa toimintaa, ja sen mahdollisuuden Pinol käyttää kiitettävästi hyväkseen. Toistuvissa taistelukohtauksissa on suurta tappamisen juhlaa, kun kertoja on ehtinyt liittoutua saarelle vapaaehtoisesti jääneen entisen säämiehen kanssa. Mutta tähän asetelmaan Kylmä iho ei pitkäksi aikaa juutu, sillä vähitellen paljastuu, etteivät hirviöt olekaan hirviöitä, ja ylipäätään ystävät ja viholliset ovat aivan päinvastaisessa suunnassa kuin ensin näyttää.

Älä usko
siihen mitä näet

Romaani piirtääkin varsin tarkkanäköisen kuvan siitä, miten meillä on taipumus nähdä vihollisemme hirviöinä ja miten taitavia me olemme keksimään oikeutuksia niille teoillemme, joilla ei mitään oikeutusta voi olla. Jonkin verran kriittisesti sen sijaan suhtaudun siihen tapaan, jolla Pinol tarjoilee lukijalleen ajatuksen hirviöiden inhimillisyydestä. Kertojan huomattavasti sotaisampi kollega on nimittäin kaapannut yhden naaraspuolisen hirviön kotitalousorjakseen ja parittelukumppanikseen, ja tähän olentoon tutustuminen auttaa kertojaa näkemään hirviöt uudessa valossa.

Tietenkin jättikokoisen sammakkoeläimen ja kahden miehen ympärille punottua kolmiodraamaa voi lukea pelkkänä yllättävänä juonenkäänteenäkin. Ainakin minulle on kuitenkin vähän turhan machoa, kun puhekyvytön keittiöorja kuvataan täydellisenä kiiman alkulähteenä ja vieläpä jonkinlaisena vaihtoehtonakin eurooppalaisen naisen seksuaalisuudelle. Eli ilmeisesti skandinaavinen arvomaailma on taas pilannut yhden fantasialle alttiin lukijan.

Kansiteksti lupailee Kylmän ihon olevan trilogian ensimmäinen osa, ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen tuollainen lupaus, joka ei ärsyttänyt minua ollenkaan. Pinolin tekstissä on nimittäin sitä samaa lumoa, jolla hänen luomansa saari ottaa yksitellen valtaansa sinne tulleet matkaajat.

Paha, pahempi, nainen (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.3.2006)

2007-01-08T06:08:00.000-08:00

Intohimosta rikokseen: Naisen rikos. Gummerus 2006

Kun maamme kymmeneltä eturivin rikoskirjailijalta tilataan novelli aiheesta naisen rikos, ei ole tietenkään mitenkään erityisen ihmeellistä, että noista kymmenestä novellista syntyy varsin laadukas kokoelma. Siksi lieneekin viisainta todeta heti alkuun, että Intohimosta rikokseen -sarjan uusin osa Naisen rikos on pätevää luettavaa kannesta kanteen, ja siirtyä tutkimaan kokoelman kiinnostavampia ulottuvuuksia.

Viime vuosinahan rikoskirjallisuutemme on ollut huomattavasti kiinnostuneempi naisesta rikoksen ratkaisijana kuin sen tekijänä, kun taas joskus vuosia sitten paheelliset naiset olivat rikoskertomusten vakiokalustoa. Ilmeisesti aiheen lupaama mahdollisuus palata ajassa taaksepäin onkin innoittanut ainakin joitakin kirjailijoita, sillä esimerkiksi Tapani Bagge ja Harri Nykänen tyylittelevät novelliensa kohtalokkaat naiset niin makoisasti, että perinnetietoinen lukija huomaa tuntevansa nämä naiset jo muutaman ensimmäisen rivin luettuaan.

Seksuaalisen vetovoimansa hyväksikäyttäjien lisäksi kokoelma esittelee varsin kattavan otoksen myös muunlaisia rikoksiin sotkeutuneita naisia. Mukaan ovat mahtuneet muun muassa oikeudenmukaisuutta peräävä kostaja, häikäilemätön vaimo, gangsterinheila ja ihan tavallinen nainenkin, joka sattuman ilkikurisuuden vuoksi joutuu tappamaan ihmisen.

Naispoliisit ovat sen sijaan kokoelmassa harvemmassa, mikä tuntuisikin viittaavan siihen, että asetelmaa jossa nainen ratkoo naisen tekemää rikosta, ei pidetä kyllin kiinnostavana. Tuuli Rannikon novellissa Elämän varas on tosin ihan aidosti tutkimuksiin osaa ottava naispoliisi, mutta hänen vastustajanaan onkin sitten mies. Jarkko Sipilän novellissa Tukkijoki ylikonstaapeli Anna Joutsamo taas tuntuu olevan mukana lähinnä kermanvärisiä rintaliivejä esitelläkseen.

Kauimmas rikoskirjallisuuden perinteestä lipeää Matti Rönkä. Hänen novellissaan Helvi ja Veikko rikos saa niin arkipäiväisen esillepanon, että ainakin minä jäin kertomuksen luettuani miettimään, onko novellin rikollinen naisen sijasta elämä itse.

YRITETÄÄN YHDESSÄ VIELÄ (julkaistu Porin Sanomissa 26.3.2006)

2007-01-08T06:00:00.000-08:00

Yrittäminen on metka sana. En tiedä teistä, mutta ainakin minun suussani se maistuu tekemiseltä, jonka tuloksesta ei ole mitään takuuta. Vanhat sananlaskutkin kuten yritys hyvä kymmenen tai yrittänyttä ei laiteta viittaavat mielestäni juuri tähän asenteeseen, jossa touhuaminen on paljon tärkeämpää kuin se varsinainen lopputulos. En toki tiedä, paljonko oma yrittäjähenkinen geeniperimäni vaikuttaa, mutta minusta asian pitääkin olla noin.

Tuloskeskeinen maailmamme kuitenkin näkee asian aivan toisin. Yrittäjän pitää tehdä tulosta, josta riittää jaettavaa puolelle kylää. Ne jotka siinä eivät onnistu ripustetaan häpeäpaaluun kaiken kansan töllisteltäväksi. Epäonnistujahan on ennenkaikkea ikävä muistutus siitä, mikä meitä jokaista voi jo seuraavan nurkan takana odottaa.

Valitettavasti yrittäjät itsekin ovat menneet mukaan tähän onnistumiskeskeisyyteen. Ansioristiä ja muuta koreaa prenikkaa tuupataan niiden yrittäjien rintaan, joilla on gloriaa ja mammonaa jo niin paljon, ettei mokoma killutin rintapielessä voisi vähempää kiinnostaa. Kun taas se kahdentoista konkurssin yrittäjäveteraani, joka on taas kerran keksinyt uuden ja entistä loistavamman bisnesidean, seuraa tuota juhlintaa ujosti porstuan puolelta.

Siksi olisikin mielestäni erittäin tärkeää, että näille ns. ikuisille yrittäjille olisi myös olemassa jonkinlainen palkinto. Mies joka monen totaalisen vararikon jälkeen on yhä onnistunut säilyttämään elämänsä hallinnan, olisi totisesti jonkinlaisen kukituksen ansainnut. Samaten kuin nainen joka neljättäkymmenettä vuotta sinnittelee pienen kukkakauppansa kanssa, vaikka liiketalouden oppikirjat olisivat ajaneet tuon kioskin konkurssiin jo vuosikymmeniä sitten. Ovathan he yrittäjiä sanan aidoimmassa merkityksessä, ja samalla niin terveellinen muistutus siitä, että yhtä onnistumista kohden tarvitaan monta hyvää yritystä.

Yksinäisyyden äärellä (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.3.2006)

2007-01-08T05:49:00.000-08:00

Hannu Luntiala: Hommes. Tammi 2006

Esikoiskirjailija Hannu Luntialan novellikokoelma Hommes kuvaa ihmisiä, joiden on vaikea päästä vuorovaikutukseen muun maailman kanssa. Yksinäisyys on niin olennainen osa novellien sielunmaisemaa, että tuntuu kuin erilaisten ihmisten maailmat eivät yksinkertaisesti voisi kohdata, vaan jokainen olisi tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Vaikutelmaa vielä korostaa novellien kieli, joka on niin kertojiensa näköistä, että lukijallakin on ajoittaisia vaikeuksia ymmärtää missä todellisuudessa hän paraikaa on.

Arvoituksellisuuteen Luntiala näyttää mieltyneen muutenkin, sillä monissa novelleissaan hän panttaa kertomuksen kätketyt tasot avaavaa koukkua aivan viimeisille riveille asti.

Nimestään ja miespuolisista päähenkilöistään huolimatta kokoelman näkökulma yksinäisyyteen ei ole mitenkään erityisen miehinen. Toki sitä pariutumiskumppaniakin joissain novelleissa haikaillaan, mutta pääosin yksinäisyys on yleispätevämpää laatua. Se on yksinäisyyttä, joka on aivan yhtä kotonaan niin työpaikoilla kuin taloyhtiön sisäisissä valtataisteluissakin. Pari kovin epätodennäköistä poikkeusta Luntiala tuolle yksinäisyydelle kirjoittaa, mutta pääosassa kokoelmassa on maailma, jossa perheidylli löytyy vain halvasta lännenlukemistosta ja isoisän ja lapsenlapsen välistä vuoropuheluakin käydään kahdenkymmenen vuoden viiveellä.

Totaalisimmillaan yksinäisyys on kokoelman päättävässä novellissa Exit, jossa täydellinen muistinmenetys riistää mieheltä yhteyden muuhun maailmaan. Lempeimmillään Luntiala taas on kokoelman avausnovellissa Musta, joka on silmät avaava syväsukellus Suomessa osaansa etsivien pakolaisten elämään. Ehkä osa lukukokemuksen hyytävästä vaikuttavuudesta johtuukin juuri tästä matkasta alun humaanisuudesta kohti lopun tuomionomaista eristyneisyyttä.

Ahdistavan pääteeman varjossa Luntiala osoittaa kuitenkin omaavansa silmää myös elämän humoristisimmille sävyille. Usein hänen huumorinsa on älykäs pisto kätketyn todellisuuden ytimeen, mutta myös alatyylisemmän huumorin Luntiala taitaa. Hauskimmin nämä kaksi tyylilajia yhdistyvät novellissa Hombres, jossa Luntiala varsin vallattomalla tavalla "opettaa" lukijalleen katalaanin kieltä, mutta ironisoi samalla myös sitä, mitä kaikkea hölynpölyä voidaan YK:n nimissä suojella.

Elämää suurempi elämäntarina (julkaistu Satakunnan Kansassa 14.3.2006)

2007-01-08T05:39:00.000-08:00

Jouni Tossavainen: Eskimobaari. Like 2006

Runonlaulajien heimoon itsensä pysyvästi kirjoittaneen Jouni Tossavaisen uusin proosateos Eskimobaari on ehdottomasti parasta, mitä Tossavaisen tekstinkäsittelylaitteesta on tähän asti lähtenyt. Erityisen mielenkiintoista on, että vaikka jokaista sivua lukiessaan onkin aivan varma tekstin hyvyydestä, tuon huomion tekee hiukan vastentahtoisesti. Eskimobaari on nimittäin kirja, joka ei ainakaan tämän lukijan arviointiapparaattiin ihan sellaisenaan soljahtanut, vaan välillä oli laajennettava muutamaa ajatuspolkua, jotta turhan tiukaksi viritetty kone ei olisi kokonaan tukehtunut Tossavaisen elämän kokoisen tai vielä vähän sitäkin suuremman romaanin edessä.

Isoja tarinoitahan Tossavainen on kirjoittanut aina. Joskus niinkin isoja, etteivät edes yhden kirjan kannet ole niille riittäneet, vaan tarinaa on pitänyt pilkkoa niin runo- kuin proosahyllyyn, ja jokunen ylimääräinen hukkapala on vielä jäänyt keräämään akateemisia mainesanojakin. Kun taas tarina on kokonaan yksien kansien väliin saatu, on lukiessa koko ajan ollut tunne, että ihan kaikki kirjailijan haluama ei nyt tässä kirjassa ole ja että jotain on ehkä jonnekin matkan varrelle jäänyt.

Nyt kaikki on koko ajan lukijan edessä läsnä, vaikka tarina hamuaa syliinsä lähes kaikkea mahdollista 30-luvun naista syrjivästä seksuaalimoraalista Ruotsin kuningatar Silvian salamurhaa suunnitteleviin kosmosfuturistiterroristeihin. Kun kaikki tuo vielä kerrotaan yhden naisen elämäntarinaan ujutettuna, voi aika lailla varmana väittää, että Eskimobaarin Aino-mummo on tarinankertojana Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden perillisiä. Siinä missä Sheherazade satuili henkensä säilyttääkseen, Aino-mummo dramatisoi reissuhenkistä elämäntarinaansa vanhainkodin vapaaehtoistyöntekijälle Otolle, jotta tämä kuljettaisi Ainon vielä ennen kuolemaa lapsuuden maisemiin.

Osa Eskimobaarin viehättävyydestä perustuukin tähän sukupuoliroolien ylösalaisin keikauttamiseen, sillä harvoinhan mummot ovat kirjallisuudessamme rällätä saaneet. Väärin olisi kuitenkin väittää, että tuo keikautus olisi edes kovin oleellinen osa romaanin viehätystä. Kaaosta ja katastrofeja keräillessään Aino-mummo tulee nimittäin tallentaneeksi niin isoja paloja maailman muutoksesta, että miksikään pelkäksi reissumummoeepokseksi Eskimobaari ei jää. Tavallaan se on tietysti myös sääli, sillä joskus olisi hauska lukea kirja, jossa nainenkin voisi remuta ilman sen suurempia painolasteja.

Tasa-arvoasiaa

2006-08-30T02:08:00.000-07:00

Pääministeri Matti Vanhanen ja sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen ovat kuulemma lähettäneet pörssiyhtiöille kirjeen, jossa näitä pyydetään lisäämään naisten määrää hallituksissa. Minusta tälläiseen kirjeen lähettäminen on hyvä asia. Onhan kirjeitä aina mukava saada. Oli niissä sitten mitään asiaa tai ei.

Minua jäi kuitenkin mietityttämään ovatko Suomen hallituksen edustajat oikeita ihmisiä lähettämään tämän sisältöisiä kirjeitä. Määrällisesti toki Suomen hallituksessa on tasa-arvoasiat kunnossa, mutta miten on sen laadun laita? Missä viipyy nainen pääministerinä tai vaikkapa ensimmäisenä valtionvarainministerinä? Nyt tietenkin joku äpisee, että onhan meillä nainen presidenttinä, mutta kannattaa huomata, että häntä ei valinnutkaan poliittinen apparaatti vaan kansa. Eikä presidenttiys ole sitäpaitsi enää juuri muuta kuin kuuden vuoden palkallinen virkavapaa, jona aikana voi vapaasti matkustella ja osallistua erilaisiin tapahtumiin.

Sen toki ymmärrän, että Suomen hallitus perää pörssiyhtiöitä tuijottamaan hallituspaikkanimityksissään muutakin kuin ammatillista pätevyyttä. Siitähän ei ole Suomen hallituksessa välitetty enää pitkään aikaan.

Selviytymistarinoita jatkosodan ajalta

2006-04-06T11:54:00.000-07:00

Mauri Paasilinna: Korpivaellus. Gummerus 2005

Mauri Paasilinnan Korpivaellus jatkaa luontevasti siitä, mihin viime syksynä ilmestynyt Sotamorsian jäi. Suomessa kuolleeksi luultu kaukopartiomies Veikko Valkama viruu jatkosodan aikaisella työleirillä Neuvostoliitossa ja suunnittelee pakoa ja paluuta Suomeen, jotta hän saisi asiat selvitettyä entisen kihlattunsa kanssa. Tuo kihlattu, ylioppilas Eila Leppänen, taas lähtee opiskelemaan Helsingin kauppakorkeaan ja synnyttää siinä sivussa aviottoman lapsen, jonka silmät tuovat kovasti mieleen juuri Veikon. Isäksi olisi tosin myös tyrkyllä komea saksalainen kapteeni, ja mustan pörssin kaupoilla rikastunut sotainvalidikin suunnittelee valloittavansa Eilan.

Siinä lähtökohdat kovin kaksijakoiselle romaanille, joka on kuin ristisiitos Hilja Valtosen pirtsakoista selviytymistarinoista ja Reino Lehväslaihon sotakuvauksista. Valittaen on kuitenkin todettava, että kummankaan edellä mainitun kirjailijan tasolle Paasilinna ei yllä. Naisten kuvaajana Paasilinna kompastuu jokaiseen kliseeseen, joka matkan varrelle osuu, ja kun henkilöt leimataan heti joko hyviksi tai pahoiksi alkavat sotakuvauksetkin muistuttaa lähinnä sotapropagandaa. Kun esimerkiksi Veikko väittää, ettei hän kuullut vankileirillä yhtään naisiin kohdistunutta rivoutta, ainakaan minä en voinut kuin epäuskoisesti puistella päätäni. Pyhäkouluporukalla kun tuskin Suomi ja Saksakaan sotia kävivät.

Kaunis luontokuva,
väkivaltainen ihmiskuva

Parhaimmillaan Paasilinna onkin kuvatessaan Veikon pakoa sotilaiden takaa-ajamana kohti Suomea. Luontoa ja erityisesti erämaata Paasilinna osaa kuvata, ja raa´an eloonjäämistaistelun Paasilinna runoilee kuin Paavo Noponen: ´´Täällä ryöppyävän lumen keskellä otettiin nyt miehestä mittaa, ja vaikka jokainen oli sitkas kuin kallion kataja, niin viiman koleissa kynsissä he huojuivat heinien tavoin.´´ Monet Paasilinnan väläyttämistä luontokuvista ovatkin melkein liian kauniita romaaniin, jossa seuraavassa hetkessä taas survaistaan puukolla vihollissotilaan kurkku poikki tai räiskäytetään häneltä pää petäjän kylkeen.

Romaanin ilmapiirin tekee aavistuksen tunkkaiseksi Paasilinnan tapa jaella jumalallisia rangaistuksia henkilöilleen. Leppästen perhe tuntuu saaneen niskaansa suoranaisen kirouksen saksalaismielisen isän vuoksi, ja saksalaisten prostituoiduksi ryhtyneitä naisia tässä romaanisarjassa pahoinpidellään oikein urakalla. Yllättävää onkin että Paasilinnalta löytyy paljon enemmän ymmärrystä venäläisille sotavangeille kuin niille suomalaisille, jotka selviytyäkseen poikkeusoloissa joutuvat turvautumaan poikkeuksellisiin keinoihin.

Sotamorsiamesta Korpivaellus eroaa siten, että nyt kerronta on entistä enemmän keskittynyt Eilan ja Veikon ympärille, mikä myös jäntevöittää kerrontaa. Samalla se saattaa myös tarjota vastauksen kysymykseen, kenet Eila lopulta miehekseen valitsee. Sen kysymyksen takiahan me kuitenkin tätä romaanisarjaa luemme.

Tutkimattomia ovat kertomusten tiet

2006-03-28T11:31:00.000-08:00

Antero Viinikainen: Sisiliskopalatsi. WSOY 2005

Kun kylmät tosiasiat ja kertomisen lumo ja magia kohtaavat, tapaa useimmiten käydä niin, että tosiasioiden näennäinen yksinkertaisuus jyrää alleen moniselitteisyyden, vaikka tuo moniselitteisyys kuitenkin saattaisi tarjota todenmukaisemman kuvan maailmasta.

Onneksi proosamme tarjoaa poikkeuksiakin tähän sääntöön, ja yhden komeimmista poikkeuksista tarjoaa varmasti Antero Viinikainen. Jo vuonna 1995 ilmestyneestä esikoisestaan Joen kylä lähtien Viinikainenhan on putkikertomusten sijasta rakentanut labyrinttiproosaa, jossa lukija voi kuljeskella suuntaan jos toiseenkin. Parasta Viinikaisen ajatussokkeloissa on aina ollut se, että lukijan ei ole tarvinnut pelätä tarinoihin eksymistä, sillä Minotauruksen asemesta useimpien mutkien takana on lukijaa odottanut ruhtinaallinen palkinto.

Nytkin Viinikaisen uusimmassa Sisiliskopalatsi-romaanissa, lukija vietellään niin monen tarinan vietäväksi, että harjaantunutkin lukija tahtoo lumoutua vauhdista, jolla häntä heitellään tarinasta toiseen. Onhan tarinan kyytipoikina lähes kaikkea mahdollista ihmissusista Espanjan sisällissodan partisaaneihin.

Tarinat luovat ihmisen
eikä ihminen tarinoita

Romaanin, hyvin laajassa ja moniaalle ulottuvassa, keskiössä on nuoren vuohipaimenen kirjoittama kertomus, joissa kuvataan nuoren pojan maailman vähittäistä rakentumista siihen muotoon, jona aikuiset yleensä tapaavat maailman nähdä. Koska Viinikainen on profiloitunut tarinoiden ja tarinoinnin puolestapuhujaksi on tietenkin luonnollista, että tuossa maailmankuvan muutoksessa pojalle kerrotuilla tarinoilla on hyvin suuri osuus. Siinä muutoksessa äidin niellyt ilotalomaailma muuttuu kiehtovasti välkkyvästä hedelmäpelistä koston, pelon ja väkivallan tyyssijaksi, ja isähahmona toiminut sankarillisen lainsuojattoman haamu useiden välivaiheiden kautta pelkäksi epäonnen tyrkkimäksi erakoksi.

Vuohipaimenen kertomusta taas lukee suomalainen kirjallisuusmies, joka on lähetetty tutkimaan, onko syrjäisessä espanjalaisessa vuoristokylässä asuva suomalainen kirjailija kyllin edustuskelpoinen vastaanottamaan valtion kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaa ei kuitenkaan löydy, ja ainoan johtolangan hänen löytämisekseen tarjoaa vuohipaimenen kirjoittama kertomus. Kertomus jää kuitenkin kesken, ja kirjallisuusmiehen on astuttava kertomuksen sisään, jotta kertomus voi luontevasti jatkua.

Kyse on siis kertomusten ja kertomisen voimasta, siitä miten ´´Kertomus on ainoa tapa sisäistää maailma aidosti, ilman tarkkailun vääristäviä vaikutuksia.´´ Koska kyse ei ole kuitenkaan mistään kirjallisuustieteellisestä teoriapläjäyksestä, vaan todennäköisesti yhdestä syksyn viihdyttävimmistä lukukokemuksista, kyse on myös onnen etsinnästä, sen menetyksestä ja elämästä näiden ääripäiden välillä. Lyhyesti asian voisi yrittää sanoa, että yksinkertaisesti kyse on tarinoiden lumosta. Siitä miten hyvä tarina kutsuu lukijansa sepittämään itseään.

URHEILUN ESTETIIKKAA (julkaistu Porin Sanomissa 26.2.2006)

2006-02-27T03:12:00.000-08:00

Olen viime viikot seurannut urheilua, ja monta mielenkiintoista asiaa on silmiini sattunut. Ehkäpä mielenkiintoisin havainnoistani on ollut se, että urheilijat eivät enää halua raataa veren maku suussa ja räkä poskella ja sitten röhnöttää maalin jälkeen puolikuolleena lumihangessa tv-kameroiden ristitulessa. Nyt urheilija haluaa ensisijaisesti näyttää hyvältä ja siksi kisoihin on ollut otettava lajeja, joissa voi lempimusiikki korvalapuissa dropata siististi paippiin tai jutustella kaikessa rauhassa kaveriporukassa pistetäänkö määris vai tökkis.

Äijäenergisissä kotikatsomoissa tämä urheilun uusi esteettisempi suuntaus on kuulemma aiheuttanut ongelmiakin. Kaikki kun eivät ole vaimoväelle kyllin uskottavasti kyenneet selittämään, miksi Kiira Korven epäonnistunut kolmoiskolmois- hyppy-yhdistelmä synnyttää silmiin toisenlaisen loisteen kuin aivan poikkeuksellisen jännittävä miesten ampumahiihtoviestin loppusuora. Miehillä kun ei oleteta olevan kykyä nauttia estetiikasta.

Urheilujohtajat onneksi ymmärtävät estetiikan päälle. Visioihan jalkapallopomo Lennart Johansson jo viime kesänä miten hyviä mainoksia saadaan jalkapalloa pelaavasta kauniista tytöstä, joka sateessa pelatun ottelun jälkeen tulee hikisenä pukuhuoneeseen. Jääkiekkoväki onkin muistellut näitä visioita kaiholla, kun häkkikypäröihin ja massiivisiin olkatoppauksiin kätketyt naisjääkiekkoilijat eivät ole mitään varsinaista esteettistä paloa katsojissa herättäneet.

Niin lähellä naisjääkiekkoilu kuitenkin jääkiekkopomojen sydäntä on, että toimettomiksi he eivät ole jääneet. Lennart Johanssonin sijasta he ovat tosin konsultoineet lentopalloväkeä. Saamieni tietojen mukaan naisten Beach Hockeysta kaavaillaankin näytöslajia jo seuraaviin kesäolympialaisiin. Lajin säännöt ovat kuulemma vielä vähän hakusessa, mutta peliasut siintävät jääkiekkopomojen mielissä jo päivin ja öin.

Iho ihmisen ja maailman välissä (julkaistu Satakunnan Kansassa 12.2.2005)

2006-02-12T23:56:00.000-08:00

Tapio Liinoja: Raapaisuja. Johnny Kniga 2006

Kulttuurin ja viihteen sekatyömiehen Tapio Liinojan kaunokirjallinen esikoisteos Raapaisuja kuvaa ihmisiä, jotka joutuvat tulemaan toimeen kuivan ja kutiavan ihon kanssa. Novellien aiheet ovat siis tiukasti rajattuja, ja se lieneekin kokoelman suurin ongelma. Kovin paljon maailmaa ja elämää kun jää väistämättä kerronnan ulkopuolelle, kun henkilöitä määrittävät lähinnä heidän sairautensa.

Ihosta siis on kyse, mutta iholle ja ihon alle teksti ei kovin luontevasti lukijaansa vie. Erilaiset ihosairaudet näyttäytyvätkin tässäkin suhteessa jonkinlaisena kilpenä, johon ulkopuolinen maailma pysähtyy. Aiheen omakohtaisuus on saattanut myös tuoda esikoiskirjailijan otteisiin turhaa sisäsiisteyttä, sillä vaikka ihoa novelleissa antaumuksellisesti kynsitäänkin rikki, sitä aitoa vereslihaansa kirjailija pitää lukijaltaan piilossa.

Parhaimmillaan Liinojan teksti kuitenkin toimii oikeinkin hyvin. Tuokiokuvissa ihotautisairaalan tupakkahuoneesta on miltei dokumentinomaista otetta, ja kuvauksessa ihmeparantajasta, johon sairaat turvautuvat, on arkipäivän mystiikka aidosti läsnä. Ohuet henkilökuvatkaan eivät sanottavammin häiritse, sillä Raapaisuja-kokoelmassa novellit tukevat toinen toisiaan, ja henkilökuvat täydentyvät sitä mukaa, kun näkökulmat kokoelman edetessä lisääntyvät. Tavallaan tämä rakenneratkaisu myös haastaa koko kirjan, sillä Raapaisuja kurottaa koko ajan vähän muualle kuin perinteisen novellikokoelman suuntaan. Hyvä määritelmä voisikin olla, että Raapaisuja on jotain muuta kuin ihan oikea novellikokoelma.

Selkeitä rimanalituksiakin on kokoelmaan livahtanut. Sinänsä taitavasti kirjaan upotetut runot ja lyhyt näytelmäteksti ovat lähinnä kasvattamassa kirjan mittaa, ja esimerkiksi kertomus, jossa kertojana on koira, ei toimi oikein edes vitsinä.

Sairauksista kertovalla kirjallisuudella voi toki olla lukijalleen tarjottavanaan suoraviivaisempaakin viisautta kuin pelkkää kaunokirjallista nautintoa. Tälläisen funktion täyttämisessä Liinojan eletyn oloinen kertomuskokoelma onkin varmasti parhaimmillaan.

YHDISTYSTOIMINNAN ARKEA JA JUHLAA (julkaistu Porin Sanomissa 27.1.2006)

2006-01-29T23:22:00.000-08:00

150 vuotta sitten Poriin perustettiin Suomen ensimmäinen urheiluseura Segelföreningen i Björneborg. Maailma oli silloin kovin toisennäköinen kuin nyt, ja tuossakin herraskaisen yhdistyksen perustamisessa oli kyse paljon enemmästä kuin nykypäivän perspektiivistä tiiraillen voisi luulla. Ainakin siinä oli kyse ihmisten oikeudesta järjestäytyä ja halusta ottaa askel kohti aavistuksen vapaampaa yhteiskuntaa. Yhdistyksen 11 vuotta kestänyt rekisteröiminenkin antaa osviittaa siitä, kuinka hankalana asiana tälläistä uutta yhdistystä pidettiin.

Nyt yhdistyksiä on enemmän kuin niille on järkevää tehtävää ja yhdistyksen toiminnasta aidosti kiinnostuneita jäseniä. Jokainen vähänkin aktiivi ihminen joutuukin toistuvasti ylipuhutuksi jonkun yhdistyksen toimintaan. Näiden shanghaijattujen rivijäsenten puheenjohtajana yleensä häärii elämänsä yhdistystoiminnalle pyhittänyt ihminen, joka suorastaan kerää puheenjohtajuuksia ja hallitusjäsenyyksiä Tälläisen ihmisen tuttavuutta onkin syytä varoa. Kun häntä moikkaa esimerkiksi kaupan kassajonossa, huomaa hetken päästä, että sen tarjouskahvipaketin seuraksi tuli pari sihteerin ja rahastonhoitajan paikkaa yhdistyksissä, joiden olemassaolosta ei edes vielä viittä minuuttia aikaisemmin tiennyt.

Ehkä olisikin silloin tällöin syytä pysähtyä tutkimaan, mihin kaikkiin yhdistyksiin sitä onkaan tullut vuosien varrella liityttyä ja miettiä, haluaako sitä todellakin olla tuollaisessakin toiminnassa mukana. Ainakin itseltäni tuo pohdiskelu siirtää vuosittain muutaman jäsenmaksulapun mappi ö:hön. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne yhdistykset, joiden jäsenyydestä ei tahdo päästä eroon millään. Joustavuuden toki ymmärrän, mutta kun maksamattomista jäsenmaksuista tulee kohtelias muistutus vaikkapa viidettä vuotta peräkkäin, alkaa säälipisteitä ropista kyseiselle yhdistykselle niin paljon, että se jäsenmaksukin on taas lähellä mennä maksuun.

Tuoteperhe Tuomas Vimma (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.12.2005)

2005-12-28T01:27:00.000-08:00

Tuomas Vimma. Toinen. Otava 2005

Kuka ja mikä minä oikeastaan olen, on kysymys, johon aika tehokkaasti tiivistyy aikamme henki. Onhan oman identiteetin etsintä ikäänkuin itsekeskeisyyden jalostuneempi ja älyllisempi muoto. Juuri tästä kertovat Tuomas Vimman romaanit Helsinki 12 ja Toinen. Osan siitä ne kertovat kansiensa välissä. Osan vasta vuoropuhelussaan maailman kanssa.

Viime syksynähän salanimi Tuomas Vimma julkaisi vimmaisen esikoisromaanin Helsinki 12, joka karrikoi 90-luvun IT-huumaa tavalla, josta useimmat karrikoinnin kohteeksi joutuneet eivät pitäneet. Meidän joilla oli enemmän etäisyyttä tuohon yhtä yhteiskuntamme murrosta ympäröineeseen kuplaan, oli huomattavasti helpompi nauraa romaanille, jossa jo ohikiitäneen hetken ruhtinaat kuvattiin kaikkine puutteineen.

Kaikille olisi pitänyt olla selvää, että Tuomas Vimma oli mielikuvitusolento, jota tarvittiin sekä romaanin päähenkilöksi että sen kirjoittajaksi. Voihan mielikuvitusolennolle kasata ominaisuuksia huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin oikeasti olemassa olevalle ihmiselle. Joillekin tämä identiteeteillä leikkiminen oli liikaa, ja he tiivistivät lukukokemuksensa kysymykseen: kuka on Tuomas Vimma? Jotkut ammattilukijat taas erehtyivät ottamaan leikin kokonaan todesta, ja heille romaanin seksin, huumeiden ja riehakkaan kulutusjuhlan kyllästämät kohtaukset olivat todentuntuista kuvausta uusmedia-alan ihmisten elämästä. Näistä lähtökohdista romaanin ympärille olikin helppo alkaa synnyttää hälyä, ja kuten Suomessa niin usein, hälyn synnyttäjät onnistuivat miltei täydellisesti pyrkimyksissään.

Toinen kertookin siitä hälystä, joka Helsinki 12:sta ympärille synnytettiin. Vimmalle ominaiseen tapaan se häly kuitenkin kuvataan vielä paljon suurempana kuin se todellisuudessa oli. Toista lukiessa tuntuukin kuin Suomessa ei olisi ollutkaan viime syksynä muuta puheenaihetta kuin Tuomas Vimma. Samanlaista huonomuistisuuden sävyttämää ja itseironisuudella maustettua hybristä Toinen on muutenkin pullollaan. Esimerkiksi esikoisensa myyntiluvut Vimma muistaa kymmenen kertaa todellisuutta suuremmaksi, ja Hesarin kirjallisuuspalkinnonkin hän väittää voittaneensa, vaikka todellisuudessa sen palkinnon taisikin voittaa Sanna Karlström.

Kirjailijan
märkä uni

Toista voisikin luonnehtia mitä jos? -metodilla kirjoitetuksi. Mitä jos Martin Scorcese tarjoutuisi tekemään suomalaisesta esikoisromaanista elokuvan? Mitä jos kustantaja lähettäisi sen esikoiskirjailijan Milanoon paksun rahatukon kanssa shoppaamaan, ja sitten se tapaisi siellä vaikka Kate Mossin ja dokaisi sen pöydän alle?

Toinen onkin kuin kirjailijaksi haaveilevan märkä uni. Viinaa, seksiä ja huumeita näkyy olevan esikoiskirjailijalle rajattomasti tarjolla, ja tietenkin Suomen suuret kirjamarkkinat takoo nuorelle lahjakkuudelle ´´massii niin et ranteit pakottaa. ´´ Juorulehtien toimittajat toki voivat vainota, mutta ainahan nyt yksi lehtitalo voidaan räjäyttää kirjailijaa ja hänen ystäviään häiritsemästä.

Identiteettileikilleen Vimma antaa Toisessa taas ihan uuden ulottuvuuden. Nyt hän nimittäin väittää, että itseasiassa hänen romaaninsa onkin kirjoittanut hänen tyttöystävänsä. Tyttöystävä jonka oikeaa nimeä ei edes Tuomas Vimma tiedä. Tämän leikin varaan Toinen pääasiassa rakentuukin, sillä monenlaista draamaahan voi tämän kuvion ympärille rakentaa.

Itseasiassa tämä anonyymiksi jäävä tyttöystävä antaa mahdollisuuksia vieläkin enempään. Voihan Tuomas Vimma nyt kirjoittaa kolmannen romaaninsa siitä, kuinka hän alkaa selvittää tyttöystävänsä henkilöllisyyttä ja kuinka Tuomas Vimmasta itsestään kasvaa tämän prosessin myötä kirjailija, joka alkaa julkaista kirjoja salanimellä Kusti Miettinen. Siitäkin keitoksesta tulisi todennäköisesti pahuksen viihdyttävää luettavaa.

Pyyteettömyys ei ole rahan juttu (julkaistu Satakunnan Kansassa 21.12.2005)

2005-12-23T00:55:00.000-08:00

Martti Linna: Syysmarkkinat. Otava 2005

Raha näyttelee yhä suurempaa osaa ihmisten elämässä. Martti Linnan esikoisromaanissa Syysmarkkinat raha on kuitenkin niin suuri ja mahtava kuningas, ettei tavallisella ihmisellä ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää itsensä itselleen tärkeistä asioista ja antaa talouselämän realiteettien eli osavuosikatsauksien ja muun vastaavan disinformaation täyttää tuon tyhjäksi jääneen tilan.

Romaanin keskiössä on yksityinen päiväkoti Saapasjalkakissa, joka muokkaa lapsista tehokkaita markkinatalouden palvelijoita. Bisnesopetusta on ujutettu päiväkodin ohjelmaan niiden perinteisten satutuntien ja leikkihetkien sekaan, ja pipareiden leivonnassakin lapsille opetetaan oikeaa hinnoittelua, jotta pipareista saadaan myyjäisissä riittävästi voittoa. Vanhempainiltoja kutsutaan päiväkodissa asiakasilloiksi, ja näiden iltojen markkinointiarvoa tähdennetään koko henkilökunnalle, sillä ovathan vanhemmat päiväkodille tärkeä sidosryhmä, josta täytyy pitää hyvää huolta.

Päiväkodin omistaa pääomasijoitusyhtiö Creative Corp, jota ytimekkään pahaenteisesti kutsutaan Korpiksi. Lopullisena tavoitteena Korpilla on viedä bisneshenkinen päiväkotikonsepti pörssiin, joten pääomasijoittajat ovat kiinteästi mukana pilottihankkeensa Saapasjalkakissan päivittäisessä toiminnassa. Kaupungin mukanaolo hankkeessa hillitsee toistaiseksi kaikkein hurjimpia suunnitelmia, mutta tavoitteena on, että tulevaisuudessa Saapasjalkakissa voisi ottaa asiakkaakseen vain niitä lapsia, joissa on kaikkein korkeimmat tuotto-odotukset. Onhan lapsi kuitenkin ennenkaikkea investointi.

Erilaisten maailmojen
yhteentörmäyksiä

Näinä aikoina kun kuntia painostetaan ulkoistamaan omia palvelujaan, Syysmarkkinat onkin varsin stimuloivaa luettavaa ja muistutus siitä, että pyyteettömyys kuuluu kovin harvoin rahan ominaisuuksiin. Hyvä oivallus ja tehokas kärjistys kirjailijalta tietenkin on, että hän vie bisnespainajaisensa sinne, mihin varmaankin useimmat meistä sen viimeiseksi soisivat menevän.

Tehokkaasta kärjistyksestä huolimatta Syysmarkkinoita leimaa tietynlainen ideoiden vajaakäyttö. Kuin luonnostaan satiiriksi taipuvan päiväkoti Saapasjalkakissan kuvaus jätetään nimittäin ikäänkuin kesken, kun romaanin päähenkilö lastentarhanopettaja Rauno lomautetaan päiväkodista tekaistun pahoinpitelysyytteen vuoksi. Tästä aiheesta Martti Linna punookin romaaniinsa kahden mieskuvan eli perinteisen uurastajaäijän ja naistenlehtien ideoiman pehmomiehen välisen kaksintaistelun, ja siinä taistelussa ei ole kuin häviäjiä.

Romaanin näennäisen valoisasta lopusta huolimatta tuntuukin kuin kirjailija näkisi ihmisen osan nykymaailman menossa aika pessimistisessä valossa. Markkinavoimia vastaan sotiminen johtaa nimittäin romaanissa täydellisen tuhoon, mutta ei niille rahan palvelijoillekaan näytä olevan tarjolla kuin juoksupojan paikkoja.

60-luvun uudet sävelet (julkaistu Satakunnan Kansassa 19.12.2005)

2005-12-21T00:14:00.000-08:00

Jaska Filppula: Virginia City, 1965. WSOY 2005

Maailma on iso paikka, ja siinä on monta erilaista palaa. Kun sitten tuon maailman yrittää siirtää elävänä paperille, ei maailman moninaisuutta voi kuvata muuten kuin sisällyttämällä siihen kuvaukseen mahdollisimman monta mahdollisimman erilaista jaksoa.

Jotenkin noin voisi kai kuvailla Jaska Filppulan romaanintekotapaa. Filppulan esikoinenhan, Chicago, 1959, oli uuden kertojan riemu- ja työvoitto, joka vei lukijansa päätä huimaavalle syväsukellukselle 50-luvun amerikkalaiseen musiikkibisnekseen. Romaani rakentui niin monenlaisista osista, että lukijalla tuntui olevan käsissään maailma eikä kirja. Chicagoa ei voinut pelkästään lukea, vaan lukijan täytyi elää jokainen lukuhetki siinä miljöössä ja ilmapiirissä, jossa romaanin henkilötkin elivät. Niin totaalisena jokainen sivu lukijan eteen avautui.

Samaa sulatusuunitekniikkaa Filppula käyttää nytkin romaanissaan Virginia City, 1965. Mukaan on saatu nimittäin mahdutettua muun muassa San Franciscolaisen feministiliikkeen syntyhistoriaa, Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliikehdintää, erään underground-teatterin taistelua olemassaolostaan ja huumeisiin sortuva pikkukaupunki, jolle aikamatka villiin länteen tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa syvälle sisimpään kätkettyjä fantasioitaan. Uuninsa Filppula on taas saanut niin kuumaksi, että näinkin erilaisista aineksista sulautuu kokonaisuus, jossa amerikkalaisen elämäntavan erilaiset vivahteet tulevat esiin niinkuin elämä itse olisi häärinyt keitosta sekoittamassa.

Kulttuuri aikakautensa
kuvastajana

Paljon on toki muuttunutkin sitten esikoisromaanin. Kadun karhea blues säestää nyt vain romaanin traagista loppuratkaisua, ja muuten aikakausi sykkii jo paljon levottomammin rytmein. Osa esikoisen henkilöistä on vielä mukana, mutta heitäkin elämä on kohdellut niin, että entistä heissä on enää jäljellä kovin vähän. Tuntuukin kuin Filppulan tuotannossa elämä ei hioisi ihmistä vaan suorastaan ruhjoisi hänet uuteen uskoon.

Romaanin keskushenkilö on äitinsä pikkutyttönä hylkäämä Prudence, jonka matka äärioikeistolaisen isän hoivista kärkeväksi feministijournalistiksi on romaanin tarinaa koossa pitävä punainen lanka. Päähenkilöäkin keskeisemmäksi romaanissa kuitenkin nousee taide ja sen suhde ympäröivään yhteiskuntaan, sillä matkallaan Prudence kohtaa niin aikakautensa johtavat beatnikrunoilijat kuin kovin toisistaan poikkeavia teatterikäsityksiäkin. Näissä kohtaamisissa sekä taide että taiteilijat näyttäytyvät lähinnä aikakautta sävyttävinä vitseinä, kun taas radioasemilla jylläävällä rockilla on koko ajan ote siihen muutosten virtaan, jossa maailma piehtaroi.

Populaari kuvaa siis aikaa paljon paremmin kuin korkeakulttuuri, mutta minään paratiisina ei Filppula populaarikulttuurinkaan kenttää kuvaa. Erityisen selväksi tämä tulee lopussa kun jo Filppulan esikoisesta tutulle Malky McPhersonille viimeinkin suodaan listamenestystä. Menestyksellä on nimittäin niin kova hinta, että koko taiteen tekemisen mielekkyys asettuu kyseenalaiseksi. Tuollainen kyseenalaistus jäytää oudon ikävästi mielenrauhaa sen jälkeen kun on juuri lukenut reilut 400 sivua Filppulan maukasta proosaa.

KILPAILU JOSSA KUKAAN EI VOITA? (julkaistu Porin Sanomissa 17.12.2005)

2005-12-19T01:28:00.000-08:00

Joulunalus on kirjallisuuspalkintojen aikaa. Onhan aika isänpäivästä jouluun kirjamyynnin sesonkia, ja markkinat tarvitsevat pedonleukoihinsa helposti pureksittavia puheenaiheita, jotta turha ajatteleminen ei veisi liikaa aikaa ostamiselta. Joskus kuitenkin miettii, onko kirjojen hengiltä kilpailuttaminen sittenkään niin hyvä markkinointistrategia. Sillä eikö kilpailujen kiinnostavuus synnykin juuri siitä, että vanhat mestarit saadaan sysätä uusien tieltä? Jaksaisiko joku muka seurata yleisurheilua jos siellä yhä jylläisi joku Paavo Nurmi? Mutta miten tälläinen vanhat mestarit unholaan tuomitseva markkinointistrategia sopii kirjallisuuteen, jonka harrastaminen oikeastaan edellyttää juuri näiden vanhojen mestarien tuntemista? Syökö siis kirjabisnes omia markkinoitaan keskittymällä pelkästään tähän hetkeen?

Tietenkään nämä turhuuden markkinat eivät ole yksinomaan kauppiaiden tekosia. Me lukijat olemme yhtä syyllisiä. Me haluamme päästä helpolla. Emme me halua lukea kirjaa ja ajatella lukemaamme. Me haluamme lukea kirjailijasta tehdyn vetävän haastattelun ja keskustella hänestä sitten sujuvasti kahvipöydässä ihmisten kanssa, jotka tuntevat kirjailijan tuotantoa yhtä vähän kuin mekin. Me haluamme olla äänessä silloinkin kun meillä ei mitään sanottavaa ole.

Vastuuta voisi ehkä myös sälyttää kirjallisuutta käsittelevälle medialle. Tietenkin työtaakka on toimituksissa suuri ja kirjallisuus palkintojenjakotilaisuuksien ulkopuolella niin huonoa materiaalia toimittajia kiehtovalle happening-journalismille. Pelkäksi palkintoraatien perässähiihtämiseksi ei esimerkiksi kirjasyksyn kommentointi kuitenkaan saisi mennä. Sivistäminen on varmaankin nykylehdistölle liian vanhanaikainen ja liian vaativakin tehtävä, mutta sivistystä sentään toivoisi toimituksilla vielä olevan. Sivistykseksi laskettakoon tässä yhteydessä sekin, että osaa rajata jonkun kirjan kirjallisuuden ulkopuolellekin.

Vaihtoehtoishistorian oppitunti (julkaistu Satakunnan Kansassa 11.12.2005)

2005-12-11T02:13:00.000-08:00

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. WSOY 2005. Suomentanut Arto Schroderus

Isolaatio, kansainvälisestä politiikasta eristäytyminen, oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana maailmansotien välisenä aikana, ja oikeastaan vasta hyökkäys Pearl Harboriin vuonna 1941 lopetti tuon politiikan. Melkein koko muu maailma oli silloin sotinut jo vuosia, ja osan amerikkalaisistakin oli vaikea ymmärtää, miksi Yhdysvallat suhtautui niin välinpitämättömästi muun maailman kärsimyksiin. Saksalaismyönteisyyskään ei ollut isolationisteille täysin vierasta.

Ensimmäisenä Atlantin yli lentänyt Charles A. Lindbergh ja autotehtailija Henry Ford olivat isolationistien johtohahmoja, ja kummallekin heistä Natsi-Saksa myönsi Kolmannelle valtakunnelle tehdyistä palveluksista Saksan Kotkan ansioritarikunnan kultaisen suurristin. Kumpikin mies oli myös tunnettu juutalaisvastaisista mielipiteistään, ja kumpaakin heistä pidettiin jossain vaiheessa varteenotettavana vaihtoehtona Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi.

Kaikki edellä kirjoitettu on historiallista faktaa, mutta amerikkalaisen elämäntavan itsepintaisen ja säälimättömän tulkin Philip Rothin romaanille Salajuoni Amerikkaa vastaan nämä faktat ovat pelkkä lähtökohta. Roth nimittäin kehittelee tuota Yhdysvaltojen sisäpoliittista tilannetta niin, että 1940 Yhdysvallat ei valitsekaan kolmannelle kaudelle Franklin Delano Rooseveltiä, vaan lentäjä-ässä Lindberghin, joka ensitöikseen solmii liittosopimuksen Hitlerin kanssa.

Sankaruuden taakse
voi kätkeä paljon

Suomalaista 2000-luvun lukijaa ei ehkä välttämättä kiinnosta, kuinka oikeassa Roth Lindberghin ja Fordin natsimyönteisyydestä on, mutta se ei ole mikään syy jättää Rothin uusinta lukematta. Salajuoni Amerikkaa vastaan ei ole nimittäin romaani Lindberghistä ja Fordista, eikä edes juutalaisvainoja lapsen näkökulmasta todistavasta Philip Rothista vaan tutkielma siitä, miten haavoittuvainen vahvinkin demokratia on. Onhan tyhjä paperi Rothin kaltaiselle kätketyn totuuden metsästäjälle kuin laboratorio, jossa oikeaa elämää tutkitaan.

Roth hahmotteleekin taitavasti ne mekanismit, jolla kansalaismielipidettä muokataan ja otetaan lopulta kokonaan haltuun. Yksinkertainen, kansanomaiseltakin vaikuttava propaganda vetoaa ihmisiin, jotka on etäännytetty liian kauas poliittisesta todellisuudesta, ja kansan rakastaman sankarin selän taakse on helppo kätkeä monta vähemmän rakastettavaa asiaakin. Hyvin kerrotut tarinat selättävät alleen totuudet, ja jos joku yrittää tuota totuuttakin tuoda julki, valtaeliitiltä löytyy lähes rajattomasti keinoja hänen vaientamisekseen. Väkivalta ujutetaan yhteiskunnan rakenteisiin niin syvälle, että tavalliset ihmiset muodostavat kadulla mellakoivia armeijoita, jotka osin tietämättäänkin täyttävät heille suunnitteltua tehtävää.

Amerikanjuutalaisena ja oman aikansa lapsena Roth luonnollisesti kirjoittaa romaaninsa juutalaisten synkästä 1940-luvun todellisuudesta käsin. Kannattaa kuitenkin huomata, että mikään Rothin vallankäytön analyysissä ei olennaisesti muutu, vaikka aika, paikka ja vainon kohde päivitettäisiin paremmin lukijan todellisuuteen yhteensopivaksi.

Syyllisyys valitsee itse kantajansa (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.11.2005)

2005-11-28T06:49:00.000-08:00

Timo Teräsahjon romaani Thaimaalainen vaimo on koottu rankoista aineksista. Perheen isä, Einari, on vuosia sitten käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen sekä omia että vaimonsa päivähoidossa olleita lapsia, ja vaikka hänet on siitä silloin tuomittukin, syyllisyyttä on vielä senkin jälkeen jäänyt muiden perheenjäsenten kannettavaksi. Rankkuus ei ole kuitenkaan Teräsahjolle efektien tai säväreiden hakemista, vaan ennemminkin kiintoisaa materiaalia tarjoava tutkimuskohde, jonka avulla maailman monimutkaisuutta keritään auki. Tämä tutkijamainen ote syökin toisinaan tehoja Teräsahjon proosasta, ja lukija jää ikäänkuin turhan etäälle kirjojen henkilöistä ja tapahtumista.

Thaimaalainen vaimo tutkii siis sitä syyllisyyttä, jonka Einarin pahuus on levittänyt ympärilleen. Miltei inhorealistiseksi romaanin tekee se, että Teräsahjo sälyttää rankimman taakan niille, joille oikeudenmukaisessa maailmassa kuuluisi kaikkein vähiten kannettavaa. Sen miten eri tavalla ihmiset sitten tuon syyllisyyden kantavat, Teräsahjo myös kuvaa erittäin tarkkanäköisesti. Yksi ajautuu pakonomaisesti auttamaan muita. Toinen yrittää antaa maailmalle takaisin samalla mitalla.

Yhteistä sekä uhreille että syyllisille tuntuu kuitenkin olevan, että kun luottamus maailmaan on kerran menetetty, on sen myötä menetetty myös kontakti muuhun maailmaan, ja yksinäisyys on enää ainut vaihtoehto. Toisaalta tämä näkemys ei ole läsnä ainoastaan tässä Teräsahjon romaanissa. Onhan hänen henkilöilleen tyypillistä se, että he ennemminkin yrittävät ymmärtää maailmaa kuin aktiivisesti vaikuttaa siihen.

Yhden poikkeuksen tähän ikuisen yksinäisyyden sääntöön Teräsahjo sallii naittamalla Thaimaahan paenneen Einarin pojan entisen lapsiprostituoidun kanssa. Ilmeisesti Teräsahjo haluaa tällä tavalla korostaa toivon mahdollisuutta, sillä muuten on vaikea käsittää, miksi kovin päälle liimatun tuntuinen episodi on antanut aiheen koko romaanin nimeämiseen.

Romaani alkaa perheen äidin, Matildan, kuolemasta, ja koska hänen harteilleen on jäänyt kannettavaksi kaikkein suurin osa syyllisyydestä, hänen kuolemansa murtaa siihen asti vallinneen tasapainon. Äidin kuoleman synnyttämä tyhjiö imaisee vuosien takaisen tragedian osanottajat vielä kerran tragedian tapahtumapaikalle, jotta tilit menneisyyden kanssa saataisiin viimeinkin selviksi. Se on tietenkin selvää, ettei tuossakaan tilinpäätöksessä voi kaikille käydä hyvin.

TALOUSTIETEEN NOBEL PORIIN (julkaistu Porin Sanomissa 25.11.2005)

2005-11-27T00:32:00.000-08:00

Porin kaupunki on saamassa uuden budjetin, ja lehdistä olemme saaneet lukea, miten hyvän budjetin valtuutetut ovat taas kerran saamassa aikaiseksi. Terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen mätetään rahaa kasapäin, eikä lapsimyönteisyyttäkään ole kuulemma unohdettu, vaikka se ei budjettiin asti ulottunutkaan. Palvelut säilytetään luonnollisesti entisellään. Koirat vapautetaan kokonaan veroista, mikä on hyvä asia, sillä pienet tulothan kovin monella koiralla on. Lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa kahdessa vuodessa kuin vähän päälle 25 miljoonaa euroa, mikä ei tietenkään ole juuri mitään. Pikainen laskutoimitus kertoo sen olevan vain reilut 300 euroa asukasta kohden, joten pikkujuttuhan tuollaisen velan hoitaminen on.

On tietenkin mahdotonta kuvitella budjettia, jonka ei sanottaisi ottavan erityisesti huomioon lapset, vanhukset, sairaat ja koulutuksen, sillä harvahan näitä asioita vastustaa voi. Puolueopistoissa onkin jo ensimmäisellä kurssilla harjoitus, jossa aloittelevan poliitikon pitää toistaa sanaparia sosiaali- ja terveydenhuolto ja ottaa samalla kasvoilleen ilme, joka erehdyttävästi muistuttaa empaattisuutta. Kun kuitenkin budjetin pääjehu ja kaupungin ykkösdemari Esa J. Wahlman sanoo (SK 22.11), että budjetilla halutaan erityisesti hoitaa myös työllisyyttä, jotta verotulojen kertymä saadaan pidettyä korkeana, on syytä pelätä sanojen olevan muutakin kuin pelkkää poliittista retoriikkaa.

Wahlmanin malli menee siis niin, että palkataan verovaroin lisää työntekijöitä, jotta nämä työntekijät voisivat maksaa kaupungin kassaan lisää veroja. Ainakin minä olin pitkän aikaa mykistynyt tämän idean edessä. Itseasiassa demariryhmälle pitäisi antaa tästä lausunnosta vuotuinen Pelle Peloton -palkinto, sillä kysehän on ikiliikkujasta, jos malli toimii myös käytännössä. Seuraava taloustieteen Nobel lienee ainakin saletissa.

Idylli muun maailman puristuksessa (julkaistu Satakunnan Kansassa 22.11.2005)

2005-11-22T07:14:00.000-08:00

Tiina Krohn: Kortti Recifestä. WSOY 2005

Tiina Kailana aiemmin tunnetun Tiina Krohnin romaani Kortti Recifestä on kuvaus maailmasta, joka on jakautunut kahdeksi. Yhtäällä on ylemmän keskiluokan asuttama helsinkiläinen puutaloidylli, jossa kaikki on ´´yhtä suurta naurua ja pilailua´´ ja toisaalla brasilialainen slummi, jossa seitsenvuotiaat tytöt strippaavat hankkiakseen elantonsa. Yltäkylläisyys jossa on tarjolla ´´eksoottisia, muhkeita, makeita, intialaisin maustein ryyditettyjä leivonnaisia, abstrakteihin kuvioihin rakennettuja jäädykkeitä, häikäisevään värikirjoon valmistettuja karamelleja, pähkinäkimara, eri mantereita edustavia hedelmälajikkeita´´ kohtaa äärimmäisen köyhyyden, jossa katulapset ovat rikkauden lähde laitonta elinsiirtokauppaa pyörittäville bisnesmiehille.

Ahdistavimpana tämän maailman vastakohtaisuuden kokee romaanin päähenkilö, nuori aloitteleva säveltäjä Amanda, joka yhä aikuisiälläkin etsii omaa luontevaa paikkaansa maailmasta. Lapsuuden ja aikuisuuden välille on jäänyt railo, joka tuntuu imaisevan kaiken elämänhalun sisäänsä, ja jonka taakse se ainut mahdollinen onnen hetkikin tuntuu jääneen. Ainoastaan unien punakylkisillä laivoilla Amanda pystyy toisinaan ylittämään tuon railon, ja vasta kun noista unista tulee yhteinen jonkun kanssa, tuo railo voi kuroutua kokonaan umpeen.

Amandan aviomies, Amandaa huomattavasti vanhempi ortopedi Bertil ei puolestaan ymmärrä Amandan kahtia jakautuneen maailman abstraktia luonnetta, ja hän ryhtyy rakentamaan siltaa Amandan maailmojen välille rahan avulla. Se ei tietenkään onnistu, ja tuosta yrityksestä seuraakin vain suurta tragediaa, josta ei pateettisiakaan aineksia puutu.

Helpointa Kortti Recifestä -romaania olisikin luonnehtia suuria moraaliteettejä sisältäväksi avioliittodraamaksi, sillä Amandan ja Bertilin liitto ei ole suinkaan ainoa, joka puutaloidyllissä säröilee. Onnistuneena tuota tulkintaa ei kuitenkaan voi pitää, sillä niin monenlaisia muitakin aineksia romaaniin on kasattu. Jo mainitun elinsiirtokaupan lisäksi romaanilla on nimittäin jonkinmoista sanottavaa niin lapsettomuudesta, adoptiosta kuin taiteilijan luomisvoiman ehtymisestäkin. Suurimman osan näistä aiheista olisi toki voinut huoletta jättää käsittelemättäkin, sillä liian moneen suuntaan hajoava tarina on omiaan lisäämään muutenkin romaania leimaavaa valjuutta.

Hyvään vetoon Tiina Krohn sen sijaan yltyy pilkatessaan ylemmän keskiluokan teennäisyyttä. Kun sisustussuunnittelija toteaa, että hänen pitäisi laittaa asiakkaalleen sisustussuunnitelman mukaan käyttöohje, jonkinlainen onnellisen elämän käsikirjoitus, ollaan suurten totuuksien äärellä. Heideggeriä siteeraava joulupukki onkin jo sitten kuin oppitunti kaikille aloitteleville ironikoille.

Vähän ennen maailmanloppua (julkaistu Satakunnan Kansassa 18.11.2005)

2005-11-20T06:33:00.000-08:00

Risto Isomäki: Saraswatin hiekkaa. Tammi 2005

Vetävien scifi-thrillerien kirjoittajana tunnetuksi tulleen Risto Isomäen uusin romaani Saraswatin hiekkaa on sekä vähemmän scifi että vähemmän thrilleri kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Aihe, ilmaston lämpenemisen synnyttämät uhkat, on toki sama kuin Isomäen edellisessä Herääminen-romaanissa, mutta nyt ihmiset saavat tulla toimeen ihan omine nokkineen ilman ulkopuolisten sivilisaatioiden apua. Tätä taustaa vasten Herääminen-romaanin loppu, jossa auttamiseemme kyllästynyt sivilisaatio hylkää meidät ja vie mennessään tukikohtansa, yötaivastamme valaisseen kuun, tuntuukin enteelliseltä. Aivan kuin Isomäki haluaisi ansiokkaalla tuotannollaan sanoa, ettei sitä pelastusta kannata avaruudesta haikailla. Täältä maan päältä meidän on se löydettävä.

Avaruudenomaisia elementtejä toki tästäkin romaanista löytyy, sillä romaanin keskeiset tapahtumapaikat ovat kovasti avaruutta muistuttavat valtamerien pohjat ja mannerjäätiköt. Myös venäläiselle syvänmerentutkijalle Sergeille ja filippiiniläiselle jäätikkötutkijalle Susanille nämä paikat edustavat jonkinlaista vetäytymistä ihmisten maailmasta ja yhteyden hakemista meidän maailmaamme suurempiin maailmankaikkeuksiin. Intian rannikon merenpohjaa tutkiva Amrita taas on huomattavasti kiinnostuneempi maan päällä eläneiden muinaisten kansojen viisauksista, ja romaanin loppu tuntuisikin alleviivaavan tämän maanläheisemmän viisauden merkitystä.

Meno on siis kovin kansainvälistä, mutta toki joukkoon yksi suomalainen harrastelijakeksijäkin mahtuu. Hänen kauttaan Isomäki kuvaa sitä valtavaa epäsuhtaa, joka ihmisen luonnolle aiheuttamien ongelmien ja noiden ongelmien korjausyritysten välillä on. Ekosysteemin omiin korjausliikkeisiin verrattuna kun ihmisten luonnonpelastamisyritykset kuitenkin jäävät pelkäksi näpertelyksi. Samalla Isomäki esittää myös aiheellisen kysymyksen: voiko teknologian aiheuttamia ongelmia korjata uudella teknologialla vai onko yhä kehittyneempi teknologia juuri se yhteiskuntamme haavoittuvin osa?

Vähän enemmän tai
vähemmän kuin romaani

Aavistuksen minua häiritsi Isomäen tapa kuvata Venäjä maailman luonnonsuojelijoiden suurimpana ystävänä. Toki Yhdysvallat on Kioton ilmastosopimuksen hylättyään yksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimpia pahiksia, ja monet Euroopankin maat hakkaavat kiitettävästi rahaa aivan muualle kuin luonnonsuojeluun, mutta vaikea on Venäjääkään minään luonnonystävänä pitää. Ainakin historiattomana Isomäen näkemystä voinee pitää.

Romaani tapahtuu pääasiassa noin vuonna 2020, ja jo silloin ilmaston lämpeneminen on saavuttanut vaiheen, jossa mannerjäätiköt alkavat yllättävän nopeasti sulaa ja tuntemamme maailman loppu on enää hiuskarvan päässä. Se mahdollisesti koittava loppu olisi sitten kuin toisinto Raamatun vedenpaisumuskertomuksesta.

Faktathan Isomäellä ovat aina olleet kunnossa, joten tuo vuosiluku on pelottavan lähellä. Pelottavimmaksi romaanin tekee kuitenkin se, että tällä kertaa Isomäki ei ole malttanut kirjoittaa aiheesta aivan ehyttä romaania, vaan Saraswatin hiekkaa horjuu ajoittain jossain luennon, saarnan ja ukaasin välimaastossa. Tuntuukin kuin maailmanlopun meininki olisi saanut kirjailijan päättämään, että mitään viihdyttävää lukuromaania ei sitten tällä kertaa kirjoitetakaan.

Ihmisiä elämän virrassa (julkaistu Satakunnan Kansassa 18.11.2005)

2005-11-18T02:22:00.000-08:00

Tuomas Kyrö: Liitto. WSOY 2005

Syksyllä 2001 minun ja monen muun maukkaan proosan ystävän huomio kiinnittyi Tuomas Kyröön, jonka esikoisromaani Nahkatakki kuvasi pienten ihmisten rimpuilua itseään isomman elämän virrassa. Sen jälkeen Kyrön kirjailijantie on kulkenut kovin eri suuntaan kuin vinksahtaneella huumorintajulla maustettu ja tiukalla lauseella kirjoitettu rikosromaani antoi ymmärtää.

Viime syksynä ilmestynyt Tilkka, oli paitsi yksi vuoden parhaimpia romaaneja, myös taitava syväsukellus elämän virran pinnan alle, ja nyt tuore uutukainen Liitto on kuin kunnianosoitus sukupolvea tai kahta Kyröä vanhemmille kertojille, joiden tarinat ovat olleet muokkaamassa käsitystämme historiamme kulusta. Toki jo esikoisessa alkanut yksilön ja yhteisön välisen suhteen tarkkanäköinen kuvaus on Liitonkin keskeistä antia.

Liitto siis matkaa menneeseen, ja koska kyse on suomalaisesta proosasta, on matkan määränpäänä luonnollisesti talvi- ja jatkosota ja muutamat vuodet sekä ennen että jälkeen näitä sotia. Mikään sotaromaani Liitto ei kuitenkaan ole, sillä taas kerran Kyrön suurennuslasin alla on ihmiset, ja tapahtumat luovat vain puitteet näissä ihmisissä tapahtuville muutoksille. Se että Kyrö ottaa näin etäisyyttä rintamalla tapahtuneisiin taisteluihin, ei ole tietenkään mitenkään poikkeuksellista, onhan kotirintama ollut vahvasti esillä kirjallisuudessamme. Useimpia sota-ajan kuvaajiamme kiinnostavammaksi Kyrön kuitenkin nostaa se, että hänelle sota ei ole selviytymistarinan halpa kulissi vaan vain osa elämän kuohuvaa kymeä.

Ymmärryksen ja näkemyksen
siittämää proosaa

Kyröllä onkin harvinaislaatuinen kyky viipaloida syviä siivuja elämää lukijan eteen, jolloin lukijalla on mahdollisuus nähdä sinne, mihin katse ei yleensä yllä. Se että nämä syvät viillokset avaavat näkymänsä myös leveänä, on todiste paitsi kirjailijan rautaisesta ammattitaidosta myös kyvystä nähdä elämä kokonaisena, mikä tietenkin on tervetullut lisä kirjailijan työkalupakkiin. Kun Kyrö kuvaa kahden epävarman nuoren epävarmoina aikoina aloittamaa avioliittoa, ovat haaveet suuria ja rakkaus pientä, ja kun Kyrö siirtää maailmanpolitiikan myllerrykset pieneen kyläyhteisöön ja jopa yksittäiseen ihmiseenkin, on sana näkijällä eikä jälkikäteisviisauttaan esittelevällä sanasepolla. Kyrö yksinkertaisesti antaa henkilöidensä tulla lukijan tykö.

Ymmärryksen ja näkemyksellisyyden lisäksi Liitossa tekee vaikutuksen Kyrön suvereeni muodon hallinta. Jokainen pala rakentaa kokonaisuutta omanlaisekseen, tuo siihen jotain aivan uutta, mutta silti rakennelma ei heilahda kertaakaan epätasapainoon. Pinoaa Kyrö sitten romaaniaan Hitlerin rakastuneen nuoren naisen päiväkirjoista, vähä- ja hidaspuheisen suomalaismiehen minämuotoisesta kerronnasta, puolalaisen sotavangin keskitysleirimuistoista tai perinteisestä maalaiselämän kuvauksesta on lopputuloksena teos, jossa ei yhtään turhaa säröä ole.

Kyrön arkkitehtoninen proosa löytääkin luontevimman paikkansa jostain sieltä Filppulan ja Viinikaisen tuntumasta. Se sijoitetaanko hänet näiden herrojen eteen, taakse vai rinnalle, on jo sitten aika pitkälti makuasia.

Pelko on kokenut kasvattaja (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.11.2005)

2005-11-10T00:54:00.000-08:00

Pekka Pakkala ja Patrick Wester: Karmivia tarinoita. Aamulehti kirjat 2005

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kokoama Karmivia tarinoita koostuu vanhoista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löydetyistä uskomustarinoista ja uudemmista nykypäivään sijoittuvista kauhutarinoista. Vanhemmissa tarinoissa pelottavat tapahtumat sattuvat pääasiassa aikuisille, ja muutenkin näiden tarinoiden aihepiirit ovat sellaisia, että ne tuskin aiheuttavat mitään sätkyjä kirjan todennäköisesti kovinkin nuorelle lukijakunnalle.

Yhteistä näille eri aikakausien ja kohderyhmien tarinoille on se, että niillä kaikilla on vahva kasvatuksellinen funktio. 1800-luvulle sijoittuvassa kummitustarinassa säikytellään nuoret naiset valitsemaan puoliso omasta säädystään, mutta tämän päivän paholainen vierailee tyttöjen luona siksi, että nämä ovat pelanneet liikaa spiritismiä ja tietokonepelejä. Likimain tahattoman komiikan puolelle sitten jo lipsahdetaan, kun murrosikäisiä poikia varoitetaan liiallisen peilaamisen vaaroista.

Pahuus näyttää myös tulleen lähemmäksi ihmistä nykyajan myötä. Se hivuttautuu pienen pojan sängyn alle ja usuttaa pienen tytön hukuttamaan leikkitoverinsa, kun taas ennen paholainen omasi niin vaikuttavan ulkomuodon, että useimmat osasivat väistää sitä jo senkin vuoksi. Silti tuntuu kuin juuri näissä nykyajan tarinoissa olisi eniten turhaa tyhjäkäyntiä. Arkipäivällä kun on tarjota lapsille ja nuorille paljon enemmän kauhua kuin mitä Pakkalan ja Westerin kirjaa lukiessa voisi ymmärtää.

Suurin tälläisen kirjan ongelma on tietenkin se, että näitä tarinoita ei ole tarkoitettu luettavaksi. Ne ovat tarkoitettu kerrottavaksi ja kerrottavaksi nimenomaan siten, että syntyy illuusio todesta melkein itsekoetusta kertomuksesta. Kirjasta tälläistä vaikutelmaa on kovin vaikea saada. Toki joku suhteellisen neitseellinen kauhutarinoiden ystävä voi saada tästäkin kirjasta uutta materiaalia säikyttelyrepertuaariinsa. Useimmille tarinoiden asetelmat ovat jo kuitenkin varmasti ennestään tuttuja.

VIIHTEEN VIHOLLISISTA (julkaistu Porin Sanomissa 29.10.2005)

2005-10-30T01:09:00.000-08:00

On paheksuttu Nelosen Time Out -ohjelmaa, jossa aiottiin järjestää nyrkkitappelu Ässien Pasi Nielikäisen ja Pelicansin Sami Heleniuksen välille, ja minäkin haluan hiukan paheksua. Paheksun nimittäin sitä, etteivät nämä paheksujat ymmärrä, kuinka hyvää viihdettä väkivalta on. Ainakin sata kertaa parempaa viihdettä kuin se valmentajien rakastama jääkiekko, jossa oma joukkue on parhaimmillaan silloin kun sillä ei ole kiekkoa. Eri mieltä kanssani olevat voivat vilkaista Ässien katsojalukujen kehitystä.

Joku voi pitää ajatustani julmana, vaikka olenkin liikkeellä humaanilla asialla. Minusta on nimittäin väärin, ettei ihminen saa tehdä sitä, missä hän on hyvä. Otetaan nyt vaikka tämä Matt Nickersonin tapaus. Nuori mies lentää tänne Dallasista saakka, ja melkein joka ottelussa joku raitapaitainen viihteen vihollinen häätää hänet pukukopin yksinäisyyteen, vaikka bileet jäällä ovat vasta alkamassa. Mitähän tämäkin tekee nuorukaisen itsetunnolle? Ei kai kukaan kuvitellut, että nuorukainen, jolle oli farmijoukkueessaankin kaavailtu vain tappelijan roolia, muuttuisi yhtäkkiä sulavakätiseksi taitokiekkoilijaksi?

Myös valmentajat joutuvat toisinaan näiden viihteen vihollisten ajojahdin kohteeksi. Valmentajia tavataan syyttää siitä, että he ovat käskeneet jonkun pelaajan jäälle tappelemaan, ja tästä sitten määrätään valmentajille rangaistuksia. Ei kai se kuitenkaan ole valmentajan vika, jos kymmenen viimeistä ottelua vaihtopenkillä istunut, hädintuskin luistimilla pystyssä pysyvä kolossi ei itse ymmärrä mitä häneltä odotetaan, kun oma joukkue on viimeisellä minuutilla 0 - 5 häviöllä. Ei kai silloin voida edes puhua käskemisestä vaan isällisestä ohjeesta tai lempeästä opastuksesta.

En tietenkään tarkoita, että väkivalta olisi ainut tie jääkiekkokatsojien suosioon. Toinen jääkiekossa valitettavan vähän käytetty viihdearvon lisääjä on seksi. Se on kuitenkin kokonaan toisen kolumnin aihe.

Vuorio vaihtaa rikoksen aviorikokseen (julkaistu Satakunnan Kansassa 23.10)

2005-10-24T08:17:00.000-07:00

Hannu Vuorio: Aviorikosromaani. WSOY 2005

Rikoskirjailijana mainetta niittäneen Hannu Vuorion Aviorikosromaani on vankka osoitus kirjailijan ammattitaidosta. Vaikka lajityyppi on nyt kokonaan toinen, kokonaisuus on yhtä hallittu kuin Vuorion rikosromaaneissakin. Onhan romaanissa kaikki miehisen arkipäiväproosan keskeiset rakennuspalikat: turhalta tuntuva työ, reistaava terveys, liian itsenäinen vaimo, etäisiksi jääneet lapset ja iso kasa toteutumatta jääneitä haaveita. Mitäpä mies siinä sitten muuta kuin toteuttaa messiaanista kohtaloaan pakenemalla perheonnea häiritsemästä baariin, kesämökille tai äidin luo.

Aviorikosromaani asettuu siis luontevasti suomalaisen proosan perinteeseen, ja kun Vuorio osaa kertoa, ei tarina kirjapainoalan kesämökkeilyyn ja kuvataiteiluun vaihtavasta keski-ikäisestä miehestä ole ollenkaan vastenmielistä luettavaa. Kun mukaan on saatu vielä muutama muukin elämänsä kääntöpistettä hakeva mieskohtalo, ja jonkinlainen tiivistelmä suomalaisen talouselämän kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta, on äijäproosan ystävällä itseasiassa aika mukava lukuhetki edessään.

Naisilla onkin sitten romaanissa vähemmän tehtävää. Toki se aviorikos jää pääasiassa heidän syykseen, mies kun tässä romaanissa poikkeaa vieraissa lähinnä romanttista kaipuuta tyydyttääkseen, nainen silkkaa petollisuuttaan, mutta muuten naiset lähinnä komppaavat romaanin miehistä soundia. Aviorikoksilta ylijääneen ajan he nimittäin käyttävät miestensä lähiympäristölleen aiheuttamien kolhujen paikkaamiseen.

Kokonaisuus on siis perinteinen ja hallittu, ja se onkin Aviorikosromaanin suurin ongelma. Vuorio ei kertaakaan haasta lukijaansa vaan antaa tämän lojua tarinan vietävänä kuin taksiin sammuneen matkustajan. Siinä sitten matkataan halki kuihtuvan maaseudun ja yhden aviokriisin, mutta lukijan ei tarvitse herätä horroksestaan kuin sivuja kääntääkseen, kun kyyti on koko ajan niin ennalta arvattavaa. Pulaan joutuneen yrittäjän auttaa kuiville maaseudulle ominainen yhteishenki, ja vaimoa vokottelevan ystävän voi aina hakata sairaalakuntoon. Ilmeisesti Vuorio on itsekin huomannut, että hänen kerrontansa on suurimman osan aikaa automaattiohjauksella, sillä parissa kohtaa hän selvästi haikailee entistä lajityyppiään rikosromaania.

Romaanin loppu pelastaa kuitenkin paljon. Siihen Vuorio lataa sellaista tuikeutta, että lukuhetkestä jää kielen päälle vahva elämän maku.

Sivistys alennusmyynnissä

2005-10-11T01:05:00.000-07:00

Tapio Vallin esitteli Satakunnan Kansan (11.10) alanurkassa näkemyksiään siitä, kuinka kirjastopalvelut olisi syytä saada maksulliseksi. Itsekin olen joskus tuolla ajatuksella julkisesti leikitellyt, mutta kuten niin usein, todellisuuteen perehtyminen osoitti, että tuokin leikki oli syytä vain leikiksi jättää.

Ensimmäinen heikkous Vallinin ajatuskulusta löytyy idean taloudellista toteutettavuudesta. Yhden lainan kustannushan on kaiketi keskimäärin noin 5 euroa, joten jotta tämä kirjastojen maksullisuus saataisiin edes jollain tapaa järkeväksi, olisi tietenkin lainaajalta perittävän maksun oltava samaa luokkaa. Jos vielä sitten sosiaalisin perustein lainausmaksusta vapautetaan vaikkapa työttömät, eläkeläiset ja lapset, on selvää ettei tuo 5 euroa per laina enää edes riitä.

Millään puhtaasti muodollisella maksulla kun ei kuitenkaan kuin lisätä turhaa työtä ja kustannuksia ja lähetetä maailmalle viesti, että valtio ei pidä kirjallisuuden harrastusta kovin tärkeänä. Tapio Vallin toki saa olla sitä mitä, ettei yksittäisellä ihmisellä ole enää perusteita saada sivistystä ja tukea lukutaitonsa kehittymistä, kun kirjastossa voi muutenkin viihtyä ja vaikkapa surffata internetissä, mutta toivon että siihen on vielä aikaa, kun tämä näkemys tulee maassamme vallitsevaksi.

Kaunokirjallisuuden ja vanhustenhuollon asettaminen toistensa kilpailijoiksi on tietenkin siitä kätevä kärjistys, että järkisyillä ei sen kaltaiseen keskusteluun edes kannata yrittää osallistua. Samalle tasolle kai lähinnä pääsisin kun alkaisin vertailla Tapio Vallinin palkkaa jonkun pienimmällä mahdollisella kansaneläkkeellä elävän vanhuksen tuloihin. Mielekkääksi en kuitenkaan tälläistä keskustelua tuntisi.

Kannattaa myös miettiä minkälainen vaikutus tällä uudistuksella olisi kotimaisen kirjallisuuden kustantamiseen. Jos kirjastot tällä tavalla pakotetaan kustannustehokkaiksi, se ei voisi olla myös vaikuttamatta kirjastojen hankintoihin. Hyllyihin hankittaisiin ne kirjat, jotka tehokkaimmin keräävät yhteiskunnalle lainausmaksuja, ja muu vähemmän myyvä kirjallisuus jätettäisiin kokonaan hankkimatta. Käytännössä tämä tarkoittaisi myös sitä, että näitä kirjoja kohta enää julkaistaisikaan. Monien markkinavoimauskovaisten mielestä tämä olisi varmasti aivan oikein, mutta minä en mielelläni näkisi päivää, kun kaunokirjallisuutemme vaihdetaan Windowsin ohjekirjoihin ja pariin englanninkielellä kirjoitettuun toimintaseikkailuun.

Mielenkiintoinen mutta harvemmin käsitelty näkökohta myös on, miten kirjastojen maksullisuus tulisi vaikuttamaan kirjailijoiden ja kirjastojen yhteistyöhön. Nythän kirjailijat käytännöllisesti katsoen luovuttavat ilmaiseksi kaupallisesti hyödynnettävissä olevaa materiaaliaan kirjastojen käyttöön. Onko varmaa tai edes todennäköistä, että tuo materiaali olisi ilmaista myös sen jälkeen, kun kirjasto muuttuisi lainaamosta vuokraamoksi? Joutuisiko kirjasto maksamaan kirjailijoille jonkinlaista provisiota lainausmaksuista ja miten tämä rahaliikenne sitten tulisi vaikuttamaan kirjastotoiminnan kustannuksiin?

Siinä olen Vallinin kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnan tuella tässä maassa rakennetaan paljon turhia palatseja. Silmät avaamalla voi toki nähdä paljon turhempiakin palatseja kuin kirjastoja.

Turnajaistalouden aika (julkaistu Satakunnan Kansassa 9.10.2005)

2005-10-09T03:47:00.000-07:00

Arto Salminen: Kalavale. WSOY 2005

Kun Arto Salminen antaa romaaninsa nimeksi Kalavale ja laittaa sille vielä alaotsikoksi Kansalliseepos, alkaa Salmisen kyyniseen näkemyksellisyyteen ihastuneen lukijan takaraivossa kutkuttaa. Mielessä käy jo sekin, että ehkä kirjahyllyn kunniapaikka on tämän kirjan jälkeen laitettava kokonaan uuteen järjestykseen.

Koska romaani tapahtuu nykyajassa, on tietenkin luonnollista, että runonlaulajilta tätä uutta kansalliseeposta ei lähdetä keräämään, vaan aikamme henkeä saa kuvastaa sen kirkkain ilmentymä tosi-tv. Kuvaahan tosi-tv nimensä mukaisesti todellisuutta. Ei ehkä aivan suoraan, mutta eihän se Väinämöinenkään aivan dokumentaarinen hahmo ollut.

Kalavaleen keskushenkilönä on suomalaisen tv-viihteen konkari Fisu-Hanski, joka vielä vanhoilla päivillään joutuu kohtaamaan uuden ajan irvokkaat kasvot. Mikään pulmunen ei Fisu-Hanski itsekään ole, mutta elämäämme turnajaistalouden aikaa romaanissa edustaa Fisu-Hanskin omistaman tuotantoyhtiön nuori toimitusjohtaja Kasperi, jonka mielestä ´´ainoa moraalisesti hyväksyttävä asia bisneksessä on oman edun tavoittelu.´´ Kasperin johdolla Fisu-Hanski Oy lähteekin tuottamaan uutta tosi-tv-sarjaa Auschwitz, jossa 12 toisen polven työtöntä nöyryytetään keskitysleiriolosuhteissa.

Kyllä moraali silti
bisnestäkin ohjaa

Kasperi ei toki näe asiaa noin vanhanaikaisesti. Hänelle Auschwitz on uuden aallon yhteiskuntakritiikkiä, eikä hän mielellään puhu nöyryyttämisestä vaan sosiaalipoliittisesta kannanotosta. Ohjelmassa tapahtuvat raiskauksetkin todistavat hänestä vain, että ´´elämää ylläpitävä voima on kuitenkin se kaikista suurin. ´´ Toisaalta kuolemaan johtava puukotuskaan ei ole hänestä väkivaltaa vaan ´´vain kahden ihmisen intentionaalisten toimintalinjojen risteäminen´´, joten uudella ajalla näyttää uuden moraalin lisäksi olevan myös kokonaan uusi kieli.

Auschwitzin räjähdysmäisesti kasvanut suosio perustuu ohjelman ympärille tietoisesti synnytettyihin seksiskandaaleihin, mutta kilpailun todellinen kliimaksi on kilpailijoille hengenvaarallisia sähköiskuja antava sähkötuoli, johon ilmaiset sähköt tarjoaa ohjelman pääsponsori Fortum. Toki muutkin yritykset tulevat innolla ohjelmaa rahoittamaan, ja esimerkiksi Sampo-pankki mainostaa itseään sarjassa sloganilla: Sampo kipinöi kanssasi.

Yritysten mukanaolo on toki ymmärrettävää, sillä Auschwitz on julistautunut kestävän kehityksen lipunkantajaksi ja tiettävästi se on ensimmäinen tv-sarja, jolle EU on myöntänyt ympäristösertifikaatin. Onhan se sähkötuolin kuluttama sähkökin vihreää sähköä. Eli ei se moraalisuus ihan vierasta bisneksellekään ole.

Aikamme hengen Salminen on siis taas kerran onnistunut vangitsemaan. Ehkä Kalavale ei nyt ihan heti Kalevalaa sieltä kirjahyllyn kunniapaikalta syrjäytä, ja hyvä niin. Turhan pitkä matkahan sieltä kunniapaikalta lukulampun alle on.

Lepakot Helsingin yössä (julkaistu Satakunnan Kansassa 6.10.2005)

2005-10-05T23:48:00.000-07:00

Sofi Oksanen: Baby Jane. WSOY 2005

Sofi Oksasen romaani Baby Jane kertoo maailmasta, joka rajaa ihmisiä niin tiiviisiin lokeroihin, että lopulta tämä lokero on kuin kokonainen maailma. Lokerostaan on miltei mahdoton poistua, ja jos joku siinä onnistuukin, palkinnoksi tuosta onnistumisesta ei todennäköisesti tule kuin uusi ja entistä ahtaampi lokero. Lokeroiden määrittäjinä voi toimia lähes mikä tahansa. Raha, sairaus tai seksuaalinen suuntautuneisuus rajaavat tuon lokeron yhtä tehokkaasti kuin selli rajaa vankinsa elämän.

Näennäisesti Baby Jane toki kertoo kaupungin cooleimman lesbon ja anonyymiksi jäävän kertojan homoseksuaalisen ja traagisen rakkaustarinan, joka on täynnä rockballadien patetiaa ja elämän katkeransuloista karheutta. Naiset elävät lähinnä öisin, eikä päivällä tunnukaan olevan heille mitään annettavaa. Mielenterveydelliset ongelmat ovat vieneet heiltä työkyvyn, joten pimeään ja yöhön vetäytyminen on sitäkin kautta perusteltua.

Taustalla on kuitenkin koko ajan halu olla tavallinen, tavallisuutta ei saa tässä käsittää heteroseksuaalisuudeksi, halu kävellä valoon ja vapauteen, halu päästä juoksemaan vastasataneeseen lumeen. Juuri tästä halusta kasvaa romaanin tragiikka, sillä vain toinen rakkaustarinan henkilöistä uskaltaisi todella astua pois pimeästä.

Marionetit
elämän näyttämöllä

Suhteen alussa yhdessä ääneen lausutut unelmat jäävät toteutumatta, ja tilalle tulee käytettyjä alusvaatteita, joita voi myydä toisenlaisille oman elämänsä vangeille. Rakastavaisista tulee liikeyritys, ja omat unelmat puhkeavat sitä mukaa, kun heidän tuoksunsa ja äänensä jakavat niitä toisille. Lopulta ei pakoteitä olekaan enää kuin yksi, ja kun toinen tarinan henkilöistä siitä astuu, ei toisella enää ole yhtään avonaista ovea.

Asetelma on siis naiivistisen pelkistetty ja äärimmäisen ohueksi viritetty, eikä tilannetta mitenkään paranna se, että suurimman osan aikaa romaanin henkilötkin tuntuvat olevan kuin marionetteja, jotka sätkivät sattumanvaraisesti sinne, minne Oksanen heitä kiskoo. Mitään sanottavaa mielenterveysongelmistakaan Oksasella ei ole, vaikka kustantaja yrittää niin takakansiteistissä uskotellakin, ja erotiikkabisneksen kuvaus on Baby Janessa niin ilmeistä ja latteaa, että se on jo lähes täydellistä epäkirjallisuutta.

Silti ehkä pitää varoa tekemästä sitä johtopäätöstä, että Baby Jane olisi yksinomaan huono kirja. Kirjan puutteet voi nimittäin myös tulkita niin, että ne kuvaavat onnistuneesti maailmaa, jossa yksittäisellä ihmisellä on lähinnä sätkynuken osa ja elämä on ohutta kuin nukkea ohjaava lanka. Sellainenkaan maailma kuin ei ihan vieraalta nykyhetkelle tunnu.

Kun nollatkin kävivät ykkösistä (julkaistu Satakunnan Kansassa 2.10.2005)

2005-10-02T01:25:00.000-07:00

Jussi Siirilä: SmartVille. Gummerus 2005

Kupla on tila, jossa vuorovaikutus muuhun maailmaan jää lähinnä katseen tasolle. Kummallakin puolen kuplan seinämää ihmetellään toisen puolen menoa, mutta niin kauan kuin kuplaa ei puhkaista, nämä erilaisuudet eivät pääse koskettamaan toisiaan. Juuri näin maailma rakentuu Jussi Siirilän uutuusromaanissa SmartVille, ja varmuuden vuoksi Siirilä on rakentanut romaaniinsa enemmänkin kuin yhden kuplan.

Tarinan kannalta keskeisimmän kuplan sisällä on web designer Minna, jonka työpaikka ComNet saa toimia esimerkkinä it-alan hulluista vuosista. Taitavana liioittelijana Siirilä ottaakin tästä aiheesta kaiken irti, ja meno ComNetissä on väkevää parodiaa ajasta, jolloin talouden lainalaisuuksia yritettiin taivuttaa kokonaan uuteen malliin. ComNetissäkin sijoittajille myydään tarinoita suurista tulevaisuuden projekteista, vaikka noilla projekteilla ei ole mitään sisältöä.

ComNetin täysin ammattitaidottomat työntekijät saattavat joskus pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki työpäivät kuluvat vain pornoflipperiä pelaillen ja muiden firmaan hankittujen viihdykkeiden parissa. IhmettelyI kuitenkin vaiennetaan nopeasti ja ihmettelijän käsketään pitää vain mielessä Ultimate Goal. Muutenkin uuden talouden saarnamiehet tuntuvat romaanissa kätkevän sisällöllistä tyhjyyttä englanninkielisiin sanoihin, mihin romaanin nimikin viittaa. Onhan teknologiakeskukseksi muotoutunut kaupunginosa SmartVille ollut vielä viikkoa aikaisemmin Älykylä.

Ei hypekään
kaikkia kosketa

Toisen tason romaaniin tuo Minnan päiväkoti-ikäinen tytär Jenna, joka äidin työskennellessä viettää omaa päiväänsä SmartVillen Day Care Centerissä. Ensialkuun tämä osuus hakee romaanissa vähän omaa paikkaansa, mutta vähitellen lukija oivaltaa, että kyllä lapsetkin osaavat omat kuplansa rakentaa, ja niitä omituisia leikkejäkin näkyy myös lasten maailmasta löytyvän. Jotain maailmasta sitten kertokoon, että havainnointini kulkee nimenomaan näin päin.

Äiti ja tytär -asetelma myös kasvattaa SmartVillen sujuvasti etenevästä satiirista lämminhenkiseksi selviytymistarinaksi, sillä sekä Minna että Jenna näyttävät tahoillaan lopulta särkevän omat kuplansa. Realismin suuntaan romaani taas kurottaa siten, että ainakin Minnalle näyttää kuplan puhkomisen jälkeenkin jäävän aivan riittävästi ongelmia.

Päiväkotijaksojen kautta Siirilä saa myös ujutettua romaaniinsa laajemman palan teknologiahypen ulkopuolista yhteiskuntaa. Maailmaa ryminällä valloittavan teknologiakeskittymän kahdessakymmenessä päiväkodissa on vain yksi yhteinen sairaslomasijainen, ja vaikka yritykset lahjoittavatkin vanhat tietokoneensa päiväkodeille, toimivia tusseja niihin ei ole varaa hankkia.

Romaanin kolmannen kuplan Siirilä puhkoo Suomen hiihtomaineen ympäriltä, ja vaikka tämä sivujuonne sijoittaakin romaaniin tarkasti kevättalveen 2001, jää se lähinnä tarpeettomien vitsien materiaaliksi muutenkin niin hilpeässä kirjassa. Vielä kun Siirilä turvautuu taannoisia hiihtosankareitamme pilkatessaan hänelle jo pieneksi maneeriksi muodostuneeseen absurdiin unijaksoon, ainakin minä toivoin, että Isometsät ja Myllylät olisi kokonaan pyyhitty kirjan sivuilta.

Murhia Suomen kesässä (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)

2005-09-28T00:30:00.000-07:00

Markku Ropponen: Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi 2005

Kolme raakaa ja väkivaltaista murhaa, poliisin pyörittämä huumekauppa ja sotarikoksiin syyllistynyt palkkasoturi luulisi olevan aineksia, josta naputellaan kokoon tavallista tanakampi rikosromaani. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Tuoreimman todistuksen tästä antaa Markku Ropposen Linnut vaikenevat, Kuhala, joka kaikista todennäköisyyksistä piittaamatta muotoutuu niin hyväntuuliseksi ja leppoisaksi dekkariksi, että suurimman osan aikaa murhatutkimukset tuntuvat olevan romaanissa vähän kuin turhaa painolastia. Pääasia kun kuitenkin on että Ropponen saa koko kirjan mitalla esitellä vuolaana virtaavaa verbalistikkaansa ja tehdä muka nokkelia havaintoja nykymaailman menosta.

Yksityisetsivä Otto Kuhalahan on jo monille perinteisen arvoitusdekkarin ystäville tuttu, ja dekkarikliseiden parodiana Kuhala toimiikin oikein hyvin. Halpa viski, yksityisetsivän työhön epäluuloisesti suhtautuvat poliisit ja ongelmajätettä muistuttavat autot saavat asianmukaisen osansa Kuhalan elämässä. Kun yksityiselämäkin on pikkuisen rempallaan, on selvää että ihan omista aineksista ei Kuhalaa ole yritettykään luoda.

Tietenkin Kuhalalla on myös sankarilliset hetkensä. Itseään kymmenen vuotta nuoremman miehen hyökkäyksen hän taltuttaa videolta oppimallaan Muhammed Ali -väistöliikkeellä, ja ympäristöään terrorisoivan moottoripyöräjengi MC Muddyfieldin hän hoitelee silkalla voimalla ja oveluudella. Siinä häntä tosin hiukan auttavat jättiläiskokoinen lemmikkieläinten hautakiviedustaja Perttu Kane ja ravintoloitsija Max ´´Posion Moukari´´ Kuukunen, joka on aiemmin ollut ammattinyrkkeilijä.

Meno on siis jossain jännärin ja kesäteatterikomedian välimaastosta, ja suhteellisen hyvin paketti pysyy kasassa, vaikka aineksia onkin niin kovin monenlaiseen romaaniin. Kun niiden murhien ympärillekin vielä ihan näppärä arvoitus punotaan, omat ystävänsä Linnut vaikenevat, Kuhala varmasti löytää. Mitään sen enempää Markku Ropponenkaan on tuskin odottanut.

Jonkun on yhteiskunnan oksennuksetkin siivottava (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)

2005-09-27T00:25:00.000-07:00

Jarkko Sipilä: Likainen kaupunki. Gummerus 2005

Jarkko Sipilän luomassa rikoskomisario Kari Takamäessä on ainesta Timo Harjunpään manttelinperijäksi, sitten kun Matti Yrjänä Joensuu jättää kirjoituskoneensa pölyttymään työpöytänsä kulmalle. Ihan pian näin ei kuitenkaan soisi käyvän, sillä vaikka näille kummallekin poliisille on ominaista aavistuksen epäuskottavaltakin haiskahtava hyvyys, Harjunpää on aidosti kiinnostava ja ristiriitainenkin hahmo, kun taas Takamäki on aika yksioikoinen puurtaja, joka suhtautuu rikollisuuteen kuin siivoja lattialta löytämäänsä oksennukseen.

Muutakin yhteistä rikoskirjallisuutemme vanhalla mestarilla ja viime vuosien ehkä kiinnostavimmalla tulokkaalla kuitenkin on, ja tärkein näistä yhdistävistä tekijöistä on heidän kykynsä kuvata maailmaa laajasta perspektiivistä. Heille rikos ei ole peli tai kilpailu, joka vie hetkeksi katsojansa koko huomion, vaan tutkimusten hektisimmässäkin vaiheessa kokonaiset elämät kiertyvät tarinan lomaan, ja maailma korahtelee tuskissaan kerronnan taustalla.

Sipilän uusimmassa Likainen kaupunki -romaanissakin Takamäki saa siivottavakseen sotkun, jota ovat olleet keittämässä niin syrjäytyneet moottoripyöräjengiläiset kuin rahan väärin perustein aateloima yläluokkakin. Apukokkeina soppaa ovat olleet sekoittamassa paha poliisi, hänen sinisilmäinen esimiehensä ja nuori kaunis nainen, joka tietää millä keinoin hän saa miehiltä haluamansa. Tällä miehityksellä lukijalle tarjoillaankin monta väkivaltaista kuolemaa ja salakuljetettu aselasti, jolla pystyisi aseistamaan kokonaisen armeijan.

Takamäestäkö
seuraava tv-dekkari?

Aineksia mukaansatempaavaan lukupakettiin siis on, ja kun Sipilä rikostoimittajana hallitsee sekä selkeän ja informatiivisen kirjoittamisen taidon että omaa riittävästi faktaa nykyaikaisesta poliisityöstä, eivät ainekset paljon tehokkaammin voisi tulla käytetyksi. Takamäen tiiviiksi hioutunut ryhmä rullaa tutkimuksia eteenpäin kuin kone, ja vaikka porukkaan ei atarimies Suhosta lukuun ottamatta mitään suuria persoonallisuuksia mahdukaan, alansa huippuammattilaisten työskentelyä on aina ilo seurata. Ryhmän ajoittainen maailmanparantajamainen asennekaan ei sanottavammin häiritse, kun hetkellinen naiivius kuitataan niin komeasti muuta kerrontaa sävyttävällä kyynisellä aineksella.

Mielenkiintoista onkin nähdä koska Takamäki ryhmineen saa ensiesiintymisensä televisiossa. Sipilän viileän dokumentoiva tyyli kun jättää mainiosti tilaa psykologista silmää omaavalle käsikirjoittajalle ja karismaattisille näyttelijöille.

Kioskikamaa kovissa kansissa (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)

2005-09-25T23:50:00.000-07:00

Tapani Bagge. Julma maa. Tammi 2005

Tapani Bagge on jo useamman romaanin ajan kuvannut Hämeenlinnan alamaailmaa ja onnistunutkin luomaan joukon tyyppejä, jotka ainakin kotimaisessa rikoskirjallisuudessa hakevat vertaistaan. Ominaista näille Baggen hahmoille on aina ollut se, että rikoskirjallisuuden sijasta he tuntuisivat sopivan paremmin sosiaali- ja mielenterveystoimistojen asiakkaiksi. Päitä ja muitakin ruumiinjäseniä he tosin katkovat kovin miehekkäästi, mutta nojatuolinsa lämpöön käpertyneen lukijan mielenrauhasta Bagge on huolehtinut sillä, että pääasiassa nämä terä- ja ampuma-aseita kantavat mielipuolet silpovat toisiaan. Eihän toki kirjoja ostavaa keskiluokkaa saa suotta säikytellä.

Uusimmassa Julma maa -romaanissaan Bagge jatkaa reppanagalleriansa kasvattamista. Tapahtumien katalysaattorina on vankilasta lomalle pääsevä Black Angels -jengin johtaja Ozzy, jonka jengi ei ole moottoripyörä- vaan vanijengi Ozzyn tasapainohäiriön vuoksi. Nauraa ilmeisesti myös pitäisi, kun paljastuu, että hevimiehenä tunnetun Ozzyn suuri rakkaus onkin todellisuudessa Katri-Helena.

Ozzyn hyvin epämääräisenä vastavoimana romaanissa häärii varttihullu puolimanne ja yhden biisin karaoketähti Allu, jota Ozzy epäilee vasikoinnista. Tästä epäilyksestä romaanin väkivaltainen vyöry käynnistyy, ja kun vyöry oikein hurjimmilleen äityy, Baggella on ilmiselviä vaikeuksia keksiä, miten Allu oikein saataisiin tarinankulkuun mukaan. Mukana häntä on kuitenkin pakko roikottaa, kun hänelle on tultu viritettyä romanssi Baggen vakiohahmon vanhemman konstaapeli Leila Pohjasen kanssa.

Muitakin vanhoja tuttuja romaanissa esiintyy, ja esimerkiksi pimeän asekauppiaan Leksan ja hänen kovasti reipashenkisen vaimonsa minä tapaan aina mielelläni. Valitettavaa tosin on, että vaikka Bagge kuljettaakin henkilöidensä elämäntarinoita luontevasti, varsinaista elämää hän ei saa henkilöihinsä puhallettua. Aina kun on niin kovin kiire seuraavaan juonenkäänteeseen. Ammattiviihdyttäjänä Bagge toki tietää vahvuuteensa, joten siinä mielessä kovaa vauhdinpitoa on paha mennä moittimaan.

Entisellään Bagge siis on, joten hänen rikosromaaneihinsa ihastuneet voivat luottavaisin mielin avata Julman maan. Meille jotka toivomme kirjallisuudelta muutakin kuin kaavamaista itsensä toistoa, saattaa kuitenkin nousta mieleen kysymys: Olisiko Baggella tauon tai terästäytymisen paikka?

Varjoja Vareksen menneisyydestä (julkaistu Satakunnan Kansassa 25.9.2005)

2005-09-25T06:30:00.000-07:00

Reijo Mäki: Nuoruustango. Otava 2005

Me kaikki kannamme menneisyyttä mukanamme. Useimmille meistä se on vain pala elettyä elämää, sarja päiviä joista ehkä joku on jäänyt muita pysyvämmin mieleen, mutta toisille meistä menneisyys on painolasti, joka vetää meitä sinne, minne me emme haluaisi lainkaan mennä. Juuri tällä jälkimmäisellä tavalla menneisyys on mukana Reijo Mäen uusimmassa romaanissa Nuoruustango, ja sellaisella ryminällä menneisyys nykyhetkeen rynnistää, ettei edes ikuinen hymypoika Jussi Vares voi sivuuttaa sitä kohtaamista millään oluttuopin takaa heitetyllä letkautuksella.

Mäki kirjoittaa siis (anti)sankarilleen nuoruuden, siirtää hänet tältä vuosituhannelta ja seurusteluravintola Uudesta Apteekista 70-luvulle ja taka-Satakunnan kälyisiin levytansseihin, enkä ainakaan minä pitänyt tästä aikamatkasta lainkaan. Jo hävinneelle maalaismiljöölle on parempiakin kuvaajia kuin Mäki, mutta vielä ongelmallisemmaksi tilanne muuttuu kun Mäki yrittää tällä 70-luvun pintaraapaisullaan selittää, miksi Jussi Vareksesta on tullut sellainen oluthuuruinen casanova jona me olemme oppineet hänet tuntemaan. Kun kerran Mäki on tähänkin asti pärjännyt ilman, että hänen on tarvinnut erityisemmin satsata henkilöidensä psykologiseen syvyyteen, ei tuota sarkaa olisi mielestäni tarvinnut nytkään alkaa kyntämään.

Onneksi 70-luvulle sijoittuva prologi on kuitenkin vain 11 sivua pitkä, ja vaikka sillä omat vaikutuksensa romaanin myöhempiin tapahtumiin onkin, se kannattaa ehdottomasti lukea vain tarinan liikkeelle sysäävänä voimana ja unohtaa kaikki sen syvällisemmät merkitykset. Kun nimittäin Nuoruustangosta häivyttää kömpelösti kuvatun Vareksen onnettoman ensirakkauden, ja sen nykyhetkeen tuomat tummat heijastukset, jäljelle jää vallan mainiosti toimivaa rikosviihdettä, jossa paino on enemmänkin sanalla viihde kuin sanalla rikos. Niin monipolvinen Mäen punoma rikosvyyhti nimittäin on, että arvoituksien ratkaisemisen sijasta ainakin minä keskityin mieluummin vain nauttimaan siitä hyvästä meiningistä, jota Mäki totisesti osaa paperille suoltaa.

Värikkäitä sivuhenkilöitä
ja oudon tuttuja tapahtumia

Mäkihän on oivaltanut Vares-sarjansa alusta asti, että mainiokaan yksityisetsivä ei pysty yksin hyvää meininkiä luomaan, vaan myös vastapuolella on oltava mielenkiinnon vangitsevia hahmoja. Monet Mäen luomista rikollisista ovatkin olleet jo syntyessään pieniä klassikoita, ja rikollisgalleria on nytkin vähintäänkin kirjava. Ainakin minua sykähdytti tavattomasti väkivaltapalveluja myyvä porilaiskaksikko Alpakka ja Pata-Ässä, joiden keikka Turkuun ei todellakaan suju onnellisten tähtien alla. Pientä bonusta huumorintajulleni tarjosi sekin, että kaksikon toimeenpaneva osapuoli Pata-Ässä elää vieläkin Ässien kevään 1978 mestaruusjuhlia, ja romaanin väittämän mukaan Porissa on nelisenkymmentä muutakin herraa, jotka eivät ole vielä saaneet noita mestaruusjuhlia katkeamaan.

Satakunnan Kansan lukijoita täytyy vielä erikseen varoittaa, että mikäli jotkut romaanin kohtauksista tuntuvat oudon tutulta, kyseessä ei ole mikään déjà-vu-kokemus. Mäki on nimittäin lainannut osia tähän romaaniinsa Satakunnan Kansassakin vuonna 2002 julkaistusta kesädekkarista Kahdesti kuollut kävelee jälleen. Niitä jotka tuon onnettoman teelmän muistavat, haluan kuitenkin rohkaista tarttumaan tähän kirjaan, sillä yhteneväisyyksistä huolimatta Nuoruustango on ihan luettavaksi kirjoitettu.

Hajasijoitetaan eduskunta (julkaistu Porin Sanomissa 23.9.2005)

2005-09-24T00:10:00.000-07:00

Porin päättäjät ovat nyt reilun viikon bailanneet sen vuoksi, että maatalousministeri Juha Korkeaoja lupasi Poriin valtionhallinnon palvelukeskuksen. Jonkin verran booliliemiin on jouduttu lisäämään makeutusta, koska karvas maku jäi siitä, että maaseutuvirasto kuitenkin meni Seinäjoelle. Kalskahtaahan virasto aina komeammalta kuin palvelukeskus.

Minä olen katsellut tuota juhlintaa sivusta, tapani mukaan otsa hämmennyksestä hiukan rypyssä, ja miettinyt, mitä Pori oikeastaan tässä jaossa sai? Jostain mielen lokeroista nimittäin silmiini nousee kuva hymyilevistä Silviosta ja Paavosta ja elintarvikevirastosta, jonka puolikkaan Silvio-setä 2003 Suomelle antoi. Siihenkin virastoon olisi varmasti syytä käydä tutustumassa. Kunhan vain joku kertoisi, missä päin Suomea se on.

Sadasta työpaikastahan on puhuttu. Sitten joskus ja ehkä. Vieläkin useammasta työpaikasta haaveilevat jotkut, mutta silloin konditionaali on niin suuri, että tähänkin lauseeseen tarvittaisiin kokonaan uusi kirjasintyyppi. Silloin nimittäin täytyy muidenkin kuin maa- ja metsätalousministeriön ulkoistaa palvelujaan nimenomaan Poriin, ja jokainen voi tykönään miettiä, kuinka todennäköisesti näin tulee käymään.

En myöskään täysin tunne omakseni sitä tuvan ikkuna -perspektiiviä, jolla paikallinen media on tätä asiaa käsitellyt. Tietenkin on kivaa jos joku paikallinen tradenomi pääsee siirtymään lähimarketin kassalta valtionhallinnon palvelukeskuksen palkanlaskijaksi, mutta järkevämminkin verorahoja voisi käyttää kuin kuskata virastoja sinne, mistä päättävässä asemassa oleva puolue kipeimmin ääniä tarvitsee.

Jos sitäpaitsi Suomessa joku virasto pitäisi hajasijoittaa, se olisi ehdottomasti eduskunta. Saattaisi satakuntalaistenkin kansanedustajien toimintaan tulla aivan uutta selkärankaa, kun asioita tulisi jokapäiväisemmin täältä äänestäjien näkövinkkelistä katseltua.

Kolme yhtä hyvää ehdokasta

2005-09-23T11:03:00.000-07:00

Presidentinvaalit ovat taas tulossa, ja kuten tunnettua vaalit saavat yleensä esiin typerimmät ominaisuudet sekä äänestäjistä että ehdokkaista. Tällä kertaa itsensä nolaajien kärkikaartiin rynnisti heti alkuvaiheessa SAK-johtaja Matti Tukiainen, joka Kalevan haastattelussa (20.9.2005) ilmoitti, että mikäli SAK lähtee presidentinvaalikampanjassa tukemaan rahallisesti ehdokas Tarja Halosta, SAK tukee samalla summalla myös Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen kampanjoita. Äkkiseltään ajatus luonnollisesti tuntuu kauniilta ja lähes hellyttävän naiivilta. Onhan tasapuolisuutta totuttu pitämään Suomessa niin suuressa arvossa, että tasapuolisuuden kyseessä ollen, ei järkeä enää saa tai ainakaan tarvitse käyttää.

Joitakin kysymyksiä kuitenkin nousee mieleen ja niistä ensimmäinen on, miksi SAK ylipäätään puuttuu presidentinvaaleihin? Siihen ei tietenkään kolmikannan luvatussa maassa saa vastausta, joten tyydytään heittämään jatkoksi pari helpompaa kysymystä. Aikooko SAK myös antaa muuta kuin rahallista tukea yhtä tasapuolisesti kaikille ehdokkaille? Onko ammattiosastoissa odotettavissa laajaakin lobbausta vaikkapa Vanhasen puolesta? Uskooko joku todella, että esimerkiksi Niinistö on SAK:lle yhtä mieluinen ehdokas kuin oman joukkueen Halonen?

Eli käytännössä SAK:n puolueettomuusjulistus on vain savuverho, jonka taakse kätketään se, että erovaisuuksiakin ehdokkaiden näkemyksistä tällä kertaa todella löytyy, ja osa eroavaisuuksista koskettaa varmasti SAK:kin jäsenkuntaa. SAK haluaa siis asiakysymyksiä karttelevan henkilövaalin, johon minkään yhteiskunnallisen valtaryhmittymän on vaikea ottaa kantaa, kun kerran SAK:kin on todennut ehdokkaat yhtä hyviksi. Taktiikkana se on tietysti viisas, mutta rehellisempää olisi olla tukematta yhtään ehdokasta ja käyttää nekin rahat vaikka SAK-johtajien kielikursseihin.

Pilkkakirveiden sarjatulta (julkaistu Satakunnan Kansassa 6.9.2005)

2005-09-06T00:04:00.000-07:00

Kalle Isokallio: Terijoki takaisin. Tammi 2005

Ehkä olet joskus ihmetellyt, mitä tarkoitetaan esimerkiksi käsitteillä pohjoinen ulottuvuus, lähialueyhteistyö ja tietoyhteiskuntaohjelma, ja tuntenut jonkinlaista häpeääkin siitä, ettet ole vaivautunut sen tarkemmin noiden ohjelmien sisältöjä miettimään. Jos näin on, sinulla on hyvä syy lukea Kalle Isokallion romaani Terijoki takaisin, sillä siinä paljastetaan, ettei pohjoisen ulottuvuuden merkitystä tiedä koko Euroopassa kukaan muu kuin Lipponen, ja noille kahdelle muullekin projektille voidaan määritellä juuri sellainen sisältö kuin määrittelijälle on sillä hetkellä edullisinta.

Toki muitakin syitä lukea Terijoki takaisin löytyy, sillä Isokallio on taas kerran onnistunut olemaan aidosti hauska. Itseasiassa hän on nyt paljon hauskempikin kuin esimerkiksi edellisessä romaanissaan, Pelastaja Pelkosenniemeltä, sillä nyt pilkkakirveet lentävät niin laajalle ja niin moneen suuntaan, että vaikka niistä jotkut kohteensa ohi sujahtavatkin, ihan riittävästi niitä maaliin osuvia heittojakin kirjasta löytyy. Muutaman mojovan osuman saa ainakin kunnallinen päätöksentekojärjestelmämme, ja jokunen piikki irtoaa myös kalvinistiselle ja suoraselkäiselle pääministerille ja moraalista huolehtivalle ulkoministerille. Eurokansanedustaja Lasse Lehtinen taas tuntuu olevan kirjailijan suosiossa, sillä hän saa esiintyä kirjassa omalla nimellään, kun taas esimerkiksi presidenttiä on paljon hauskempaa kutsua Muumimammaksi.

Uudenlainen
YYA-sopimus

Enimmän osan naurunaiheistaan Isokallio löytää tuttuun tapaan suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta, ja tuota tilaa mustasukkaisesti ylläpitävistä poliitikoista. Lisämaustetta tähän kovin talouselämälähtöiseen yhteiskuntakriittisyyteen Isokallio saa kahdesta venäläisestä henkilöstään, kovasti rikollisen oloisesta Vasilista ja Pietarin pormestarin erityisneuvonantajasta Mirasta, jotka toistuvasti törmäävät suomalaiseen byrokratiaan yrittäessään hoitaa sellaisia pikkuasioita kuin vaikkapa kaasuputken vetämistä Venäjältä Hankoon ja jonkin suomalaisen rannikkokaupungin vuokraamista kansainvälisten mafiosojen kesänviettopaikaksi.

Minä en näille Isokallion yhteiskunnallisille ajatuksille paljon sen suurempaa arvoa anna kuin mitä kirjakaupan kassakone niiden hinnaksi kuittiin merkitsee, mutta olin kuitenkin mielissäni löytäessäni kirjan, jossa suomalaiset ja venäläiset yhdessä kyykyttävät EUta, ja suunnittelevat jo suurempiakin harppauksia maailmankaupan herruuteen. Onhan tuossa yhteistyössä jotain niin tavattoman nostalgista, ja kyllähän yksi kunnon naurunremakka mahtuu globalisaatiostakin käytävään keskusteluun.

Suu ymmyrkäisenä (julkaistu Porin Sanomissa 27.8.2005)

2005-08-28T06:13:00.000-07:00

Kesän ensimmäiset nahkiaiset on syöty, ja siinä nahkiaiskopin kulmalla kiinnitin taas huomiota siihen, että nahkiaiset ovat pääasiassa vanhemman väen suosiossa. Nuorisoa ei juurikaan ollut sitä juhlahetkeä todistamassa, kun nahkiaiset Porin torille saapuivat.

Tietenkin ikä tuo mukanaan kyvyn aavistuksen hienovireisempien nautintojen löytämiseen, mutta jonkinlainen nuorisokasvatuksen paikka tässä olisi. Muuten saattaa käydä niin, että kymmenen vuoden päästä Porin torilta ei löydäkään muuta syötävää kuin hamburgereja ja herra ties mitä amerikkalaisuuden sanansaattajia.

Mutta miten nuoriso saadaan syömään nahkiaisia? Käytetäänkö pakkoa vai turvaudutaanko hienovaraisempiin keinoihin? Otetaanko aseeksi koulujen tuimat keittäjät vai palkataanko viralliseksi nahkiaismannekiiniksi joku trendikäs pipopää levymyyntilistojen huipulta? Tavoitteeksi voitaisiin kuitenkin asettaa, että jokainen porilainen piltti oppisi syömään nahkiaisia viimeistään siinä vaiheessa kun äidinmaitovastikkeesta siirrytään kiinteämpiin eineisiin.

Minustakin nahkiainen on toki parhaimmillaan nahkiaiskopin kulmalla paperista syöden, mutta silti ihmetyttää, ettei tätä sesonkiherkkua ole vuosien saatossa kyetty jatkojalostamaan yhtään. Porilaistenkin ravintoloiden ruokalistoilta löytyy jos jonkinlaista ulkomaan apetta, mutta nahkiaisen ympärille kehitettyä ruokalajia ei menuuseen saada, vaikka lista olisi paksu ja lavea kuin Päätalon romaani. Siksi onkin turha itkeä, jos joku moittii meidän ruokakulttuuriamme, sillä suomalaisuuttahan nykyisessä ruoassamme on yhtä vähän kuin on suomalaisia yleisurheilijoita maailman huipulla.

Ehkä kuitenkin tulevaisuus on valoisa. Ehkä alati muuttuvat trendit kaappaavat nahkiaisetkin joskus huimaan nousukiitoon. Ehkä joskus käy niinkin onnellisesti, että virkamiesten lahjomiseen ei tarvita rapukestejä vaan Porin torilla tarjotut kolme isoa nahkiaistakin riittävät siihen.

Unelmien sielunmessu (julkaistu Satakunnan Kansassa 17.08.2005)

2005-08-17T06:40:00.000-07:00

Hanna-Riikka Kuisma: Elinkautinen. Like 2005

Satakunnan taidetoimikunnan Uusien Kirjoittajien Kirjassa vuonna 2001 debytoineen Hanna-Riikka Kuisman esikoisnovellikokoelma Elinkautinen lyö kehiin intensiteettiä, joka tuo ennemminkin mieleen sähkötuolin kuin loppuelämän kestävän vankilatuomion. Novellien nimetkin (mm. Täysikuu, Light my fire ja Love me true) vihjaavat kirjan olevan greatest hits tyyppinen tunnelman nostattaja eikä niinkään perinteinen pitkäsoitto, johon on lähinnä kaupallisista syistä väsätty ne kaksi pakollista menevää raitaa. Novellien sisältöä nimet tosin kuvaavat ihastuttavan huonosti, sillä pääasiassa kokoelma sisältää insestiä, pedofiliaa, syömishäiriöitä, huumeita ja sadistista väkivaltaa.

Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole kokoelman ainut ansio, sillä Hanna-Riikka Kuisma on virittänyt kertojanäänensä niin tiukkaan vireeseen, että esikoiskirjailijoille tyypillistä ylimääräistä löysää on novelleista vaikea löytää. Toisinaan jopa tuntuu, että aavistuksen löysempikin ote olisi voinut olla paikallaan, jotta novellien kertojat saisivat hengittää hiukan vapaammin. Nyt ilmassa on koko ajan niin suuren tragedian tuntua, että harvat kokoelman henkilöistä pääsevät kasvamaan kiinnostavammaksi kuin hänen kohdalleen osuneet tapahtumat.

Mikään tasapuolinen näkemys maailmasta Elinkautinen ei siis yritäkään olla, vaan se on matka unelmien ja haaveiden pimeälle puolelle. Sinne missä yö muuttaa rakastavan isän tytärtään raatelevaksi sudeksi ja missä Jeesuskin on vain rakkauteen välinpitämättömästi suhtautuva koulupoika. Sillä puolella unelmia kukaan ei tunnu olevan kokonainen, ehjä tai edes yksi, vaan jokaisen on häivytettävä itsensä lähes olemattomaksi tai muututtava kokonaan toiseksi, jotta elämäksi kutsuttu taakka ei musertaisi alleen.

Satunnaiset onnenhetket ovat ohikiitäviä ja taidokkaasti arjen harmauteen käärittyjä, eivätkä kirjan harvinaiset huumoripalatkaan niitä helpoimmin lähestyttäviä ole. Kun esimerkiksi yksi kirjan henkilöistä miettii, tappaako itsensä vai soittaisiko kriisipuhelimeen, vain mustan huumorin ystävä osaa luontevasti nauraa, kun vastaukseksi saadaan, ettei lääkkeitä ole tarpeeksi ja puhelimen saldokin on jo ylitetty.

Vaihtoehdottomuus onkin ehkä novellien suurin yhteinen nimittäjä, ja vaihtoehdottomuudella kehotan lukijaa suhtautumaan koko kirjaan. Sovitaanko siis että Elinkautinen ei ole helppo vaan pakko luettava?

Ratamo pelastaa taas maailman (julkaistu Satakunnan Kansassa 3.8.2005)

2005-08-03T00:05:00.000-07:00

Taavi Soininvaara: Pimeyden ydin. Tammi 2005

Taavi Soininvaara kirjoittaa niin ajankohtaisia ja niin sujuvasti todellisiin tapahtumiin kietoutuvia romaaneja, että mikäli hän joskus kyllästyy olemaan maamme ykkösthrilleristi, hänen uransa voisi hyvinkin kuvitella jatkuvan vaikkapa tv:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien kommentaattorina. Paljon köykäisimminkin avuin varustettuja asiantuntijoita on mediassa viime aikoina nähty.

Soininvaaran uusimmassa Pimeyden ydin -romaanissakin meno on kuin pikakelauksella ajettua ja ylimääräisellä dramatiikkatujauksella terästettyä Maailmanpolitiikan arkipäivää. Soininvaaran vakiosankari Supon ylietsivä Arto Ratamo saa nimittäin vastaansa uutta maailmanjärjestystä tavoittelevat islamilaisterroristit, Euroopan huumemarkkinoita valloittavan venäläisoligarkin ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kylmäveriset tappajat, mutta Ratamo pistää koko revohkan aisoihin lauantaista torstaihin kestävällä työrupeamallaan. Toki Ratamo saa vähän apuja mm. Ison-Britannian tiedustelupalvelulta MI5:lta, ja ehtiipä eläkkeelle siirtynyt Supon entinen johtaja Jussi Ketonenkin hevosvedonlyöntiharrastuksensa lomassa jokusen johtolangan hänelle kaivaa, mutta muuten kuvio on jo tutuksi käynyttä Ratamo vastaan muu maailma maaottelua.

Rönsyt pois
ja eteenpäin

Näin tiiviiseen pakettiin pakatun tarinan on tietysti edettävä kuin väliasemansa unohtaneen Pendolinon, ja siihen tyyliin Soininvaara myös tarinaansa kuljettaa. Ketosen lähdön jälkeen Supon henkilösuhteet ovat vähintäänkin tulehtuneet, ja uutta johtajaakin epäillään tietovuodosta, mutta Soininvaara kirjoittaa näistä sivujuonista lyhyen huomion vain silloin kun se ei terroristien ja rikollisten jahtaamista häiritse. Samaan tapaan, oman toimensa ohella, yksinhuoltajaisä Ratamo myös hoitaa murehtimisen tyttärensä kuumeilusta ja kohonneista valkosoluarvoista.

Tiedä sitten mikä osuus tähän rönsyilyä karttavaan kirjoitustyyliin on Soininvaaran heikoilla henkilökuvaustaidoilla, mutta piristävän viileältä ratkaisu joka tapauksessa tuntuu. Onhan maailma jo täynnä tarinoita, joissa niin työpaikat kuin perheetkin ovat olemassa vain uuvuttavaa ihmissuhteiden vatvomista varten.

Omia vaikuttimia
on helpoin ymmärtää

Hiukan höpsöön romanssintynkään Soininvaara on tosin tällä kertaa joutunut turvautumaan, jotta hän on saanut tapahtumien keskipisteeksi Helsingin, mutta turha siitä nyt on nipottaa. Kyllähän maailmaan, niin todelliseen kuin kirjalliseenkin, noita höpsöjä romansseja mahtuu. Romanssin toinen osapuoli arabiylimys ja Saddam Husseinin entinen tiedeministeri on Soininvaaralle tyypillinen itseään poikkeusyksilönä pitävä pahis, mutta yhtä komeaan narsismin kuvaukseen Soininvaara ei yllä kuin edellisessä romaanissaan Vihan enkelissä.

Toisaalta näkökulma on muutenkin nyt maanläheisempi, ja romaanin maku saa aiempaa enemmän vivahteita arjen karvaudesta. Monet romaanin henkilöistä ovat koko ajan oikean elämän tapaan kuin vähän väärässä roolissa, ja erityisen komeaan vetoon Soininvaara yltyy kuvatessaan eläkkeelle jäänyttä poliisia Veikko Saarta. Hänen kauttaan Soininvaara nimittäin osoittaa, että raaistavat vaikutuksensa sodilla on meihin suomalaisiinkin ollut. Terroristien järjettömiltä vaikuttavat itsemurhaiskut saavat myös hiukan kätketyn rinnastuksen Veikko Saaressa, sillä vaikka hän itse uskoo vaikuttimiensa ylevyyteen, ainakin minä olin näkevinäni hänen toiminnassaan häivän siitä samasta kostomentaliteetista, joka meitä länsimaalaisia aina pommien räjähdellessä niin kovasti hämmästyttää.

Mitä minuus oikeastaan on? (julkaistu Satakunnan Kansassa 28.7.2005)

2005-07-29T11:05:00.000-07:00

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies. Tammi 2005

Voiko ihminen olla oma itsensä muiden kanssa ja voiko oma itsensä ainakaan olla jos on aivan yksin? Nämä kysymykset jäävät möyrimään otsalohkoon sen jälkeen, kun on lukenut Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies -romaanin. Tapa jolla tuo kysymys kirjassa esitetään, todistaa sitten taas jälleen kerran, että Riitta Jalosella on poikkeuksellinen kyky kirjoittaa pieniä romaaneja, jotka sanovat paljon enemmän ja oikeastaan ihan muuta kuin mitä lyhyt juonitiivistelmä antaisi ymmärtää.

Näennäisesti Kuvittele itsellesi mies on nimittäin arkinen ja ehkäpä liiankin tuttu avioliittodraama keski-ikäisestä Mirjamista, joka saa yllättäen tietää, että hänen miehellään Kalevilla on suhde kuvataiteilija Inarin kanssa. Koska Mirjami on ajautunut henkisesti ahtaalle jo ennen sitäkin, ainakin tälläinen minun kaltaiseni suoraviivainen lukija olettaa ilman muuta, että tuollainen tieto musertaa jo ennestään ahdistuneen naisen. Hyvä romaanintekijä on kuitenkin usein aivan muuta kuin suoraviivainen, ja niinpä Riitta Jalonenkin kääntää kertomuksensa siinä kohtaa toiseen suuntaan. Mirjamin siihenastisen elämän murskautumisesta alkaa nimittäin tutkimusmatka identiteetin alkulähteille, ja se matka on Jaloselle tyypilliseen tapaan täynnä mielenkiintoisia löytöjä. Kirjaa lukiessa muun muassa huomaa, kuinka monella eri tapaa ihminen voi jäädä vain pelkäksi kuvaksi omasta itsestään.

Epäkäytännöllinen ja yltiöromanttinen kuvataiteilija ja kukkien kasvatusta ja avantouintia harrastava Mirjami vaikuttavat ensisilmäyksellä toistensa täydellisiltä vastakohdilta, mutta syväsukellus näiden naisten tajuntaan osoittaa, että yhteistä kosketuspintaa löytyy näinkin vastakkaisista lähtökohdista. Toisaalla romaanissa sama asetelma käännetään sitten päinvastaiseen asentoon ja osoitetaan, etteivät täysin samanlaisetkaan lähtökohdat tee ihmisistä toistensa puolikkaita, vaan ihminen on kuitenkin aina oma ainutlaatuinen itsensä.

Eittämättä Kuvittele itsellesi mies on ennenkaikkea kertomus naisista, kolmiodraaman kolmas osapuoli Kalevi on sivuroolissa ja siinäkin vähän kuin olosuhteiden pakosta, mutta mitään miehiltä kiellettyä luettavaa romaani ei missään nimessä ole. Suoranainen rikos sitten taas jo olisi, jos kirjan lukijakunta jäisi niin pieneksi kuin kirjailija itse etulehdellä määrittelee. Romaanin alaotsikko nimittäin on: ´´Naisille, jotka kuuntelevat merisäätä saadakseen tietää aallonkorkeuden.´´

Kirjallista saattohoitoa vanhoille faneille (julkaistu Satakunnan Kansassa (24.6.2005)

2005-06-24T05:17:00.000-07:00

Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja. WSOY 2005

Suomen kesään mahtuu monenlaista eläintä. Joku vuosi sitten iskettiin tarinaa Ruokolahdelta löytyneestä leijonasta, ja ainakin alkukesästä vielä näytti, että tämän kesän puheenaihe saattaisi olla pitkin suomenmaata loikkiva kenguru. Arto Paasilinnan uusin romaani Suomalainen kärsäkirja ehdottaa tosin vieläkin mojovampaa aihetta kesän vaientamiin turinarinkeihin, sillä tässä kirjassa Satakuntaan jahkaantuu entinen sirkusnorsu Emilia. Täältä Emilia on ratsastettava Saimaan kanavalle, jotta se saadaan laivattua sille paremmin soveltuville asuinalueille.

Suuri osa romaanista seikkaillaankin Satakunnassa, ja satakuntalaisen mielenlaadun Paasilinna tavoittaa hyvin. Edes filmille tallentunut vuodesohvaa ja kahta ratsastajaa kantava norsu ei saa satakuntalaista harrastekuvaajaa tarjoamaan melkoista otostaan lehdille, sillä saattaahan se yöaikaan otettu kuva olla vähän alivalottunutkin. Satakuntalainen reiluus taas saa rehellisen muotokuvansa, kun maatalon isäntä toteaa tyynesti norsun kauniin naispuolisen ratsastajan nähdessään, että hänen tilansa rehuilla yksi elefantti ruokitaan kyllä kesän ajan, vaikka norsu syökin 20 hevosen edestä.

Pelkkään satakuntalaisuuden ylistykseen Paasilinna ei kuitenkaan sorru, sillä esimerkiksi satakuntalainen ruokakulttuurin Paasilinna kuvaa melko nuivaksi. Ehkäpä Arto Paasilinna olisikin syytä kutsua vaikka jollain verukkeella näille seuduille syömään ja pitää huoli, että tällä kertaa pitopöydästä löytyy muutakin kuin suutarinlohta, räätikäslooraa ja ohrakryynivelliä, sillä eihän kirjallisuutemme jätkämiehet niin kevyillä eväillä pärjää.

Satakuntalaisen sielunmaiseman ja erilaisten suomalaisten perinneherkkujen luetteloimisen lisäksi Suomalaisesta kärsäkirjasta onkin vaikea löytää muita ansiota. Lupaavan lähtökohtansakin Paasilinna hukkaa Putte Possu -kirjoitusmetodiinsa, jossa oletuksena on, että kaikilla on niin mukavaa kunhan vain hassut tapahtumat lyödään jonoon ilman sen ihmeempiä dramaattisia kehittelyjä. Loppu runtataan sitten siihen kohtaan, missä sopiva määrä liuskoja on kasassa. Kirjassa tehtävät avioliittojärjestelyt voisi toki halutessaan lukea taitavaksi Niskavuori-parodiaksi, mutta muuten kirjan esittelemät ajatukset ovat jo aika lailla pölyttyneitä. Ainakaan minä en nimittäin jaksa innostua havainnosta, että EU sortaa suomalaista sirkusnorsua ja maanviljelijää samalla lailla, ja kaupunkilaisia luonnonsuojelijoita pilkatessaankin Arto Paasilinna on säkenöivä kuin keinutuoliinsa nukahtanut vaari.

Valittaen onkin todettava, että Suomalainen kärsäkirja jatkaa sitä Arto Paasilinnan viime vuosilta tuttua linjaa, jota lähinnä kai voisi luonnehtia kirjalliseksi saattohoidoksi vanhoille faneille. Yhtään uutta lukijaa hän tuskin tällä kirjalla valloittaa.

Mitä tärkeää sinä teitkään tänään?

2005-06-14T13:29:00.000-07:00

Vastaan ensin itse: En mitään. Luin yhden kirjan, kirjoitin muutaman rivin huonoa proosaa, mutta mitään mikä olisi tehnyt maailman hitustakaan paremmaksi, en tänään tehnyt. En itseasiassa edes muista, koska olisin viimeksi tehnyt jotain niin tärkeää, mutta toivon, että sellainenkin päivä on joskus ollut.

Olen miettinyt tuota kysymystä, koska olen viime päivät vaihtanut mielipiteitä ihmisten kanssa, joista monet ovat kertoneet, että heillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin etsiä itselleen mielenkiintoista luettavaa. Hauskaksi tuon kommentin tekee se, että nämä ihmiset ovat taidekriitikoita, eivät siis mitään jormaolliloita tai björnwahlrooseja, vaan ihmisiä, jotka monet olisivat valmiita leimaamaan täysin turhiksi ihmisiksi. Toki tuo leima olisi epäoikeudenmukainen ja todennäköisesti vääräkin, mutta niinhän leimat niin kovin usein ovat.

Toki olemme puhuneet netistä löytyvästä luettavasta, blogeista ja muusta tämäntapaisesta skeidasta, emme sellaisesta arvokkaasta luettavasta, jonka joku kirjallisuuden portinvartija on hyväksynyt. Kunnioittavatkohan taidekriitikot liikaa portinvartijoita? Täytyykin pitää itseään silmällä ettei vain tuollainen tauti pääse tarttumaan. Epäilen että uteliaisuus saattaa olla hyvä vastalääke tuohon tautiin.

Mutta palatkaamme vielä hetkeksi tuohon otsikossa esittämääni kysymykseen ja siitä johdettavissa oleviin variaatioihin. Ovatko jokapäiväiset askareemme tärkeitä? Mitä tärkeää tavallinen ihminen voi tehdä? Tekeekö esimerkiksi se, että siitä tekemisestä saa palkkaa automaattisesti siitä myös tärkeää?

Eikö olekin aika omahyväistä sanoa: Minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin...

Syksyn merkkejä

2005-06-13T09:28:00.000-07:00

Kesä on näköjään vuosi vuodelta lyhyempi. Kirjasyksy alkoi nimittäin minulla tänään. Olen koko päivän lukenut Arto Paasilinnan uutuutta Suomalainen kärsäkirja. Perästä kuuluu.

Sanomalehti kohta arvossaan (julkaistu Porin Sanomissa 29.5.2005)

2005-05-28T02:57:00.000-07:00

En erityisemmin pidä jyrsijöistä. Kanit menettelevät mutta hamsterit ja marsut tuovat mieleeni hiiret ja rotat, ja ne taas tuovat minulle mielleyhtymiä, jotka on parempi jättää kertomatta. Mutta hamsterin inhimillinen vastine, tuo kesähelteelläkin villapipoon pukeutunut ja kävelykepin kanssa raivoisasti alennuskahvipaketista taisteleva mummo, on aina saanut kaiken sympatiani.

Sympatiaani nuo alennusmyyntien ilopillerit eivät saa pelkästään siksi, että otsalohkoon iskeytyvässä kävelykepissä on jotain niin tavattoman herttaista vaan siksi, että heillä on jokin syy hamstraukseensa. Me nuoremmathan haalimme tavaraa vain ostamisen ilosta, mutta näille enemmän elämää nähneille on täyttä realismia sellainenkin ajatus, että tavara loppuu, ja siksi sitä on ostettava silloin kun sitä on edulliseen hintaan saatavilla. Tätä empiiristä kokemusta tavaran loppumisesta minä joskus markettien hyörinässä näiltä vanhemmilta ihmisiltä kadehdin.

Nyt saattaa kuitenkin käydä niin, että meillä reilusti sota-ajan jälkeenkin syntyneillä on mahdollisuus kokea kituuttamisen riemu. Uhkaahan paperitehtaiden alasajo viedä meiltä sellaisenkin itsestäänselvyyden kuin vessapaperin. En toki usko, että paperi kokonaan tästä maasta loppuisi, mutta kyllä jokin vähäisempikin katkos jakelussa saattaa joksikin aikaa tyhjentää kaupan hyllyt, kun katuviisaat vanhukset kauppiaiden vakuutteluista huolimatta ryntäävät kahmimaan ostoskärryihinsä kaikkea mikä edes muistuttaa vessapaperirullaa.

Toki minulla on käytännöllisempiäkin syitä toivoa vessapaperin loppumista. Haluaahan kolumnistikin tuntea joskus itsensä hyödylliseksi. Siksi olenkin jo parin viikon ajan kehottanut kaikkia ystäviäni säästämään seuraavan kolumnini. Kun he ovat tivanneet syytä tuohon, olen vain vastannut monimielisesti, että tämän kirjoituksen kaikki käyttötarkoitukset saattavat paljastua vasta lähiviikkojen kuluessa.

Pintapuolisesti netistä (julkaistu Satakunnan Kansassa 5.5.2005)

2005-05-05T00:11:00.000-07:00

Toimittanut Johanna Sinisalo: Verkon silmässä. Tammi 2005

Verkon silmässä on antologia, jonka kertomukset ainakin jossain määrin käsittelevät internetiä. Antologian toimittanut Johanna Sinisalo miettiikin esipuheessaan, miten internet on muuttanut elämäämme, ja tähän kysymykseen Verkon silmässä -antologia antaakin jonkinmoisen vastauksen. Ihmisten välinen kommunikaatio hoituu nimittäin kertomuksissa pääosin sähköpostilla, ja kun joku kertomusten henkilöistä tarvitsee lisätietoa jostain asiasta, ei hän suinkaan kirjastoon ryntää vaan hiirensä ja näppäimistönsä ääreen.

Harvassa ovat kuitenkin ne kertomukset, joissa internet olisi muutakin kuin pelkkä tekninen apuväline ja joissa yritettäisiin antaa internetille merkityksiä, jotka olisivat jotain ilmeisintä vaihtoehtoa enemmän. Johanna Sinisalo tosin yrittää hahmottaa raikkaan lapsikertojansa suulla internetille entistä kokonaisvaltaisempaa muotoa, ja esimerkiksi Jouko Sirolaa ja Markku Pääskystä lukiessa tuntuu ajoittain kuin novellin sijasta olisikin sukeltanut syvälle virtuaalitodellisuuden syövereihin.

Valitettavan moni antologian kirjoittajista kuitenkin näkee internetin lähinnä seksin ja pornon hankkimisvälineenä. Esimerkiksi Sofi Oksasen Neiti Penetree rämpii niin syvällä todellisuus vastaan internet kliseissään, ettei edes Anni Polvan Tiina taitaisi niin jäykästä asetelmallisuudesta kunnialla selvitä. Muutenkin tekniikan kehittyminen näyttää antologiassa pääosin vain nurjat puolensa. Tekniikkaa käytetään lähinnä ihmisten valvomiseen ja hallintaan, ja parhaimmillaankin se tarjoaa vain halpaa eskapismia.

Kokoelman parhaat lukuhetket tarjoavat Jari Järvelä ja Jyrki Vainonen. Kertomuksessa Hyvien ihmisten seura Järvelä vihkii lukijansa puhelimessa toimivien asiakaspalveluiden saloihin ja Vainonen huomauttaa kertomuksessaan Pyhän Leon ihme, että tarinan hyvyys on kuitenkin aina sen totuudellisuutta tärkeämpi, ja tarinoistahan se maailma kuitenkin syntyy. Puhutaan sitten internetistä tai tästä meidän "todellisesta" maailmastamme.

Elämän ja sodan reunalta (julkaistu Satakunnan Kansassa 27.4.2005)

2005-04-29T01:14:00.000-07:00

Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY 2005

Kun kertomus alkaa maksullista naista etsivän miehen ja vakoilijan kuriirina toimivan naisen kohtaamisesta, ja koko kertomus pitää sisällään vain heidän yhteisen yönsä pommikoneiden vavisuttamassa helsinkiläishuoneistossa, olisi helppo kirjoittaa, että sota siirtää ihmisiin oman ja aivan erityisen moraalinsa. Asko Sahlbergin jatkosodan loppuvaiheisiin sijoittuva pienoisromaani Yhdyntä ei kuitenkaan tähän näkemykseen yhdy, sillä Sahlbergille ominaiseen kyyniseen tapaan teoksessa välittyy kuva maailmasta, jolla ei ole rauhan aikanakaan ollut mitään moraalia.

Yhden yön ympärille kiertyneeksi romaaniksi Yhdyntä esitteleekin varsin laajan skaalan moraalittomuutta. Kirjan henkilögalleriaan kuuluu nimittäin puutteesta rikastuvia mustan pörssin kauppiaita, pommituksia hyödyntäviä murtovarkaita, isänmaansa pettäviä vakoojia ja alaikäistä lastaan myyviä vanhempia. Moraalittomuus on kuitenkin teeman sijasta lähinnä tapahtumien kulissi, sillä varsinaisen tutkimuskohteensa Yhdyntä löytää yksinäisyydestä, siitä erillisyyden tunteesta, joka saa ihmisen uskomaan, ettei muu maailma ole enää häntä varten. Jopa avonainen ikkuna saattaa tuoda maailman liian lähelle.

Nimeään eli sitä yhdyntää teos käyttääkin jonkinlaisena yksinäisyyden kiteytymänä tai vertauskuvana sille, kuinka vaikea ihmisen on asettua luonnolliseen yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Onneksi kirjalla on kuitenkin muutakin sanottavaa yksinäisyydestä, sillä pelkän sukupuoliaktin varaan on vaikea lyhyttäkään romaania rakentaa.

Vaikka Sahlbergin näkökulma henkilöihinsä onkin aina ollut psykologinen, yksinäisyys on ollut hänen kirjoissaan ennemminkin yhteiskunnallinen kuin yksilöllinen ilmiö. Viliseehän Sahlbergin tuotanto henkilöitä, jotka eivät ole vetäytyneet maailmasta vapaaehtoisesti vaan jotka on lähinnä sysätty elämän varjoisille reuna-alueille. Nytkin kertomuksen toinen päähenkilö on menettänyt sosiaalisen asemansa, miehensä ja tyttärensä maailmanpolitiikan julmassa leikissä, ja aika paljon onnellista elämää on ryöstetty jokaiselta muultakin romaanin henkilöltä. Monelle heistä tuo onnen menetys on sitten ollutkin kuin tuomio yksinäisyyteen.

Uusi ilmiö Sahlbergin tuotannossa on sen sijaan omiin vertauskuviinsa ihastunut kertoja, joka aika tönkösti kommentoi romaanin tapahtumia. Joku voi luonnollisesti ihastuakin esimerkiksi armeijan maahantunkeutumisen ja rakastelun rinnastamiseen, mutta minusta Sahlbergilla on ollut kiinnostavampaakin tarjottavaa lukijoilleen.

Jalkapuuta rakentamassa (julkaistu Porin Sanomissa 24.4.2005)

2005-04-28T02:36:00.000-07:00

Raha on kumma väline. Äkkiseltään luulisi sen helpottavan elämää, mutta kun katselee ympärilleen, huomaa, että eihän se niin ole. Äärimmäisin esimerkki tästä rahan nurinkurisesta vaikutuksesta on riita, jota Porissa käyvät Satakunnan Elämän Leipä Sinulle ry ja Elämän Eliksiiri -nimiset yhdistykset. Kyseessähän ovat hengellisen aatepohjan omaavat yhdistykset, joista ensiksi mainittu on jo pitkään jakanut köyhille tarkoitettua ruoka-apua. Projekti on saanut paljon ansaittua kiitosta.

Sitten kun Satakuntaliitto myönsi Elämän Leivälle 70000 euron avustuksen, homma alkoikin mennä kiville. Tarvittiin kaksi yhdistystä siihen, mihin aiemmin oli riittänyt yksi, ja hengen miehet ottivat käyttöönsä niinkin maalliset aseet kuin lukkojen uudelleen sarjoittamiset, pankkikorttien takavarikoinnit ja kokouspöytäkirjoilla kikkailun taistellessaan tuosta avustuksesta. Toissijaisesti riidellään myös siitä, millä tavalla painotettua jumalan sanaa sille leipäpussin hakijalle tarjotaan, joten täydellisen farssin ainekset ovat olemassa. Pääasia eli ne autettavat ovat tietenkin tässä riidassa unohtuneet, sillä lehtihaastattelussa (SK 18.4) ilman rahaa jääneen järjestön nokkamies Pekka Nurmi sanoi, että oikeudenmukaisempaa olisi jättää molemmat järjestöt ilman rahaa kuin antaa vain toiselle sitä.

Oikeudenmukaisuus on tietenkin vaikea sana ymmärtää, mutta uskon että kirkon piiristä löytyy niin oppineita miehiä, että näinkin vaikeaselkoiset käsitteet saataisiin taottua hiukan paksumpaankin kalloon. Kirkon piiristä toivon noita opettajia siksi, että jollain maallisemmalla pedagogilla saattaisi pinna palaa näiden sällien kanssa. Toinen hyvä syy on se, että kirkolla oli ennen käytössään opetusmenetelmiä, joita toivoisin nykyäänkin tälläisissä erityistapauksessa käytettävän. Sunnuntaiaamu jalkapuussa saattaisi nimittäin avata aivan uusia näkökulmia oikeudenmukaisuuteen.

Jokaisessa meissä asuu taiteilija (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.4.2005)

2005-04-10T02:08:00.000-07:00

Harri Manner: Suuri performanssi. Johnny Kniga 2005

Taiteilijat ovat epäilyttävää porukkaa, ja heidän tekemänsä taide saattaa olla pelkkää huijausta, sillä eihän näistä installaatioista ja performansseista koskaan tiedä, mitä ne esittävät. Varsinkaan kun näiden taide-elämysten saatesanoiksi tarjotut selitykset ovat usein niin käsittämättömiä, että tavallinen kielenkäyttäjä voisi erehtyä pitämään niitä selityksiä dadaistisena runona. Tämä on pelkistetty lähtökohta Harri Mannerin taiteen maailmaan sijoittuvalle satiirille Suuri performanssi, ja kiitettävällä sinnikkyydellä Manner pitää tästä lähtökohdastaan kiinni.

Sinnikkyys on siinäkin mielessä hyvä sana tämän romaanin yhteyteen, että oikeastaan Manner on kirjoittanut tämän teoksen jo kertaalleen. Sarjakuvakirjassa ARS 2005 - Nykytaiteen näköaloja Manner nimittäin ensimmäisen kerran esitteli meille myös Suuressa performanssissa esiintyvän taidehistorioitsija ja kulttuurisosiologi Alpo Haapanummen, ja hänen melko murhaavat käsityksensä nykytaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. ARS 2005:sta onkin vaikea löytää yhtään lausetta tai ajatusta, joka ei ainakin jossain muodossa esiintyisi myös Suuressa performanssissa.

Tiiliseinä onkin
Erottava tekijä

Suuren performanssin ainut ero tuohon edellämainittuun sarjakuvakirjaan onkin, että nyt kirjalla on selkeä keskushenkilö muurari Jaakko Tolvanen, joka eräänlaisen taidekasvatuksen intensiivikurssin jälkeen päätyy Postmodernin Taiteen Akatemian tohtorinkoulutusohjelmaan. Paikkansa tohtorinkoulutusohjelmassa Tolvanen ansaitsee tiiliseinää esittävillä tiili-installaatioillaan, jotka kriitikoiden mukaan peilaavat eroavuuden käsitettä ja joissa katsoja voi kohdata itsensä toisena.

Lukijan tehtäväksi jääkin sitten päättää tuoko tämä sinänsä ihan hupaisa keskushenkilö ja hänen ympärilleen kyhätty aikamoisen hauraaksi jäävä rakkauskertomus teokseen sellaista lisäarvoa, että se on kannattanut julkaista toiseen kertaan. Itse tyydyn vain toteamaan, että harva hyväkään vitsi on parhaimmillaan enää toisella esityskerralla.

Sarjakuva-albumin sivuuttaneiden ei tietenkään tarvitse murehtia Mannerin ideoiden toisteisuutta, ja heitä Suuri performanssi varmasti naurattaa. Ainakin jos heillä ei ole kovin läheistä suhdetta nykytaiteeseen. Sen verran häijyn kuvan Manner nimittäin nykytaiteilijoista maalaa, että he tuskin osaavat Mannerin huumorista kovinkaan paljon nauttia. Entistä häijymmäksi Suuren performanssin tekee se, että Manner on tehnyt monista henkilöistä kovin helposti tunnistettavia. Nimiä on muutettu vain vähän, ja monet romaanihenkilöiden hölmöimmistä lausunnoista on leikattu suoraan todellisten esikuvien suusta.

Ei kai tämä
sentään totta ole?

Taidemaailmaa kehystävän liturgisen puheen lisäksi Mannerin erityisen pilkan kohteena on taiteen instituutioituminen. Yhteiskuntakriitikosta on tullut valtaapitävien harmiton sylikoira, joka taloudelliset ja muut etunsa turvatakseen määrittelee tulevan linjansa Parlamentaarisessa Luovuusstrategiakomiteassa ja tekee läheistä yhteistyötä mm. Pörssikeinottelijayhdistyksen kanssa. Taiteen ylintä päätäntävaltaa käyttää Käsitetaiteen Keskuskollegio, joka Päivälehden arvosteluja lukemalla päättää kenelle myönnetään elinikäinen luovan työn työskentelyedellytysten turvaamistakuu. Lisärahoitusta taiteilija sitten luonnollisesti hakee Marmeladirahastosta. Mahdolliset taiteenvastaiset populistiset hyökkäykset taas tukahduttaa Museolehtoriyhdistys arvovaltaisilla kannanotoillaan.

Räväkät kärjistykset ovat siis Mannerin tehokeino, ja niille on mukava hörähdellä, kun itsellä ei ole juuri minkäänlaista kosketuspintaa nykytaiteeseen. Hieman vaisumman sävyn nuo hörähdykset saivat, kun aloin mielessäni miettiä, voisiko tämä satiiri ulottua laajemmallekin kuin pelkkään nykytaiteeseen? Voisiko esimerkiksi Suomen suurimman kustantajan ja sanomalehden liitto olla jollain tavalla rinnastettavissa Päivälehden yksinvaltiuteen ja olisiko näillä Mannerin kuvaamilla hupsuilla taidekasvattajatädeillä jotain yhteistä kirjallisuuden läänintaiteilijoiden ja sanataidekouluttajien kanssa? Vaiensin kuitenkin mielestäni nuo kysymykset, sillä ovathan ne nyt sentään kokonaan eri asioita.

Eivätkö olekin?

Ei ainakaan oman elämänsä sankareita (julkaistu Satakunnan Kansassa 1.4.2005)

2005-04-02T06:11:00.000-08:00

Mikko Reitala: Päähenkilö. Otava 2005

Näyttelijänä ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö on avioliittodraama Terhosta ja Milenasta, joiden liitto vaikuttaa lähinnä käytännölliseltä asumisjärjestelyltä. Edes pariskunnan yhteinen harrastus shoppaaminen ei tunnu luovan yhteisyyttä puolisoiden välille, sillä kumpikin shoppaa pääasiassa yksin. Terhon ja Milenan pujottelu kalliiden myymälöiden tavarapaljoudessa tuokin mieleen sinkkukuvauksista tutun pakonomaisen partnerin ja onnen etsinnän, ja näin ollen ostaminen, kuluttaminen esittäytyykin romaanissa suvunjatkamisen postmodernina korvikkeena. Määrittäähän merkkivaate tai muu vastaava ulospäin näkyvä kallishintainen tunniste ihmisen aseman nyky-yhteiskunnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin suku joskus ammoisina aikoina.

Toisaalta romaani on myös kertomus sukujen hajoamisesta, menneisyyden vähittäisestä katoamisesta, isistä ja äideistä jotka ovat lapsilleen etäisiä ihan siitä riippumatta, ovatko he näiden elämässä läsnä vai eivät. Milenan isän Auliksen, alkoholilla elämänsä tuhonneen puoluejyrän, kautta romaani avautuu myös kuvaukseksi ajasta, jolloin poliittiset ideologiat kelpaavat enää muistelmien lehdille tai sitten eivät enää niihinkään. Auliksen kuolema taas piirtää lukijan eteen kuvan siitä, kuinka vähän ja yllättäviä asioita ihmisestä jääkään jäljelle hänen kuoltuaan. Romaanin loppuun on vielä ladattu hyppysellinen mysteerinkin aineksia, sillä lukijan mieleen jää leijumaan kysymys, miten ja miksi Aulis oikein kuolikaan.

Murtuma menneen
ja nykyisyyden välillä

Edellä kirjoitettu kuvaa hyvin Päähenkilön olennaisinta piirrettä, moneen suuntaan kurottuvaa laveutta, sillä mihinkään lajityyppilokeroon Päähenkilö ei tunnu sopivan. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että romaani ei löydä lopullista muotoaan, sillä minkäänlaista hapuilua suuntaan tai toiseen Reitala ei tekstissään harrasta. Itseasiassa esikoiskirjailija Reitala kuljettaa laajalle levinnyttä tarinaansa sellaisella sisäistyneellä tasapainoisuudella, että nykyproosan rytminvaihdoksiin tottuneen lukijan tekisi ajoittain mieli mennä potkimaan edes joku epätasaisuus tarinankulkuun. Romaani kun kuitenkin sietää keskenään riiteleviäkin aineksia.

Jos Päähenkilöstä kuitenkin haluaa etsiä yhtä kaiken siististi pakettiin niputtavaa teemaa, sen saattaisi parhaiten löytää henkilöiden suhteesta omaan aikaansa, murtumasta joka rikkoo elämän jatkumon. Esimerkiksi romaanin näennäinen päähenkilö Terho elää elämäänsä voimakkaan appiukon varjossa, ja kun tuo varjo sitten poistuu, hän huomaa, että ei hänellä varjon lisäksi juuri mitään muuta ole ollutkaan. Kaikki on alettava kokonaan alusta, sillä jo eletyllä ja nykyisyydellä ei ole enää mitään yhteyttä.

Samanlaisia kuin vääriin elämäntarinoihin joutuneita ihmiskohtaloita Päähenkilö esittelee useita, ja nämä kohtalot punovat romaanin sisään verkon, jossa on tarttumapintaa useampaankin erilaiseen lähestymistapaan. Mikään täydellisen tiivis tuo verkko ei ole, mutta niin tiivis kuitenkin, että ihan hyvät mahdollisuudet lukijalla on sen vangiksi jäädä.

Uhkia itärajan takaa (julkaistu Satakunnan Kansassa 29.3.2005)

2005-03-28T23:00:00.000-08:00

Matti Remes: Tappava tuliainen. Tammi 2005

Helsingin Sanomissa julkaistussa syntymäpäivähaastattelussa Matti Remes kertoi, että hän haluaa kirjoillaan varoittaa itärikollisuuden kasvavasta otteesta Suomessa. Niinpä onkin luontevaa, että uusimmassa Ruben Waara -dekkarissa suurin pahis tulee suomalaisen jännityskirjallisuuden nykyään suosimaan tapaan itärajan takaa. Minään otsa rypyssä saarnaavana tuomiopäivän profeettana Remestä on kuitenkin vaikea pitää, sillä vaikka Tappava tuliainen kuvaakin ruohonjuuritasolta venäläisten rikollisten soluttautumista suomalaiseen liike-elämään, Remes kuvaa nuo manööverit niin heppoisiksi, ettei lukija ainakaan Remeksen kirjan itämafiosojen takia yöuniaan menetä.

Paljon muuta heppoista Tappavassa tuliaisessa ei sitten olekaan. Itseasiassa se on ehdottomasti jämäkin kolmesta tähän asti ilmestyneestä Ruben Waara -dekkarista. Remes on siirtänyt tyyliään arvoitusdekkarista asteen tai pari kovaksikeitetympään suuntaan, ja se muutos on tehnyt Ruben Waaralle hyvää. Arvoituksellisia murhia neiti Marplen hengessä ratkaiseva herrasmiessalapoliisi kun ei kovin luontevasti suomalaiseen nykytodellisuuteen istunut. Sellaisella hienotunteisuudella Remes on kuitenkin tyyliään viilannut, että tuskin Ruben Waaran entistenkään ystävien tarvitsee koventunutta menoa säikähtää.

Aiempaa realistisemman maun Remes on saanut romaaniinsa muuttamalla rikostensa tyyliä entistä ajankohtaisemmaksi. Rikosten annostelussakin Remes on aiempaa avokätisempi, sillä soppaan on isketty aineksia nigerialaiskirjeistä aina rahanpesun kautta ihmissalakuljetukseen asti. Ihan kaikki tarinantyngät eivät omaa osaansa kokonaisuudesta löydä, mutta kun tavallinen pienyrittäjä joutuu väkivaltaisen rikollisjärjestön jyräämäksi, on kai jollakin tapaa ymmärrettävääkin, että ihan jokainen yksityiskohta ei omaa merkitystään paljasta.

Henkilökuvaajana Matti Remes ei ole mikään mestari, mutta luontevaa jatkuvuutta hän osaa henkilöidensä ympärille luoda. Nytkin kirjan sivuille palaa Remeksen esikoisromaanissa Tappotanssi vankilaan joutunut Ruben Waaran vävy Janne Beck ja tekee sen vieläpä siihen malliin, että jonkinlaista draamaa voi kuvitella hänen ympärilleen kehittyvän jatkossakin. Ylipäätäänkin Remes kehittelee henkilöidensä elämää sen verran houkuttelevan hitaasti, että senkin takia kuulemma jo työn alla olevaan seuraavaan Ruben Waara -dekkariin kerääntyy aiempaa enemmän odotuksia.

Äärettömyys ihmisten välissä (julkaistu Satakunnan Kansassa 10.3.2005)

2005-03-09T23:56:00.000-08:00

Ulla Vaarnamo: Tähtien välinen pimeys. Tammi 2005

Ulla Vaarnamon ansaittua huomiota herättäneessä esikoisessa, novellikokoelmassa Pyörre pääosassa oli nainen, joka oli hukassa ja vieläpä kaikkein eniten itseltään. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen Vaarnamo palaa jälleen novellien pariin ja osoittaa, että novelli on todellakin hänen lajinsa. Kokoelman Tähtien välinen pimeys teksti on karkaistua ja hiottua ja novellien painopiste on niin tukevasti kiinni sen keskiössä, novellien minässä, että poissa on kaikki se häiritsevä huteruus, joka leimasi Vaarnamon 2002 ilmestynyttä kesämökkeilyromaania Honkain keskellä.

Esikoisen tapaan näkökulma on taas yksinomaan naisten. Silloinkin kun Vaarnamo scifi-henkisesti kuvaa sukupuoletonta tulevaisuuden asukkia, on vaikeaa olla pitämättä kertojaa naisena, sillä niin naislähtöistä Vaarnamon proosa on. Juuri näkökulmien yksipuolisuus onkin kokoelman suurin ja ehkäpä ainutkin ongelma, sillä vaikka kertomusten kohteet vaihtelevatkin puistoissa lymyävistä juopoista kulutusyhteiskunnan urheisiin pesänrakentajiin, mikään novellien tunnelmassa ei muutu, ja havainnoitsija tuntuu kiinnostavan kirjailijaa aina enemmän kuin havainto.

Vaarnamon tekstiä voisikin haukkua minäminä-proosaksi, mutta koska ihminen on Vaarnamon novelleissa aina enemmän tai vähemmän yksin, novellien keskushenkilökeskeisyys onkin ehkä kuva ihmisten välisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, eikä todiste kirjailijan kapea-alaisesta näkökulmasta. Näin ollen lähimmäksi totuutta ehkä päästäänkin sanomalla, että Vaarnamo kirjoittaa täsmäproosaa, joka satsaa laajojen haltuunottojen sijasta hetken täydelliseen hallintaan ja intiimin kokemuksen läpivalaisuun. Pienetkin palat kuitenkin samalla heijastelevat huomattavasti itseään suurempia kokonaisuuksia.

Kokoelman nimi Tähtien välinen pimeys on yksi parhaita, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Niin suuria ovat ihmisten ja heidän maailmojensa väliset etäisyydet Vaarnamon novelleissa, että millään maanpäällisillä mittayksiköillä ei sitä matkaa voisikaan kuvata. Ei sen matkan määrää eikä laatua.

KIRKKO ELÄMYSTEOLLISUUDEN PURISTUKSESSA (julkaistu Porin Sanomissa 27.2.2005)

2005-02-27T11:31:00.000-08:00

En ole koskaan uskonut, että palkkapussin suuruus tai yhteiskunnallisen aseman merkittävyys tekisi ihmisestä erityisen. Siksi en järkyttynyt, kun luin, että piispa Ilkka Kantola oli eroamassa vaimostaan. Ei kai yksi avioero nyt ihmeitä merkitse, kun vuosittain eroaa melkein 15 000 avioparia?

Olin kuitenkin väärässä. Piispa Ilkka Kantolan avioero oli kova juttu, ja se oli sitä erityisesti medialle ja kirkon valtaapitäville. Median kiinnostuksen ymmärrän. Seksi myy, ja piispa vehtaamassa väärän viltin alla on herkullista materiaalia lööppinikkareille.

Mutta mikä Ilkka Kantolan avioelämässä järkytti muita piispoja niin, että heidän oli alettava vaatia Kantolan eroa? Ei kai aviollinen uskottomuus nyt niin ennenkuulumatonta voi piispoillekaan olla. Olisiko järkytyksellä mitään tekemistä sen kanssa, että kirkkohäät on kirkon tuotteista ainoa, joka on säilyttänyt kilpailuasemansa nykyisillä elämysmarkkinoilla? Tietysti hautajaisillakin on merkittävä markkina-asema, mutta se nyt perustuu ennemminkin vaihtoehtojen vähyyteen kuin ihmisten haluun saada kirkolliset hautajaiset. Ennen kirkolla oli sentään myytävänään pelastus, mutta kun tutkimusten mukaan valtaosa uskovaisista ei usko enää helvettiin, ei siinäkään ole enää entistä markkinarakoa. Minkälainen osuus kirkolle oikeastaan jäisi tavallisen ei-aktiiviseurakuntalaisen elämään, jos se ei enää toimisi ristiäisten, häiden ja hautajaisten harmittomana seremoniamestarina?

Olisivatko piispat siis ennenkaikkea huolissaan kirkon vaikutusvallan kaventumisesta? Hankalahan se on kirkkohäitä nuorisolle kaupitella, jos kirkon omat edustajatkaan eivät enää näytä avioliiton pyhyyteen uskovan. Ja siitä kuudennesta käskystä on tässä kohtaa enää edes turha puhua. Senhän uusi käännös on suorastaan malliesimerkki siitä, kuinka kirkko on valmis muokkaamaan opetuksiaan helpommin myytävään muotoon.

Mies ja nainen ja lasta vailla (julkaistu Satakunnan Kansassa 20.2.2005

2005-02-20T07:02:00.000-08:00

Jukka-Pekka Palviainen: Hedelmäpeli. Johnny Kniga 2005

Jukka-Pekka Palviaisen romaanin Hedelmäpelin päähenkilöt opettaja Anita ja toimittaja Asko ovat keski-ikää lähestyvä aviopari, joiden suhteessa on riittävästi rahaa ja hyvää seksiä. Ainoastaan lapsi puuttuu, ja tutkimukset paljastavat, että syyllinen tuohon puutteeseen on Asko. Kun vielä pariskunnan varallisuus ja oikeastaan työpaikatkin ovat lähes yksinomaan Anitan ansiota, on selvää, että liian vähäiset ja hitaat siittiöt keikuttavat jo ennestään hieman vinossa olleen suhteen lähes kokonaan kumolleen.

Lähtökohta on siis pelottavan tuttu, eikä Palviaisella olekaan avioparin lapsensaantiongelmista mitään järkevää uutta sanottavaa. Itseasiassa hänen tarinansa onkin sitä samaa hömppätahnaa, josta kaupalliset tv-kanavat keittävät kokoon näpsäkän 12-osaisen komediallisen ihmissuhdedraaman vapaa-aikamme turrutukseksi.

Mutta tärkein on silti vielä sanomatta: Jukka-Pekka Palviaisen Hedelmäpeli on sata kertaa antoisampi tuttavuus kuin useimmat samaa aihetta sivuavat elokuvat tai tv-sarjat.

Hedelmäpelin ansiot ovat nimittäin ihan toisaalla kuin jalat alta vievässä tarinassa, sillä Palviainen kuvaa todellisuutta ensisijaisesti ihmisten eikä niinkään kertomansa tarinan kautta. Esimerkiksi kuva nuoresta tytöstä, joka menee rautatieasemalle vilkuttamaan lähteville junille, koska se saattaa lohduttaa jotain yksinäistä matkustajaa, on oivallinen tiivistys ajastamme. Kun Palviainen sitten vielä hetken päästä paljastaa tytön oman tragedian, on lapsettomuudenkin kuvaukseen saatu aivan uutta syvyyttä. Samanlaisia elämänmakuisia totuudenlohkareita Palviainen on louhinut romaaninsa laitamille niin paljon muitakin, että Hedelmäpeli muodostuu paljon jykevämmäksi kuin sen pelkkä juonikuvion seuraaminen antaisi olettaa.

Ehkä liiallistakin
moniäänisyyttä

Romaanilla on monta kertojaa, osa heistä on todennäköisesti aivan turhiakin, sillä omimmillaan Palviainen on kertoessaan tarinaansa sensaatiohakuisessa juorulehdessä työskentelevän Askon kautta. Surullisenkoomista naistenmiestähän Palviainen osasi jo kuvata edellisessä romaanissaan Reinossa, ja nyt kun tämä tohvelisankarin ja unelmarakastajan risteytys vielä kohtaa työssään aikamme ilmiöitä aina keskinkertaisista iskelmälaulajista Rauman murretta puhuviin kansainvälisiin pornotähtiin, saa sarkasmin hallitseva kirjailija asetelmasta paljon irti.

Häijyysasteikon ääripäähän Palviainen ei kuitenkaan sarkasmiruuviaan kiristä, sillä Palviaista ja hänen päähenkilöään yhdistää tietynlainen piikikkyyden alle kätkeytyvä lempeys. Niinpä valtakunnan julkkiksiksi pyrkivät entiset rakennusmiehet ja kampaajat pääsevät Palviaisen käsittelyssä melko helpolla, ja julkisuusrumbaa pyörittäville rahamiehillekin on varattu vain aavistuksen täysiverisempiä ilkimysten rooleja. Ratkaisua voisi moittia herkullisen tilanteen hukkaamiseksi, mutta toisaalta on paha mennä jälkikäteen sorkkimaan kokonaisuutta, joka kuitenkin koskettaa lukijan tunneskaalaa niin tasapainoisesti, että Hedelmäpelin luettuaan olo on kuin olisi elänyt palan kokonaan toista elämää.

Verbalistista nokkeluuttaan soisin Palviaisen tulevaisuudessa suitsivan hiukan. Ehkä hän seuraavassa romaanissaan voisi jättää jonkun mahdollisuuden nokkelaan sanaleikkiin käyttämättäkin.

Löytöjä kirjailijan harjoituskirjasta (julkaistu Satakunnan Kansassa 13.2.2005)

2005-02-13T11:52:00.000-08:00

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä. Tammi 2005. Suomentanut Erkki Jukarainen

Maineensa vakiinnuttaneen kirjailijan pöytälaatikosta löytyy paljon tavaraa, jonka kustantaja uskoo kiinnostavan lukijoita ennenkaikkea kannessa olevan nimen eikä niinkään kansien välissä olevan sisällön takia. Näin on myös uusimman Paul Auster -suomennoksen Yksinäisyyden äärellä kanssa, sillä ilman nimekästä tekijäänsä tätä teosta olisi tuskin koskaan käännetty suomeksi. Kiirettä kääntämisen kanssa ei ole silti pidetty nytkään, sillä englanniksi kirja on ilmestynyt jo vuonna 1982, kun useimmat Austerin teokset ovat saaneet suomenkieliset käännöksensä jo parin kolmen vuoden viiveellä.

Yksinäisyyden äärellä on ennenkaikkea muistelma, ja teoksen ensimmäinen osa Näkymättömän miehen muotokuva muistelee Paul Austerin isää, jonka elämä on jäänyt hänen pojalleen aikamoiseksi arvoitukseksi. Tätä arvoitusta Auster sitten lähtee kirjoituksellaan purkamaan, ja arvoituksen takaa löytyy uusia salaisuuksia ja mysteerejä, joita joku Austeria huonompi kirjailija myös selityksiksi tarjoaisi. Auster ei kuitenkaan siihen sorru, vaan arvoituksen löytäminen, kuvaaminen ja ratkaiseminen riittävät hänelle.

Mysteereihinhän Auster on mieltynyt muutenkin, ja monissa hänen kirjoissaan elämä näyttäytyykin ihmisten väliin jäävänä arvoituksena, jossa satunnaiset sirpaleet muodostavat yllättäviä ja tarinan uuteen suuntaan syökseviä kytkentöjä. Henkilöt jäävät usein aikamoisiksi statisteiksi tässä yllättävien yhteensattumien ohjaamassa draamassa, ja niin käy myös Näkymättömän miehen muotokuvassa. Edes tekstin päähenkilöt, toisilleen vieraiksi jääneet isä ja poika, eivät saa ääriviivojensa sisään muuta kuin joukon terävästi kuvattuja anekdootteja.

Muistista, kirjallisuudesta
ja elämästä ylipäätään

Kirjan toinen osa Muistin kirja linkittyy väljästi ensimmäiseen osaan, sillä tässäkin osassa pohdiskellaan paljon isän ja pojan suhdetta. Tällä kertaa edellisen osan pojasta on nyt tullut isä, yksinäisyydessään kärvistelevä kirjailija A, joka on avioerossa menettänyt siihenastisen elämänsä ja joka muistiinsa turvautumalla yrittää kuroa sitä taas kokoon. Onhan muisti hänen näkemyksensä mukaan tila, jossa jokin tapahtuu toiseen kertaan.

Pelkäksi kadonneen auvon haikailuksi Muistin kirja ei kuitenkaan jää, sillä lähinnä kyse on aloittelevan kirjailijan harjoituskirjasta, johon kirjailija hahmottelee niitä ajatuksia, joita hän tulee myöhemmässä tuotannossaan työstämään kiitosta rohmuaviksi romaaneiksi. Muistin kirja onkin kuin kutsu yhden ajatteluprosessin alkulähteille, ja mielenkiintoista olikin lukea sen kanssa rinnan Austerin hitaammin kypsynyttä tuotantoa ja huomata, mitä kaikkea noista vielä aavistuksen hapuilevista pohdiskeluista on sittemmin ehtinyt kasvaa.

Austerin oman tuotannon lisäksi Yksinäisyyden äärellä houkuttelee lukemaan myös aimo läjän muuta kirjallisuutta, sillä monia ajatuksiaan Auster hahmottelee kirjallisten esimerkkien kautta. Tälläinen syvälliseen argumentointiin pyrkivä ajattelutapa on piristävä poikkeus tässä kirjallista sivistystä karttavassa ajassa, ja ainahan on mielenkiintoista vertailla lukukokemusten herättämiä ajatuksia. Juuri lukuhalun herättäjänä Yksinäisyyden äärellä ansaitseekin muuten ehkä aavistuksen heiveröiseksi jäävän olemassaolon oikeutuksensa.

Juho lähtee ostoksille

2005-01-29T01:33:00.000-08:00

Taistelu Alma Median omistuksesta on saatu jonkinmoiseen päätökseen, ja taulukkolaskimet ympäri Suomea murskaavat lukumyriadeja, jotta saataisiin selville, tekikö Lipsanen hyvät kaupat. Itse en kuitenkaan niin noista luvuista perusta kun olen enemmän näitä verbaalipuolen miehiä, joten annan taulukkolaskimen edelleen uinua tietokoneeni uumenissa ja keskityn ottamaan tuntumaa tilanteeseen aavistuksen kirjallisemmalla pohdiskelulla.

Alma siis myi telkkari- ja radiopuolen ja keskittyy jatkossa lehtien kustantamiseen. Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Alma myi hömppämaakarit ja piti laadun (kuten mm. kaupungin parhaimpia kolumneja julkaisevan Porin Sanomat), mutta syvällä piilevä vaatimattomuuteni pakottaa kätkemään ainakin osan virkkeestä sulkujen sisään.

Eihän tilanne muutenkaan ole noin yksinkertainen, vaikka mielestäni nämä infantiilit tv-kasvot ja levyjen väliin höpisijät sietääkin myydä ensimmäiselle, joka suostuu heidät ottamaan. Sillä eihän Bonnier näistä ohjelmantekijöistä ollut kiinnostunut vaan heidän yleisöstään - tai siis markkinasta kuten nykyään tavataan sanoa.

Sijoittajaa kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, mitä uusi Alma aikoo kaupasta saamillaan rahoilla tehdä. Omistajillehan ei nykyisessä henkisessä ilmapiirissä voi rahaa jakaa. Eli ostoksille Juhon on miltei pakko lähteä, ja se taas huolestuttaa monia.

Hullultahan se tuntuu olla huolissaan siitä, kun jollain on liikaa rahaa, mutta suomalaiset pärjäävät yleensä paremmin silloin kun on juustohöylättävä ja kiristettävä vyötä. Ne taidot ovat iskostuneet syvälle kansanluonteeseemme. Ulkomaille suuntautuneista ostosreissuista on sen sijaan yrityksillemme aika harvoin jäänyt mitään hyvää käteen. Kotimaiset ostokset taas johtavat entistä tehokkaampaan ´´ketjuuntumiseen´´, mikä lukijan kannalta tarkoittaa sitä, että toisistaan poikkeavat näkemykset alkavat olla lehdistössämme entistä harvinaisempaa herkkua.

Imago kuntoon (julkaistu Porin Sanomissa 28.1.2005)

2005-01-29T01:30:00.000-08:00

Hyvä TV2.n johto,

Olemme närkästyneitä tavasta, jolla te käsittelette kotikaupunkiamme. Juuri kun olimme toipuneet järkytyksestä, jonka te kolme vuotta sitten aiheutitte hyökkäämällä suuresti rakastamaamme sosiaalijohtajaamme vastaan, te lokasitte taas huolellisesti kiillottamamme kaupunkikuvan tällä vastenmielisellä dokumentillanne Isolinnankadusta.

Taiteelliseen vapauteenne emme toki halua kajota, mutta mikäli dokumentin on tarkoitus kuvastaa todellisuutta, voisi kai olettaa, että edes tosiasiat olisivat oikein. Jo ohjelmanne esittelytekstissä mennään nimittäin metsään. Mainostatte ohjelmanne olevan kuva pikkukaupungista, vaikka Pori ei ole pikkukaupunki vaan trendikäs eurooppalainen metropoli. Toki Pori on eurooppalainen metropoli vain satakuntalaisesta näkökulmasta, mutta meille tuo näkökulma on riittänyt aivan hyvin.

Vihjasitte ohjelmassanne myös, etteivät kokoomuslaiset liikemieskaupunginvaltuutettumme osaisi englantia. Tuo väite on röyhkeä ja väärä. Kokoomuslaisten liikemieskaupunginvaltuutettujemme kieli- ja muutkin taidot ovat paikka paikoin aivan ainutlaatuisia. Jopa kaupallisten tv-kanavien reality tv-sarjat ovat käyttäneet näitä monilahjakkuuksia.

Myöskään monet ohjelmanne haastateltavista eivät antaneet oikeaa kuvaa Porista. Esimerkiksi Gambina-pullon kanssa kuvissa esiintynyt vanhempi herrasmies oli toki pikantti yksityiskohta, mutta ei mikään yleispätevä kuva kaupungistamme. Vakuutamme että mikäli kaupungissamme ylipäätään käytetään alkoholijuomia, niitä käytetään sivistyneesti ja tyylikkäästi ja ehdottomasti kaupungin järjestyssääntöjen mukaisesti.

Toivommekin että teette kaupungistamme uuden dokumentin, ja teette sen kaupunkimme virkamiesten avustamana. Uskomme että siten saatte dokumenttiinne häivän siitä todellisuudesta, jonka uskottavaksi tekemisessä olemme nähneet niin paljon vaivaa.

Porille Hyvä Imago Vaikka Väkisin -yhdistyksen johtokunnan puolesta,

Ajatuksia tulevasta kirjakeväästä

2005-01-17T06:29:00.000-08:00

Ensivaikutelma tulevasta kirjakeväästä on, että tarjonta on jotenkin valjua, vähäveristä. Toki kevät on aina ollut kirjatarjonnaltaan syksyä niukempi, mutta viime vuosina tuo ero on ollut kaventumaan päin. Nyt tarjonta tuntuu olevan esimerkiksi viime vuotista säästeliäämpi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että usein ne sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevat jostain odotusten ulkopuolelta, tuntemattomuuden suojista, tekijöiltä joilta ei ole osannut odottaa mitään. Yleensä joka keväällä onkin ollut tarjota ainakin yksi odotushorisontin uuteen asentoon muljauttanut esikoinen.

Toki odotuksiakin olen tulevaan kirjakevääseen ladannut ja valtaosan niistä kerää Asko Sahlbergin pienoisromaani Yhdyntä. Vaikka teoksen nimi kuulostaakin epäilyttävästi Lauri Törhösen elokuvalta, Sahlbergilta on vaikea odottaa muuta kuin hyvää jälkeä. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista teostahan häneltä ei ole vielä julkaistu.

Kustantajan ennakkobuffi paljastaa, että Yhdyntä sijoittuu jatkosodan murjomaan Helsinkiin, jossa mies ja nainen kohtaavat kuolemaa kylvävien pommikoneiden alla. Kun Sahlberg edellisessäkin romaanissaan Tammilehdossa osasi kuvata ihmisen ja sodan kieroutunutta liittoa, ja sen liiton siittämää väärämielisyyttä, tuskin tämäkään kohtaaminen miksikään maanpuolustushengen maustamaksi parisuhdemössöksi jää.

Saman päähenkilön ympärille kiertyvät dekkarit keräävät aina jonkinmoisia odotuksia, jos ei muuten niin ainakin siksi, että saa nähdä taittuuko päähenkilön elämä uusimmassa romaanissa ollenkaan siihen suuntaan kuin on itse kaavaillut. Minäkin odotan Matti Remeksen kolmatta rikosromaania Tappava tuliainen saadakseni tietää, onko herrasmiessalapoliisi Ruben Waara jo muuttanut kuljetusliikkeensä täysiveriseksi yksityisetsivätoimistoksi ja joko Hangosta löytyisi yksi Ruben Waaraa miellyttävä nainen, jolla ei olisi minkäänlaisia kytköksiä rikollisuuteen. Sitäpaitsi Remeksen kuvaamaan Hankoon on aina miellyttävä palata. Harvoin mikään kaupunki saa mainosmiehiltäänkään niin lempeää kohtelua kuin mitä Remes dekkareissaan Hangolle antaa.

Paul Austerista olen pitänyt siitä asti kun tutustuin hänen New York -trilogiaansa (Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone), joten tälläiselle laiskalle englanninkielisen kirjallisuuden lukijalle uusi Auster-suomennos Yksinäisyyden äärellä on suuri ilon aihe. Austerin teoksissa on usein jokin kiinnostavalla tavalla vinksahtanut näkökulma, joka saa lukijankin katsomaan maailmaa ainakin hetken aivan uusin silmin. Sitäpaitsi jos mies on käsikirjoittanut niin ihastuttavan huonosti tähän kieltojen, määräysten ja ohjeiden kylmäämään aikaan sopivan kessutteluelokuvan kuin Smoke, on hänestä jo oikeastaan vähän pakkokin pitää.

Asko Sahlbergin Höyhen (hätäisiä muistiinpanoja)

2005-01-15T07:06:00.000-08:00

Asko Sahlbergin Höyhen on hyvä pieni kirja. Se kertoo kehitysvammaisen Villen yhdestä päivästä laitoksessa. Päivä on laitosmaisten rutiinien täyttämä, joista osa on Villelle kovinkin mieluisia. Esimerkiksi suihkutuksista Ville pitää kovasti. Tai oikeammin sanottuna Ville pitää nimenomaan vedestä, sen kosketuksesta.

Veden kosketus aiheuttaakin Villelle seksuaalista mielihyvää, ja se rinnastuukin väljästi jo päättyneeseen jossain määrin insestiseen sisarsuhteeseen. Vammaisuus tuntuukin näyttäytyvän Sahlbergin romaaneissa jonkinlaisena rujona seksuaalisuutena, jossa väkivalta on aina läsnä miltei goottilaisena kauhuna.

Onko Sahlbergin vammaiskuva siis yksipuolinen? Vastaus on että ilman muuta. Toisaalta Sahlbergiä on kuitenkin paha mennä syyttämään tästä yksipuolisuudesta, sillä ei Sahlberg ensisijaisesti kirjoita vammaisista vaan ihmisistä, jotka ovat ajautuneet järjestäytyneen yhteiskunnan katvealueille, ja synkkiä elämäntarinoita on siellä tarjolla lähes jokaiselle. Tässäkin kirjassa toivottomuus, elämän synkkä lohduttomuus jättää polttomerkkinsä lähes kaikkiin kirjan henkilöihin.

Pienoisromaanin kerronta on aavistuksen vaikeaa, sillä kertojana on Ville, jonka sanavarasto on suppea ja tapa hahmottaa maailmaa erittäin omintakeinen. Pääosin kerronta kuitenkin toimii, ja vaikka voitaisiinkin kiistellä siitä, kuinka ´´tosi´´ kirjan antama kuva Villen havaintomaailmasta, yksityisestä todellisuudesta on, oleellisinta on se, että se ainakin pääosin tuntuu todelta.

Welcome to The Jii´s world

2005-01-12T21:44:00.000-08:00

Bloggaaminen on nykyään kuulemma kova juttu, joten täytyyhän minunkin tätä kokeilla. Paino on nimenomaan sanalla kokeilla, sillä jos kyllästyn tähän, aion hylätä tämän blogin ilman sen suurempia tunnontuskia.

Sitä mihin tämä blog tulee suuntautumaan, en ole vielä aivan varma, mutta todennäköisesti kirjoitan tässä usein kirjoista, joita olen lukenut ja elokuvista, joita olen nähnyt. Varmaankin tulen myös liittämään tähän lehtijuttujani. Ainakin niin kauan Alma Median tekijänoikeusjuristit sen sallivat.

Henkilökohtaista vittuilua yritän parhaani mukaan välttää, mutta eihän sitä kaikissa aikomuksissaan voi onnistua. Onneksi näitä postauksia voi sentään muokata jälkikäteen.